Elokuva-arvio: Vakoojien silta (2015)

Steven Spielbergin ohjaamalta kylmän sodan aikaan sijoittuvalta elokuvalta, jossa on käsikirjoittajina mm. Coenin veljekset oli lupa odottaa jotain keskinkertaisuutta parempaa, mutta valitettavasti näin ei käynyt. Erästä toista arvostelijaa lainatakseni kyseessä on "vakoilujännäri, jossa ei ole sen enempää vakoilua, kuin jännitystäkään". Tämän kyllä allekirjoitan.
Itse arvostan tämän genren elokuvista edelleen korkeimmalle kahta John le Carrén kirjoihin perustuvaa kolkkoa filmatisointia, nimittäin vanhaa filmiä "The Spy Who Came From The Cold (1965) sekä Gary Oldmanin tähdittämää tuoreempaa englantilaiselokuvaa "Tinker, Tailor, Soldier, Spy". Tuntuu, että aina kun amerikkalaiset ottavat tällaisen aiheen käsittelyynsä, siihen saadaan kuin itsestään tahattomasti mukaan aimo annos siirappia ja tahattoman parodian tuulahduksia, vaikka ainekset parempaankin olisivat olleet kasassa...

Elokuva alkaa 1950-luvulla, kun Mark Rylancen vähäeleisesti näyttelemä maalaustaidetta harrastava neuvostovakooja Rudolf Abel jää nalkkiin New Yorkissa, ja tälle on tarjolla kommunismin vastaisen hysterian huippuvuosina kuolemantuomio. Mutta koskapa Yhdysvallat on oikeusvaltio, saa heppu sentään puolustusasianajajan, Tom Hanksin esittämän suoraselkäisen kunnian miehen, James Donovanin. Donovan saa pian huomata, että oikeusvaltion perustukset eivät olekaan ihan niin vankkoja, ja Abel halutaan hengiltä pikaisesti. Tunnontarkka Donovan saa muotoseikkoihin vetoamalla Abelin tuomion lievemmäksi, ja elokuva antaa ymmärtää, että tämä olisi hoksannut, että tulevina vuosina Abelia voidaan elävänä hyödyntää, jos jenkkivakooja jää kiinni jossain rautaesiripun takana, mikä tuntuu epäuskottavalta. Liberaali Donovan kun on tietysti myös pohjimmiltaan isänmaallinen.

Niin tai näin, Donovan onkin oikeassa, kun U-2 tiedustelukonetta lentänyt amerikkalaispilotti Gary Powers ammutaan alas muutamaa vuotta myöhemmin Neuvostoliiton yllä, ja saadakseen miehen takaisin kotiin täytyy neukuille antaa jotain vastineeksi, ja kas: meillähän on vankilassa tämä Abel. Vakooja vakoojasta, ja peli voi taas jatkua. Soppaan lisätään vielä turhaksi sivujuonteeksi höntti nuori amerikkalaisopiskelija, joka rakkauden vuoksi on pidätetty Itä-Saksassa. Ainoa ongelma asiassa on se, että Yhdysvallat ei halua virallisesti sotkeutua asiaan millään tavalla, vaihto pitäisi junailla Itä-Saksassa sikäläisten ja venäläisten viranomaisten luvalla, joten kenet pitäisi sinne lähettää? No, rehellisen amerikkalaisen kiiltokuvamainen perikuva, uhrattavissa oleva Donovan tietenkin. Jonka lämpimän talvipalttoon DDR:n kirkasotsaiset, sosialistista paratiisia rakentavat nuoret varastavat tämän yltä Berliinin itäisellä puolella. Juuri tässä vaiheessa elokuva muuttuu kliseiden viidakoksi, jota ei pelasta edes Spielbergin sinänsä hyvä kuvaustyö ja lavastuksen pedanttisuus ja ajankuvan autenttisuus. Tarina on yksinkertaisesti hutera - olkoonkin että se perustuu faktoihin. Harmi sinänsä, sillä pienellä viilauksella tästä olisi eittämättä saanut paremman elokuvan. Spielbergin tunnettu tapa vääntää asioita katsojalle rautalangasta korostuu eritoten, kun Berliinin muuri otetaan symboliksi. Kohtaus jatkoineen on tökerömpi versio Schindlerin listan kuuluisasta punatakkisesta pikkutytöstä...

Mark Rylancea Abelin roolissa on kehuttu vuolaasti, mutta en oikein ymmärrä miksi. Toki hyvä brittinäyttelijä vetää tällaisen roolin läpi vaikka unissaan, mutta rooli on kirjoitettu ohuemmaksi kuin on tarpeellista. Toisaalta kohtaloonsa kylmän rauhallisesti alistuvassa hiljaisessa hahmossa on kenties jotain ammattivakoojan mieleen tuovaa. Sen sijaan Tom Hanks ärsyttää minua vuosi vuodelta enemmän, ja tämä elokuva on taas yksi vankka todiste miksi. Ukko on yhden ilmeen ja roolin perikuva, jota ei saisi päästää edes suomalaiseen kesäteatteriin sivuosarooliin saati ison budjetin Hollywood-elokuvaan. Joko Hanks "näyttelee" itseään, mukavaa perusheppua kuten tässä, tai sitten vetää kunnolla överiksi kuten vaikkapa elokuvassa "Tuuliajoilla". Siinä elokuvassa miehellä oli sentään arvoisensa vastanäyttelijä - nimittäin lentopallo, joka olisikin ansainnut ehdottomasti Oscarin. Siten olisi myös ainakin kerran vältytty tuon gaalan typeriltä kiitospuheilta.

