Kun aloittelin kelloharrastustani noin 11 vuotta sitten, hinku ensimmäiseen laatukelloon oli kova. Sitkeällä säästämisellä hankin sitten kuvan TAG Heuerin GMT-automaatin, joka näin jälkikäteen osoittautui melkoiseksi virhehankinnaksi, ja olikin vähällä että koko kelloharrastukseni olisi tyssännyt alkumetreille. Miksi näin pääsi tapahtumaan?
Ensinnäkin, halkaisijaltaan 36mm TAG Heuer on kyllä ulkoisesti kiistatta hieno, elegantti kello, mutta minun makuuni yksinkertaisesti vain liian pieni - käyttäisin jopa sanaa "naismainen" ellei minua leimattaisi sovinistijuntiksi. Noin pari kuukautta hankkimisen jälkeen myös käyntitarkkuudessa alkoi ilmetä ongelmia, vaikka kelloa käytin aktiivisesti. Kello jätätti yli 20 sekuntia vuorokaudessa, mikä ei mielestäni aivan ollut sitä mitä piti. No, kello lähti ylimielisten myyjien ynseän ja kopean palvelun saattelemana takuuhuoltoon (josta myynyt liike vieläpä veloitti törkeästi postikulut!) Tämän jälkeen kello jätätti enää noin viisi sekuntia vuorokaudessa, mutta tätä iloa kesti vain muutaman kuukauden, sen jälkeen kello alkoi jätättää yli puolta minuuttia per päivä. Minkäänlaisille koville iskuille tai haavereille kello ei tänä aikana altistunut. Hupaisaa tai oikeammin äärimmäisen pelottavaa on myös se, että merkkihuollossa takakansi vaihtui erilaiseen, mutta tätä en valitettavasti voi todistaa. Lisäksi akryylilasi osoittautui äärimmäisen herkästi naarmuuntuvaksi. Loppusilauksena kellon mukana tullut nahkaranneke haperoitui käyttökelvottomaksi alle puolessa vuodessa, mitä ei ole tapahtunut sittemmin millekään muulle kovassakin käytössä olleelle nahkarannekkeelleni, edes edullisimmille virityksille. Tällä en toki tarkoita, että TAG Heuer olisi suinkaan huono merkki, minulle vain sattui maanantaikappale...
Kuvan Certinan DS Podium GMT -kronografi oli myös aikanaan selvä virhehankinta, joskin tässä tapauksessa saan syyttää vain itseäni. Kyseessä oli puhtaasti heräteostos eräänä kesälomapäivänä jokunen vuosi sitten, mutta valitettavan kallis sellainen. 600€ oli jälkikäteen ajatellen aivan liian kova hinta periaatteessa pätevästä, sporttisesta kellosta, jonka ulkonäkö alkoi kuitenkin ärsyttää minua jo muutaman viikon jälkeen. Kellotaulu on jotenkin häiritsevän sekava, eikä keltainen väri tässä yksilössä oikein miellytä silmää. Nahkahihna ei tässäkään ollut kummoinen, ja alkoi rispaantua varsin nopeasti, muttei sentään hajonnut käsiin kuten TAG Heuerissa. Certinakin on kyllä hyväksi todistettu, perinteinen merkki, joskin käsittääkseni nyttemmin hakee jonkinmoista nousua luksustasolle Swatch-yhtymän merkkien joukossa.
Minulla oli joitakin vuosia sitten kokoelmassani mainio venäläinen Strela-kronografi "köyhän miehen Speedmaster", hintaisekseen suorastaan häikäisevän hyvä ja äärimmäisen tarkka (+2sec./vrk) vedettävä mekaaninen kello, mutta omaa huolimattomuuttani tipautin sen kylpyhuoneen lattialle ja romuksihan se meni. Siinä meni alle kolme sataa maksanut mainio, nyttemmin jo harvinaisuudeksi muuttuneella Poljotin 3133 -koneistolla varustettu arkikello. No, törmäsin sitten netissä tällaiseen Sturmanskieen, kvartsipeliin Seikon koneistolla, hinta oli noin 350€ (kalliimpi kuin mekaaninen esikuvansa!) - ja tilaus vetämään. Kello kyllä näytti hyvältä, mutta tarpeeksi läheltä tiirailtuna kellotaulun viimeistely oli suoraan sanoen luokattoman huono. Massatuotantona tehty kuvatus ei ole ilmeisesti läpäissyt minkäänlaista laadunvalvontaa, lumea on sohittu indeksien päähän miten sattuu, ja kuvaavasti taulussa on merkin nimen alla näkyvä maalitahra. Takakansi on jostain käsittämättömästä syystä "varmistettu" pikkuruisilla ruuveilla, patterinvaihtajalle siis harmaita hiuksia tiedossa. Kyllä kello ajassa pysyy, kiitos Seikon, mutta muuten...ei jatkoon!
Mikä on tämän tarinan opetus? Ehkäpä se, että oppirahat on jokaisen maksettava, mutta nyttemmin olen kellohankinnoissani oppinut käyttämään kenties hitusen enemmän järkeä...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jaarittelua. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 20. elokuuta 2017
lauantai 28. tammikuuta 2017
Kysyttyä - Walrus-76 vastaa (Conversation with myself)
Blogissani ja musiikkia käsittelevässä rinnakkaisblogissa on viime aikoina ollut vähän hiljaista, joten ehkäpä on paikallaan tehdä vuoden ollessa vielä alullaan tällainen pieni "haastattelu", jossa kerron hieman pseudonyymini suojassa jotakin pientä itsestäni, kiinnostipa se sitten jotakuta tai ei. Tämä on sitten aika pitkä sepustus, joten olkaatten varoitettuja!
Kuka olet ja mistä tulet?
Olen syntyperäinen turkulainen, nelikymppinen ukonturjake. Lapsena olen asunut myös jokusen vuoden Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla.
Mitä teet työksesi?
Lainatakseni erästä edesmennyttä turkulaista kauppiaspersoonaa, olen "turhuuden kauppias." Se riittäköön aiheesta...
Mikä on koulutuksesi?
Ylioppilas. Kävin kolkuttamassa aikoinaan myös yliopiston portteja ja kyllähän ne avautuivatkin, mutta valmista siitä hommasta ei tullut, syytä en osaa tarkemmin sanoa. Tai osaan, mutta siihen menisi tässä liikaa aikaa. Tekstejäni lukeneet saattanevat huomata joitain epämääräisiä humanistisia vaikutteita, mutta pitäisin itseäni ikuisena opiskelijana, jonka pääaine on elämä. Kukaanhan ei tästä koulusta valmistu, mutta fiksummat saattavat matkan varrella jotain oppiakin. Toivottavasti tämä tuli nyt ilmaistua mahdollisimman typerästi ja keinotekoisen korkealentoisesti.
Piditkö koulunkäynnistä yleensä?
Totta puhuakseni en muistini mukaan nauttinut koskaan peruskoulusta, jos kohta en erityisesti vihannutkaan sitä. Lukiossa pidin eritoten historiasta, kirjoittamisesta ja musiikista - asioista joista nautin yhä. Ja tämä näkyi myös arvosanoissa. En silti usko lukion "yleissivistävään" vaikutukseen ainakaan omalla kohdallani, vaikka tunnustan että kenties vietetyt kolme vuotta tuossa opinahjossa mahdollisesti antoivat valmiuksia kriittiseen ajatteluun ja jalostivat esimerkiksi kykyä arvioida lukemaansa ja tuottaa tekstiä. Toisaalta lukiosta muistan nykyään parhaiten muutaman persoonallisen opettajan...
Oletko käynyt armeijan ja mielipiteesi yleisestä asevelvollisuudesta?
Olen käynyt, enkä häpeä sitä mutten myöskään ylpeile sillä. En ole fyysisesti mikään vahva tai erityisen kestävä tai ylipäänsä urheilullinen kaveri, joten alokasaikana teki välillä tiukkaa, ja yhdessä kohtaa harkitsin jopa keskeyttämistä, mutta jatkoin loppuun asti. Noin yleisellä tasolla ja etenkin nykyisessä maailmantilanteessa näen Suomen kokoiselle maalle ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi yleisen asevelvollisuuden, mutta ongelmana on onko uskottavasta puolustuksesta tullut viime vuosina pelkkä illuusio? Tätä itse pelkään. Armeijan silkalla olemassaolollaan pitäisi kyetä estämään sota, ei aloittaa sitä. Oli miten oli, maailman ja Euroopan tämänhetkinen turvallisuustilanne huolettaa minua suuresti.
Pidätkö matkustamisesta?
Kyllä, näin voi kai sanoa. Haluaisin käydä vaikka missä, mutta tässä on eräs perustavaa laatua oleva ongelma, nimittäin se että pelkään lentämistä. Täytyy myös myöntää, että muut harrastukset syövät suuren osan muutenkin melko rajallisesta vapaa-ajan rahastostani.
Mikä on mielimusiikkiasi?
Tässä kohdin kannattaa katsoa kakkosblogini "Purkitettua lämpöä", siitä saanee melko hyvän käsityksen. Mutta lyhyesti voin sanoa, että kuuntelen aika laaja-alaisesti ja uskoakseni ennakkoluulottomasti musiikkia, viime aikoina olen kuitenkin enimmäkseen kuunnellut klassista (vai pitääkö nykyään sanoa "taidemusiikkia") sekä vähän vanhempaa progea. Koko musiikillisen harrastukseni perustukset ovat kuitenkin lapsuudessa alkaneessa Beatles-yhtyeen fanittamisessa. Beatlesin musiikki on oikeastaan johdattanut minut melkein kaikkialle, jopa jazzin pariin. Mainittakoon, että musiikin teorian tuntemukseni on hyvin rajallinen.
Osaatko laulaa?
Kyllä, tai ainakin uskallan näin varovaisesti olettaa sen perusteella, ettei minua ole omilta trubaduurikeikoilta vielä uloskaan heitetty. Sukumme miehistä on joskus tiettävästi puolileikillään sanottu, että kaikilla on kohtuullinen viinapää, kaikki osaavat laulaa ja kaikki ovat pitkävihaisia. Omien havaintojeni perusteella tämäkin pitää suurelta osin paikkansa.
Onko sinulla lempielokuvaa?
Olen niin sanoakseni vannoutunut leffafriikki, joten hetimmiten pystyisin sanomaan parikymmentäkin, mutta sanotaan nyt vaikkapa yhtenä Das Boot - kerrassaan erinomainen saksalainen sotaelokuva, johon ajan hammas ei ole purrut vieläkään (paitsi parissa kohdassa erikoistehosteiden osalta). Taiteellisemmalta osastolta ehkäpä Bergmanin Seitsemäs sinetti on syytä mainita, Kurosawan Dersu Uzala on mielestäni eräs unohdettu klassikko. Salainen paheeni leffagenreistä puheen ollen ovat länkkärit - etenkin spagetti- tai eurowesternit. Hömppäpuolelta mainittakoon myös Bond-elokuvat, joista etenkin vanhempien katsomiseen liittyy omalla kohdallani nykyään jonkinlainen komedian aspekti yhdistettynä myötähäpeän tunteeseen. Toisaalta elokuvasarja jota on kuvattu yli puoli vuosisataa antaa katsojalleen hupaisia kulttuurihistoriallisia elämyksiä ja välähdyksiä menneestä maailmasta.
Keitä ovat suosikkinäyttelijäsi?
Max von Sydow tulee mieleen ensimmäisenä, Richard Burton, sir Alec Guinness...Steve McQueen oli parhaimmillaan mainio eleetön metodinäyttelijä, mutta yrittäessään liikaa aivan kaamea luonnenäyttelijä. Onhan noita. Sophia Loren ja Claudia Cardinale naisista, jälkimmäinen ei tosin osannut näytellä pätkän vertaa, mutta oli nuorempana ilo silmälle. Ehkä mainita pitää vielä Klaus Kinski, joka oli eittämättä seinähullu perverssi, mutta sai tuotua rooleihinsa kyllä maanista vimmaa yllin kyllin.
Entäpä suhteesi kirjallisuuteen?
Voisi nykyään olla totta puhuen tiiviimpikin. Luen toki yhä melko paljon, mutta nykyään enimmäkseen sotahistoriaa ja lomalla tai vapaa-aikana sorrun helposti johonkin yhdentekevään kolmannen luokan viihdehuttuun (Clive Cussler, Wilbur Smith jne.). Viime vuosina olen yrittänyt sivistää itseäni etenkin scifi-kirjallisuuden suhteen, ja onpa tuosta lajityypistä löytynytkin hupaisia ja viihdyttäviä opuksia, mm. Alastair Reynoldsin tuotantoa olen ahminut muutaman opuksen nautinnolla. Vakoilukirjallisuuden genrestä esimerkiksi John le Carrén mittavaan tuotantoon suhtaudun vähän kaksijakoisesti, hänen pessimisminsä ja synkkä käsityksensä ihmisestä valtakoneiston uhrattavana pelinappulana on ehdottomuudessaan masentavaa ja joskus lukukokemuksena äärimmäisen turruttavaa, mutta samalla ei voi kiistää sitä, että kirjoittajana mies on parhaimmillaan aivan omaa luokkaansa, lähes nerokas.