Mainittakoon vielä lopuksi hämmentävä tosiseikka Rudolf Abelista: vaikka Neuvostoliitossa katsottiinkin miehen epäonnistuneen tiedustelutehtävässään, sai tämä sittemmin sankarina kasvonsa postimerkkiin. Mitähän muuten Ruotsissa tuumattaisiin, jos Venäjä keksisi tehdä saman Stig Berglingille?

Elokuva-arvio: Eternal Zero (2013)

Japanilaisen Takashi Yamazakin ohjaama Eternal Zero on kotimaassaan noussut kaikkien aikojen viidenneksi menestyneimmäksi elokuvaksi, ainakin jos menestystä mitataan lipputuloilla ja katsojamäärillä. Aiheeltaan elokuva on varsin kiehtova myös länsimaisesta näkövinkkelistä: tarina nimittäin kertoo kamikaze -lentäjistä, tai oikeastaan yhdestä lentäjästä, nimeltään Kyuzo Miyabe. Elokuva alkaa kohtauksella jossain päin Tyyntä valtamerta sodan lopussa lentävästä yksinäisestä Mitsubishi Zero -hävittäjästä joka yrittää taitavan lentäjän komennossa väistellä amerikkalaisten laivojen ilmatorjuntaa. Mutta pikaisesti siirrytään nykyaikaan, tarkemmin vuoteen 2004, jossa sisarukset Kentaro ja Kiyoko saavat isoäitinsä hautajaisissa kuulla, ettei heidän Kenichiro -niminen isoisänsä olekaan heidän verisukulaisensa, vaan todellisuudessa tämä oli kamikazelentäjänä 1945 kaatunut luutnantti Kyuzo Miyabe. Sisarukset alkavat selvittää oikean isoisänsä kohtaloa, ja löytävätkin yhä muutamia elossa olevia lentäjäveteraaneja, mutta saavat näiltä kuulla Miyaben olleen pelkuri, joka vältteli taistelua viimeiseen asti ja palasi taisteluista aina kone vahingoittumana. Pian tarina saa kuitenkin uusia ulottuvuuksia, kun käykin ilmi, että Miyabe oli poikkeuksellisen taitava lentäjä, jonka ainoa missio oli selvitä sodassa hengissä, jotta tämä pääsisi kotiin vaimonsa ja lapsensa luo. Siksi tämän kuolema vapaaehtoisesti tehtävään ilmoittautuneena itsemurhalentäjänä on sitäkin oudompaa...

Yamazakin elokuva on saanut siis Japanissa paljon suitsutusta ja hyväksynnän jopa maan pääministeriltä, mutta esimerkiksi Kiina, joka kärsi toisessa maailmansodassa japanilaisten miehityksestä hirvittävästi, on tuominnut elokuvan 'terroristien propagandaksi'. Elokuvassa kuitenkin osoitetaan korostetusti, että kamikaze-lentäjien käyttö oli strategiana Japanin sodanjohdolta virhe, eivätkä huonosti koordinoidut iskut olleet edes kovin tehokkaita. Nuorien, verrattain kokemattomien lentäjien uhraaminen saa elokuvassa lopulta näiden kouluttajana toimivan Miyabenkin murtumaan. Eräässä raadollisessa kohtauksessa lentäjäkokelas putoaa harjoituksessa alas, ja ylempi upseeri syyttää menehtynyttä kokelasta tämän järkyttyneiden tovereiden edessä kalliin koneen tuhoamisesta ja kunniattomasta kuolemasta. Kun Miyabe puolustaa oppilastaan, hakkaa samainen upseeri tämän henkihieveriin. Väkivallan käyttö Japanin laivastossa etenkin koulutuksessa oli noina vuosina arkipäivää, joten sinänsä kohtaus on varsin uskottava. Mutta on tarinassa aukkojakin. Taisteluissa tovereidensa halveksima ja viholliskontaktia välttelevä Miyabe saa kuitenkin lentää rintamayksikössä sodan alusta Pearl Harborista Midwayn taisteluun ja Rabaulille. On aika epärealistista, että kahta siipimiestä komentanut lentäjä olisi saanut jatkaa pitkään ilman taistelumenestystä - olipa tämä millainen ilma-akrobaatti hyvänsä.

Ilmataistelukohtaukset ovat varsin hyvin toteutettuja, ja erikoistehosteita käytetään melko taitavasti, mutta niillä ei kuitenkaan retostella liiaksi. Itse tarina on tässä tehosteilotulitusta tärkeämpi. Japanilaiseen tapaan elokuvassa on myös aimo annos melodramaattisuutta ja salamannopeita tunnemyrskyn räiskähdyksiä muuten hillityn dialogin lomassa.
Parissa kohtaa ne menevät hieman yli, mutta kohdalle osuessaan ne liikuttavat länsimaistakin katsojaa: esimerkiksi silloin, kun elokuvan loppupuolella arvovaltaista karismaa huokuva vanha ja ankaranoloinen samuraisukuinen lentäjäveteraani päättää yllättäen halata Miyaben tyttärenpoikaa. Eternal Zero ei yritäkään selittää keisarillisen Japanin sodassa tekemiä rikoksia, tai sitä politiikkaa joka lopulta johti maan pommittamiseen raunioiksi. Hieman kierosti se kyllä hiljaisesti jopa hyväksyy kamikaze-lentäjien tekemät uhraukset, olkoonkin, että sotilaalliset motiivit niille olivat melko heppoiset. Näyttelijät ovat kautta linjan ammattitaitoisia, vaikka esimerkiksi Miyaben tyttärenpoikaa Kentaroa esittävä Haruma Miura ei aina oikein luonteva osassaan ole. Elokuvan lisäksi suosittelen lukemaan japanilaisen laivaston hävittäjälentäjän Saburo Sakain kuuluisan muistelmateoksen Samurai, joka valaisee erinomaisesti aihetta.