Löytyykö kotimaisia kirjailijoita, joista pidät?
No, tottahan toki. Pentti Haanpää etunenässä ja tunnustan tässä myös perusjunttimaisesti ja epätrendikkäästi pitäväni suunnattomasti mm. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Tiedän, että se on filmattu kahteen kertaan ja kirjaa pidetään nykyään loppuunkaluttuna ja ummehtuneena, mutta kumpikaan elokuva ei tavoita lähimainkaan romaanitrilogian äärimmäisen osuvaa ja hienovaraista ihmiskuvausta. En tiedä miksi tämä teos saa minut palaamaan äärelleen yhä uudestaan, mutta jotenkin Linna tiivistää lähes nerokkaasti koko suomalaisuuden kolmeen tiiliskiveensä tai oikeastaan läpivalaisee sen jättämättä yhtäkään suota kuokkimatta. Ja tekee sen mielestäni osuvammin kuin kansalliseepoksen asemaan nostetussa Tuntemattomassa sotilaassa.
Minkä kirjan luit viimeksi?
Olisiko ollut Barry Millingtonin Richard Wagner - elämä ja teokset.
Pidätkö itseäsi huumorintajuisena?
Kykenen mielestäni useimmissa tapauksissa ymmärtämään huumoria aika laaja-alaisesti, mutta olen samalla äärimmäisen huono tuottamaan sitä itse, ellei sitten näitä blogikirjoituksia joku lukija koe huonona huumorina, mikä vaihtoehto on samanaikaisesti sekä mairitteleva että pelottava. Vitsinkertojaksi minusta ei todellakaan ole edes muutaman oluen avittamana, mikä on todistettu useampaankin otteeseen. Saatan joskus räjähtää ärhäkkään naurunremakkaan melko mitättömästäkin jutusta, vaikkapa Fingerpori-sarjakuvastripistä. Toki yksityisesti.
Onko sinulla sellaista harrastusta, joka on hiipunut, mutta jota haluaisit jatkaa?
Kalastus (virvelillä), ehdottomasti. Olin nuorempana asiasta vuosia todella kiinnostunut, mutta nyttemmin kaveri- ja tuttavapiiri on kaventunut, eikä itsellä ole oikein rahaa vuokrata venettä tai mökkiä, jotta pääsisi merelle tai järvelle. Kelat, vavat ja vieheet ovatkin keränneet pölyä vuosikausia, mikä on valitettavaa. Kun kymmenvuotiaana sain siiman päähän ensimmäisen haukeni ukkini puuveneessä, se oli kipinä jonka aiheuttama hehku ei ole edelleenkään täysin hiipunut. Ehkäpä vielä joskus...
Pakko tunnustaa, että myös valokuvaamista pitäisi harrastaa ahkerammin.
Kerro jotain kelloharrastuksestasi.
Kellot ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien, kun pikkumukulana sain jonkun Casion digitaalirimpulan (jonka hajoitin viikon sisällä) ja sain luvan tehdä saman myös isäni hajonneelle mekaaniselle Tissotille (mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä, vaikkei kyseessä arvokello ollutkaan). Kelloharrastus on vähän vaikea asia selittää, mutta toisaalta keräilevät ihmiset kaiketi hullumpiakin asioita. Mitään snobismia ei tähän harrastukseeni todellakaan liity, vaikkei tätä uskoisikaan.
Suostutko kertomaan poliittisen kantasi?
En, koska sellaista ei ole. Minulla ei ole selvää poliittista tai uskonnollista vakaumusta. Oman kokemukseni ja havaintojeni perusteella sanoisin kuitenkin olevani kaikkien niiden ihmisten puolella joiden puolella nykyinen hallituksemme ei ainakaan ole. Eli lasten, nuorten, opiskelijoiden, työläisten, työttömien, eläkeläisten sekä pitkäaikaissairaiden. Kammoan muuten vaistonvaraisesti kaikenlaisia ääriliikkeitä, edustivatpa ne vasenta tai oikeaa laitaa, tunnustivat vihreää väriä, hakaristiä tai vaikkapa jotain uskontokuntaa. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa yksi "kaverini" liputtaa äänekkäästi viikosta toiseen Trumpin puolesta ja pari muuta puolestaan vastustaa tätä yhtä kiivaasti. Vaikka uskoisin, että Meksikon rajamuuria suurempia tai ainakin meille konkreettisempia ongelmia löytyisi ratkottavaksi varmasti kotimaastammekin.
Joku vuosi sitten äänestettiin merkittävimmistä suomalaisista, kenet lisäisit listalle ja miksi?
Ehkäpä edesmenneen Erno Paasilinnan. Mielestäni hän oli maassamme poikkeuksellinen lahjakkuus: kirjailija, poleemikko, satiirikko, aforistikko ja erittäin terävä-älyinen sanankäyttäjä, jonka ruoska sivalsi vallanpitäjiä väliin hyvinkin ankarasti. Ei hän aina maaliin osunut, mutta riittävän usein kuitenkin. Ikävä kyllä minun sukupolveni ja nuoremmat eivät häntä tunne, ja osa niistä harvoista jotka tuntevat, eivät arvosta. Etenkin nykypäivänä hänen kaltaisiaan saisi olla maassamme muutamakin.
Mikä on toiveammattisi?
Nuorempana olisin halunnut olla kirjailija, mutta en usko että minulla olisi riittävästi kärsivällisyyttä tuohon työhön vaikka ruuveja kiristämällä jotain saisinkin kaiketi aikaiseksi. Kirjoitin joskus kymmenisen vuotta sitten noin sata sivua fiktiivistä historiallista kertomusta pöytälaatikkooni, ja vaikka jutussa olikin mahdollisesti hivenen järjen häivää, oli tuonkin nivaskan perusteella selvää että minusta ei ollut uudeksi Waltariksi. Ehkä Sariolaa paikka paikoin tekstini sentään hätyytteli, mutta tämä voi olla epärealistista omakehua ja harhaisen mieleni vääristämää muistelua. Myös musiikin parista olisi ollut hauska löytää töitä, mutta Suomen kokoisessa maassa tämä vaatii poikkeuksellista lahjakkuutta, omistautuneisuutta asialle ja kaiketi ripauksen onneakin. Sitähän sanotaan, että epäonnistuneista ja keskinkertaisista taiteilijoista tulee kriitikkoja - ehkäpä tässä voisi olla minullakin tulevaisuus...
Ja vielä lopuksi - kerro, oletko onnellinen?
Juuri nyt olen, päivällä en ehkä ollut ja huomisestahan ei vielä tiedä. Tässä asiassa haluan kuitenkin siteerata amerikkalaista lauluntekijää Ray Wylie Hubbardia, joka on sanonut viisaasti jotenkin näin:
"Jokainen päivä, jolloin kiitollisuuteni on suurempi kuin odotukseni, on hyvä päivä."
Tämä on mielestäni hyvin sanottu jo siksikin, että pelkästään television uutisvirtaa katsomalla huomaa, että kyllähän sitä kiitollinen saisi olla monesta itsestäänselvyytenä pitämästään asiasta. Kaipa tämä koskee niin minua kuin monia muitakin...

sunnuntai 22. tammikuuta 2017
Ajassa: Steinhart Ocean One Vintage -kronografi
Täytin tässä hiljattain tasavuosia, joten päätin tuota merkkipaalua juhlistaakseni (tekosyy?) hankkia kellomarkkinoilta itselleni hieman prameamman lahjan. Bongasin viime vuoden loppupuolella Steinhartin mallistosta melko hulppean homage -kronon, mutta en innostunut sen mustasta kellotaulusta, etenkin kun olen katsastellut kokoelmaani tällaista mustavalkoista, ns. "pandakelloa" jo jonkin aikaa. Mutta onnekseni ja pankkitilini epäonneksi tekivät alppimaassa sitten tällaisenkin, joten ei siinä muuta kun kuola suunpielistä valuen tilaus vetämään. Itse asiassa kun törmäsin tähän kelloon, ensireaktioni oli varsin klassinen:
Kelloharrastajat luultavasti huomaavat, että kovin tutultahan tämä krono näyttää. Kyllä vain, kyseessä on melko härski uusversio tai kauniisti ilmaistuna homage suorastaan ikoniksi nousseesta Rolex Oyster Cosmographista 1960-luvun lopulta, jonka eräs variantti tunnetaan paremmin Rolex Daytonana. Aikoinaan nämä Rolexit eivät olleet edes suosittuja, ja kellomallisto olisi saattanut vaipua täysin unholaan, ellei näyttelijä Paul Newman olisi saanut vaimoltaan Joanne Woodwardilta lahjaksi tällaista. Nykyään käytetyt, vanhat Oysterit maksavatkin mallista ja kunnosta riippuen kymmenistä tuhansista euroista jopa satoihin tuhansiin. Onpa joku tiettävästi pulittanut miljoonasummankin tällaisesta... Siksipä ei liene yllätys ettei kaltaisellani työväenluokan sankarilla ole oikein varaa edes katsella näiden aitojen kuvia. Ruotsin nuoremman prinsessan tympeänoloisella ukolla muuten näytti eräässä kuvassa alkuperäinen tosin ranteessaan olevan - aidon ökyilijän tyylitajulle sopivasti vieläpä frakin kanssa käytettynä...tai pirustako minä tiedän, vaikka länsinaapurin hovietiketti nimen omaan vaatisi käyttämään Rolexia muiden helyjen kanssa.
Joka tapauksessa tämä Steinhartin uusversio on herättänyt kellofoorumeilla vähän ristiriitaisiakin tunteita. Itse en lähde hämmentämään tätä soppaa nyt sen enempää, kunhan totean vain vanhan fraasini: kukin pitäköön ranteessaan millaista kelloa lystää, piste. Kello on mitoiltaan alkuperäistä suurempi, 42mm halkaisija ei itselleni ole ongelma, mutta pakko tunnustaa, että peräti 18mm korkeus vähän huolettaa. Tosin olen vuosien varrella huomannut, että silmä ja ranne tottuvat ajan kanssa vähän suurempiinkin vötkäleisiin (kts. Bulovan kuukello). Painoakin tällä on metallirannekkeen kera aika reippaasti, mutta itsehän vaihdan tähän asiallisen nahkaremelin heti kun mahdollista. Korkeus johtuu osittain kuperasta safiirilasista, mutta myös tuhdimmasta koneistosta, joka on ETA 2824-2, jonka päälle on lätkäisty kiinni Dubois Dépraz -moduuli, jotta voidaan puhua kronografista. Mainittakoon, että käytetty ETA-koneisto on tässä kellossa luokitukseltaan kovempi, eli käytännössä tämä on 'kronometri vailla sertifikaattia'. Kiviä sisuksista löytyy johtuen lisämoduulista peräti 51 kappaletta. Kellotaulu on niin lähellä alkuperäistä kuin olla saattaa, valmistajan logoa ja punaista "Swiss Made" tekstiä lukuun ottamatta. Hienona detaljina taulussa ei ole päivyriä, kuten ei ollut esikuvassakaan. Mallin nimeäminen valmistajan sukeltajakellojen mukaan vähän kummastuttaa, muttei lopulta ole kovinkaan merkitsevä seikka. Hinta oli ehkä vähän suolainen, niukasti alta tuhannen euron, mutta toisaalta jos joku keksii miltä muulta valmistajalta saa tänä päivänä uuden sveitsiläisen mekaanisen kronongrafin alta tonnin, pistäkää kernaasti viestiä kommenttiosioon.
Lisäys 8.3.2017:
Kello on ollut minulla nyt sen verran käytössä, että päivitän hieman kokemuksiani siitä. Ensinnäkin koko (lähinnä korkeus) ei ole todellakaan mikään ongelma, kuten aiemmin aavistelinkin, itse asiassa tämä istuu omaan ranteeseeni paremmin kuin saman firman sukelluskello. Käyntitarkkuus ei valitettavasti ole tällä yksilöllä aivan paras mahdollinen, kello edistää tuollaiset +10s/vrk, mikä on arkikäyttöä ajatellen vielä siedettävän tarkkuuden rajoissa, mutta kyllä tuosta koneisto huomioiden ainakin viitisen sekuntia voisi parantaakin - kelloseppä tämän varmaan pystyy tekemään, mutta mielestäni valmistaja olisi voinut kalibroida kellon paremmin. Toisaalta itse pysäytän kellon n. minuutiksi kerran viikossa, ja homma on sillä selvä. Kellolasin hieman koholla olevaan reunaan käytössä tarttuvat pienetkin pöly- ja likatahrat näyttävät lasin kuperan muodon vuoksi jossain katselukulmassa siltä, että kellolasin reuna olisi sisäpuolelta pahastikin paskainen, mikä on optinen harha, mutta kieltämättä vähän ärsyttävä. Lasin reunan saa kyllä helposti putsattua vedellä ja vaikkapa pumpulipuikolla, mutta pian se näyttää taas samalta.
Kaikesta huolimatta tämä on kiistatta oman kellokokoelmani upeimpia ajannäyttäjiä, ja ehdottomasti siihen sijoitetun rahansa arvoinen - ja kello näyttää hyvältä jopa natoremmissä (tätä kirjoitettaessa kellossa on tosin Hirschin "Paul" -hihna).

keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Impact!
Kirjoitin tuossa keväämmällä aikeistani ostaa uusi polkupyörä. No, nyt vuoden lähestyessä loppuaan ja pyöräilysesongin ollessa omalta osaltani kiistatta ohi tämä kieltämättä turhan pitkäaikaiseksi venynyt projektini paluusta pyöräteille sai taas tuulta purjeisiinsa, kun tilasin lopulta sen fillarin. Viime kevään "ykkösvaihtoehtoni" ja pari muutakin mallia saivat väistyä kisaan yllättäen tulleen mustan hevosen tieltä. Alun perin etsiskelin tuollaista vähän retrohenkistä, mahdollisimman simppeliä ja toimivaa yleispyörää, mutta päädyin sittenkin modernimpaan ja kieltämättä alun perin harkitsemiani käytännöllisempään pyörään, tosin hyvin perinteiseltä ja tunnetulta italialaiselta valmistajalta. Samaista valmistajaahan kutsutaan joskus typerää autovertailua käyttäen "polkupyörien Ferrariksi". Eli merkkihän on:
Mutta noin tonnin budjettini huomioiden en voinut tietenkään "Ferraria" ostaa, vaan oma Colnagoni lienee pikemminkin lähempänä proletaarille sopivampaa Fiat kuusisatasta aasialaisin lisukkein, jos nyt jatketaan tällä hölmöllä autovertauslinjalla. Italialaista pyörässä ei käsittääkseni kuitenkaan ole mikään muu kuin design ja nimi - muuten tämän hintaluokan Colnagon rungot tulevat siis jostain vinkuintian perukoilta, luultavimmin Taiwanista. Mikä ei kuitenkaan ole välttämättä edes huono asia, sillä kaukoidässähän suurin osa ns. laadukkaiden merkkipyörienkin rungoista nykyisin väsätään. Ja kyllähän se hinnassa näkyisi ihan eri tavalla, jos jossain Milanon laitamilla joku Pierluigi kiillottaisi yli kahdenkympin tuntipalkalla silkkiliinalla puolen tuntia yhtä ruuvia, ja tämän valtavan urakan jälkeen olisikin jo pienen lepotauon ja chiantilasillisen aika. Vaikkei siis merkillä pitäisikään olla uutta pyörää hankittaessa paljon väliä, niin onhan Colnago toki legendaarinen valmistaja, kuulemma joku kannibalismiakin pahojen puheiden mukaan harjoittanut outo belgialainen paroni, jolla oli edinomaisen merckxillinen nimi (jota en nyt ikäväkseni muista) voitti kauan sitten merkillä jotain piirikunnallisia, rauhallisesta ja leppoisasta ajelusta tunnettuja vähäpätöisiä kisoja, olisiko ollut Ranskassa? No, joka tapauksessa siis perinteitä valmistajalta ainakin löytyy - siinä missä uusiakin innovaatioita.
Loppuun vielä valmistajan mainoskuva uudesta menopelistä, jota toivoakseni kääritään tätä kirjoitettaessa pahviin jossain Prahassa. Jos valmistajaa on uskominen, pyörä on kotonaan niin kaupungissa, maantiellä kuin hätätilassa haastavammassakin maastossa, joskin itseäni se luultavasti tulee palvelemaan vähän leppoisammassa kaupunkiajelussa:

sunnuntai 18. syyskuuta 2016
Ajassa: Bulova 'Moonwatch' -kronografi (96B251)
Suurin osa kelloharrastajista varmasti tietää klassisen Omega Speedmaster Professional -kellon, kuuluisan "kuukellon", jonka NASA tunnetusti kelpuutti astronauteille Apollo-lennoilleen erinäisten testien jälkeen. Luonnollisesti tällä maineella kyseistä mallia myydään kuluttajille edelleenkin, vaikka uuden kellon hinta on lähestulkoon tuplaantunut kymmenessä vuodessa - ollen tätä nykyä kaiketi lähes neljän tonnin luokkaa. Vuosien ajan Omega myös mainosti "Speedyä" seuraavasti: "ensimmäinen ja ainoa kello (jota on käytetty) kuussa". Muuten hyvä, mutta mainos ei pidä paikkaansa. Nimittäin heinä-elokuussa 1971 Apollo 15 -lennon komentaja, astronautti Dave Scott käytti lahjaksi saamaansa henkilökohtaista Bulovan kronografia, koska hänen Omegastaan irtosi syystä tai toisesta tehtävän aikana kellolasi. Scott itse muisteli vielä 1990-luvulla, että hänen lennolle ottamansa 'varakellonsa' olisi ollut Waltham, mutta vuonna 2014 lennolta jääneitä muistoesineitä tarkemmin tutkittaessa paljastuikin, että kyseessä oli Bulova. Tuo ainoa yksityisomistuksessa ollut "kuukello" kaupattiin sittemmin huutokaupassa huikeaan 1,6 miljoonan dollarin hintaan, astronauttien Speedmasterithan ovat yhä valtion omaisuutta. Nyt lukijaa saattaa askarruttaa, miksei Bulova sitten lyönyt rahoiksi, kun heilläkin oli kuussa käynyt kellomalli? Syistä pätevin lienee NASA:n virallinen sopimus Omegan kanssa, Bulova kun ei ollut virallisesti mukana lennolla. Eikä Scottin käyttämää mallia koskaan edes tarkoitettu sarjatuotantoon. Mutta nyt, 45 vuotta myöhemmin Bulovallakin joku hoksasi, että onhan tässä sentään ihan kelpo tarina, joten miksei siitä voisi kehitellä sen pohjalta uuden kellomallikin...ja uusi kuukello syntyi.
Ensimmäinen asia mikä tästä uusversiosta pitää sanoa on se, mikä on eniten herättänyt kellofoorumeilla kritiikkiä. Eli Bulovan kuukello on rannekelloksi melkoisen iso. Kellon halkaisija on muhkeat 45mm, ja pystysuunnassa korvakkeesta korvakkeeseen hulppeat 53mm. Tämä oli itsellenikin pieniranteisena kieltämättä seikka, joka jarrutti hankintapäätöstä, mutta kellon saatuani saatoin huokaista helpotuksesta. Suuresta koostaan huolimatta kello istuu ranteeseen melko mukavasti, ja kohta siihen totuinkin. Toki joku 41-42 -millinen olisi ollut lähempänä alkuperäistä, mutta ilmeisesti 262 kHz taajudella toimiva kronokoneisto vaatii vähän jykevämmän kuoren, mene ja tiedä. Muutenhan kello on taulultaan aika uskollisesti mallinnettu alkuperäisestä, joka taas haki selvästi vaikutteita NASA:n kelpuuttamasta Speedmasterista. Se ei ole huono asia, sillä mattamusta kellotaulu on selkeä, asiallinen ja vaaleine indekseineen luettavuudeltaan mainio. Kronografin ajanottotoiminto tosin resetoituu tunnin käytön jälkeen, mutta se on sivuseikka. Kellotaulua suojelee paksu safiirilasi, joka on hyvä suoja naarmuja vastaan, mutta koskapa lasi on vailla suojaa reunoiltaan täytyy isompia kolauksia yrittää vältellä - osuin itse keittiön puisen ruokapöydän reunaan sillä seurauksella, että safiirilasiin tuli pieni kupru noin kello yhdentoista tietämille, eikä osuma edes ollut kovin raju. Eli työkelloksi tai kovempaan rymyämiseen en tätä lähtisi suosittelemaan. Jonkinmoinen roiskesuojaus kellossa toki on, ja ruuvattu pohja. Pohjaan on stanssattu tiedot Apollo 15 -lennon ajankohdasta.
Hintaa kellolla oli Saksasta hommattuna 599€, joka on kvartsipeliksi melkoisesti ja monelle epäilemättä liikaakin, mutta toisaalta onhan tämä myös aika erikoinen ja kieltämättä hieno kello. Enkä usko, että näihin ihan joka päivä törmää - ainakaan Suomessa. Lisäksi, kuten aiemmin totesin Omega on hinnoitellut Speedmasterinsa viime vuosina mielestäni melko röyhkeästi yläkanttiin, joten tällaiselle kuukellon kansanmallille on kyllä ollut selkeästi tilaa kellomarkkinoilla. Ilmeisesti myös tilausta, sillä ensimmäinen tuhannen erä myytiin loppuun todella ripeästi... Tarkka tämä kyllä on, vähän yli kuukauden aikana tämä on jätättänyt noin sekunnin - joka on hyvä ellei peräti erinomainen saavutus jopa tarkkuudestaan yleisesti tunnetuille kvartsihärveleille. Lisäksi sekuntiviisari ryömii eteenpäin 262kHz koneistossa nakuttaen pari sykäystä sekunnissa, eli vähän vikkelämmin kuin yleisimmissä aasialaisissa tai sveitsiläisissä patterikoneistoissa. Ajanotossa käytettävä sekuntiviisari liukuukin eteenpäin kuin mekaanisessa kellossa. Kellosta on olemassa kaksi versiota, metallirannekkeella sekä toinen nahkarannekkeella/tekstiilirannekkeella. Ensin mainitun hankinnassa kannattanee muistaa, että jousitapit kiinnittyvät metallirannekeversioon eri kohtaan korvakkeiden väliin, joten tähän versioon nahkarannekkeen sovittaminen jälkikäteen on työn ja tuskan takana. Toisaalta myöskään nahkarannekeversioon ei metalliranneketta saa jälkikäteen väkerrettyä. Siksipä hankittaessa kelloa omat mieltymykset rannekkeen materiaalin suhteen ratkaisevat. Itse ostin remmeillä varustetun version, ja pitihän tuohon vaihtaa arvokkuutta tuomaan Hirschin punaruskea Ascot -nahkaranneke:

tiistai 12. huhtikuuta 2016
Sivistyksen alasajo
Myönnän, että tämänkertaisen blogijeremiadini otsikko on vähän turhan dramaattinen, mutta menköön nyt silti. Kävin nimittäin tänään pitkästä aikaa Turun Akateemisessa kirjakaupassa, jossa käyminen on ollut jo vuosia, itse asiassa kolmisenkymmentä vuotta ajoittaista hupiani. Onpa sieltä satunnaisen selailun ja uutuuksien pällistelyn ohella joskus jokunen nide tai lehti mukaan tarttunutkin. Liioittelisin, että olisin ollut nyt suoranaisen järkyttynyt kaupan ilmeen ja valikoiman uudistamisesta, mutta pettynyt kuitenkin, vaikka jostain muistankin lukeneeni, että kyseinen kirjakauppaketju vaihtoikin omistajaa, ja uudistuksia tehtiin siis rankalla kädellä.
Ensinnäkin kauppaa oli pienennetty oikein reippaasti. Pidin vanhasta, tilavasta kirjakaupasta jossa ei sentään kaltaiseni, hämyisissä varjoissa viihtyvän kulttuurimursunkaan tarvinnut pelätä tulevansa jotain Gordon Ramsayn keittokirjaa alennuksesta metsästävän, myöhäiseen keski-ikään ehtineen kotirouvalauman toimesta tallotuksi ja vetää viime henkäyksensä lattialla Charles Bukowskin pokkari kädessään. Mutta tilan mukana oli myös kadonnut valikoimaa, ja sen saattoi huomata jo pikavisiitillänikin. Ei Akateemisen valikoima viime vuosina muutenkaan parempaan suuntaan ollut menossa. Toki myös kirjojen kauppias vetoaa aina siihen, ettei kannata pitää valikoimassa, jos ei myy, mutta toisaalta kyllähän siinä mahdollinen kysyntäkin vähenee, jollei ole tarjontaa. Lienen sanonut tämän joskus aiemminkin, mutta uskoisin, että etenkin kirjojen kohdalla asia pitää paikkansa.
Sattuipa myös jo ollessani poistumassa kaupasta korviini irrallinen lause eräältä vanhemmalta rouvashenkilöltä, joka kehui vuolaasti henkilökunnan edustajalle uuden kirjakaupan pirteää ilmettä. "Kyllä tämä on sitten nyt viihtyisä, ja on mukavaa, kun kaikkien kirjojen naamatkin on nähtävillä". Vaikka omat opintoni kirjallisuustieteessä jäivätkin aikoinaan vain Hämeenportin approbaturin suorittamiseen ja ovat kääntäen verrannollisia Maksim Gorkin "Nuoruuteni yliopistoihin", sen verran itse kirjan yleisestä fyysisestä olemuksesta on jäänyt niitä jonkin verran hypistelleenä mieleen, että yleensä niissä, ainakin uusina ja hyväkuntoisina, tapaa olla kansi - ei naamaa. Toki valistuneempi nykynuoriso puhuu varsin sujuvasti ns. naamakirjasta, mikä saattoi sekoittaa vanhemman väestön edustajan...
Valistuneesta nuorisosta tuli muuten mieleeni taannoin television suositussa tietovisailussa kilpaillut heppu, olisikohan tämä ollut Oulusta. Tältähän kysyttiin, kuka onkaan kirjoittanut sellaisen maassamme vähemmän tunnetun sepustuksen kuin "Seitsemän veljestä"? Näin kiperään kysymykseenhän ei tämä kansakunnan toivo osannut vastata, mutta kilautus kaverille (joka tässä tapauksessa oli ajan hengen mukaisesti tämän pomo) onneksi pelasti tyypin kiipelistä. Se, miksi otin tämän tähän esimerkiksi kaivannee lisäselvitystä. Minähän en luonteeltani hyvin epä-älyllisenä ja kansalliseen muottiin vaatimattomaksi valettuna yleensä tapaa olemattomilla saavutuksillani briljeerata, mutta ala-asteen ensimmäisellä luokalla päätin kirjoittaa uusiksi tämän kansalliseksi kirjalliseksi aarteeksikin mainitun teoksen, koskapa A. Kiven tunnetumpi alkuperäisversio oli mielestäni turhan raskas (kotonamme oli tuolloin vain antikvakirjaimin Porwoossa painettu vanha versio tästä opuksesta). Oma, postmoderni ja lyhennetty versioni saavuttikin sitten laajaa menestystä mm. koulun opettajanhuoneessa ja myös puhelinsoiton kotiini - kuulemma vanha, isovatsainen perusilmeeltään äreä rehtorikin oli nauranut niin makeasti viimeksi, kun joukko-oppi otettiin käyttöön matematiikan opetuksessa. Finlandia-palkinto jäi minulta kuitenkin saamatta erinäisten plagiointisyytösten vuoksi, ja osin kai siksi, että teokseni varhaisversio ilmestyi vuonna 1983, ennen kuin palkintoa oli edes olemassa.
Lukijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden suunnattomaksi mieliharmiksi esikoisteokseni on nyttemmin kadonnut. Enkä tohdi tässä enää sen enempää sen sisältöä puida, mutta tässä pari hatarasti muistamaani maistiaista, yksi varsin dramaattinen luku kokonaisuudessaan, muistaakseni näin teos myös päättyi:
7. luku (Jossa Aapo kuolee syöpään)
"Miksi Aapo kuoli?" kysyivät muut.
"En tiedä", sanoi Juhani
Ja niin kuusi veljestä jatkoi elämäänsä eteläisessä Hämeessä.
Kuten esimerkistä saattoi huomata, olin jo hyvin nuorena (7 v.) varsin tietoinen suomalaisen koululääketieteen suorastaan hämmästyttävän ylivertaisista saavutuksista 1800-luvulla. Yksi luku käsitteli myös ansiokkaasti Simeonin näkemiä houreisia "luuranko-unia", tässä nuori kirjoittaja saattoi hyvinkin nerokkaasti aavistella miten alkuperäinen kirjailija oli siirtänyt omia deliriumhöyryjään paperille. Ikävä kyllä, muistini pettää minut näiltä osin..mutta onhan tästä jo monen tuhatta auringon kiertoa...

maanantai 4. huhtikuuta 2016
On the Road Again?
Tässä kevään edetessä tuli mieleeni jälleen kerran yksi kuningasidea. Ajattelin nimittäin hankkia uuden polkupyörän. Ajatushan ei sinänsä ole missään nimessä huono, pyöräily kun on tunnetusti oivallinen tapa liikkua paikasta toiseen, ja kuntokin siinä kohoaa samalla. Itseäni ajatellen asiassa on kuitenkin pari huomioitavaa seikkaa. Niistä ehkä tärkein on se, että olen viimeksi ollut polkupyörän selässä noin kaksikymmentä vuotta sitten armeija-aikanani (enkä silloinkaan varsinaisesti pyörämarsseilla). Ja aktiivisimmillani pyöräilin vuosina 1984-87, eli aivan pikkukakarana. Pyöräilyni loppui kuin itsestään alkusyksystä 1987, kun uskollinen, monia kilometrejä niellyt ja kolhuja kokenut vaaleanvihreä Joponi varastettiin taloyhtiön takapihalta. Näin jälkeenpäin muistellen opetus oli maalta Turkuun muuttaneelle sinisilmäiselle kymmenvuotiaalle aika kova, tärkeän polkupyörän menettäminen jollekin häikäilemättömälle kriminaalille kirpaisi aika lailla - en edes kehdannut pyytää vanhemmiltani uutta pyörää, ja tulevina vuosina pyöräilinkin kesäisin lähinnä sukulaisten erilaisilla kaksipyöräisillä rohjakkeilla lähinnä isovanhempieni mökillä. Eräs serkkuni hirveä, halpa raskas maastopyörän kuvatus on etenkin jäänyt mieleeni...
Olen vuosien saatossa kuitenkin haikallut monasti polkupyörän perään, aina näin keväisin ajatus on salakavalasti tullut kummittelemaan mieleeni. Totta puhuen ajatus autojen seassa pyöräilemisestä saa minut suunnattoman kauhun valtaan, mutta toisaalta onpa Turussa kilometrikaupalla hyviä pyöräteitäkin. Eikä tällä kunnolla pitkiä ja vaativia lenkkejä aluksi tulisi tehtyäkään, kunhan nyt edes pääsisi jokirantaan fiilistelemään. Kun aloin sitten hiljattain vakavissani katselemaan erilaisia pyörämalleja ja aiheeseen liittyvää infoa netistä, menikin tuntikausia aihetta tutkittuani sormi suuhun. Ja kysymyksiä alkoi kasautua uhkaavalla tahdilla: millainen runko, kuinka monta vaihdetta, onko merkillä väliä, mitä maksaa, mitä lisävarusteita, minkämoinen potta päähän, kuinka huolletaan jne...Tietotulvan käsittelyä ei helpottanut alkuunkaan, kun eksyin muutamalle fillarifoorumille ja erilaisiin aihetta käsitteleviin blogeihin. Heti kun löytyi jokin itseäni miellyttävä pyörämalli tai -merkki, oli taatusti joku, joka haukkui kyseisen ajopelin täysin surkeaksi. Toisaalta kun en mitään kilpapyörää ole nopeusennätykset mielessä hankkimassa ja tiedän ainakin suurin piirtein minkäkokoisen rungon tarvitsen, tuskin tässä hankinnassa kovin pahasti voi mennä metsään.
Alkuperäinen budjettini oli korkeintaan tuhat euroa, tällä hinnalla on mielestäni saatava jo kelpo maantiekiitäjä huolettomaan urbaaniin veivaamiseen, mutta hätätilanteessa olen valmis sijoittamaan jopa pari satasta päälle. Tätä kirjoitettaessa ovat vaihtoehdot kaventuneet pariin, kolmeen varsin hyvältä vaikuttavaan ehdokkaaseen, mutta saa nyt nähdä mihin lopulta päädyn. Tärkeimmät kriteerit ovat tietenkin ajoasento, pyörän keveys sekä käytännöllisyys, mutta kyllä sillä ulkonäölläkin hivenen on merkitystä - omaan persoonaani kun ei oikein sovellu kovin moderni räikeän sporttinen ultimate-häkkyrä tuhannella ja yhdellä vaihteella. Pikemminkin tuollainen vanhahtava perusmankeli voisi tulla kysymykseen.
Parhaat, ajan armotta haalistamat pyöräilymuistoni ovat lähes kolmenkymmenen vuoden takaa kesältä 1986, jolloin kesälomalla fillaroin pitkin Euraa sinne tänne Jopollani, kerran mm. kaverini mökille Pyhäjärven rantaan. Jopa lyhyemmät pyrähdykset ihan lähelläkin asuvien kavereiden luo tehtiin aina pyöräillen. Yksi suosimani taival oli mutsini työpaikalle käyttäen hiljaista maaseututietä. Auringon paistaessa kiidin huolia vailla vanhaa kivisiltaa pitkin yli joen, ohi kirkon, maalaistalojen, peltojen, vanhan hautausmaan. Joskus piti muutama kymmenen metriä ajaa vaivihkaa tien laitaa koviksena jopa ilman käsiä - se ei todellakaan ollut järin fiksua aikana, jolloin kukaan ei vielä käyttänyt pyöräilykypärää. Mutta tuota lapsuuteen jäänyttä vapauden tunnetta olen useasti kaivannut, vaikka luultavasti en sitä enää koskaan saavuta.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
Ajassa: Rotary Ocean Avenger (GS02694/04)
Viimeisimmän James Bond -elokuvan (Spectre) katsomisen myötä heräsi itselläni lapsenomainen kiinnostus hankkia joku edullinen "sukelluskello", kokoelmani ainokaisen, Steinhartin pätevän sveitsiläisen Ocean One-automaatin kaveriksi. Omegan elokuvassa nähtävä hulppea kronometri olisi maksanut yli seitsemän tonnia, joten oli katseltava jotain selkeästi halvempaa vaihtoehtoa. Nettiselailun seurauksena sellainen sitten löytyikin, noin sataviisikymppiä maksanut Rotaryn Ocean Avenger -kvartsikello. "Valtamerikostaja" on kyllä harvinaisen pöljä mallinimi, mutta toisaalta ulkonäkö tässä edullisessa kellossa ei ole todellakaan hullumpi, joten ostopäätöstä ei tarvinnut kauaa miettiä - eikä myöskään katua.
Rotary on vanha, alun perin sveitsiläinen kellomerkki, jonka kalleimmat mallit ovat itse asiassa nykyäänkin Omegan hinnoissa, mutta edullisempia kansanmalleja väsätään jossain Kiinan tienoilla läjäpäin. Merkki taitaa myös olla sen perustajasuvun omistuksessa edelleen. Rotary on etenkin Britanniassa hyvin suosittu kellomerkki, eräänlainen sikäläinen vastine kotoiselle Leijonalle. Merkin tunnettavuus ja suosio nykyään juontaa juurensa toiseen maailmansotaan, jolloin Rotary toimitti ajannäyttäjiään Britannian asevoimille, ja sodan jälkeen kotiutetut sotilaat käyttivät näitä peruskelloja saarivaltion joka kolkassa. Rotarya on syytetty joskus mielikuvituksettomaksi muiden valmistajien mallien kopioijaksi, eikä ihan syyttä, sillä valmistajan mallistosta löytyi vielä muutama vuosi sitten melko härski kvartsiversio mm. Breitlingin Navitimerista.
Vuonna 2015 markkinoille tulleen Ocean Avengerin esikuva on melko selvästi klassinen Omegan Seamaster 300 vuodelta 1957 (joka on myös innoittanut Spectressä nähtävää kelloa). Selkeimmin yhdennäköisyys on havaittavissa tunti- ja minuuttiviisareissa, ehkä myös kehässä. Viisareiden ja indeksien oranssi sävy on persoonallinen. Toisaalta Rotary valmisti 1960-70 -lukujen taitteessa omaa mallia, jota tämä "uusversio" myös etäisesti muistuttaa, eikä kyseessä siten ole mikään feikkiomega. Kello on halkaisijaltaan maltilliset 40mm, eli kaksi milliä pienempi kuin Steinhartin "subi", joten ainakin omaan kapeaan ranteeseeni se istuukin mainiosti. Parin millin kokoero on tässä tapauksessa oikeastaan aika merkittävä. Steinhart kun tuntuu aavistuksen isolta jytkyltä ranteessani. Kellolasi tässä on vintage-henkisesti mineraalista ja myös kupera - ja antaa ulkonäölle hyvän ja tyylikkään säväyksen. Kehä kääntyy vastapäivään, mutta on kieltämättä vähän rimpulan oloinen esimerkiksi vankkarakenteiseen Steinhartiin verrattuna, mutta hinta huomioon ottaen tämä on ymmärrettävää. Kello on taulun tekstin mukaan vesitiivis, ja ruuvattava pohjakin puhuisi tämän puolesta, mutta vetonuppi ei ole ruuvattava, joten en kyllä itse lähtisi tämän kanssa antaumuksella lotraamaan - vaikka jonkinmoinen "sukeltajankello" tämä siis yrittääkin olla. Mutta kestänee se sentään hätätilanteessa ainakin Englannin ja kotomaamme tihkusateet. Nahkaranneke ajaa asiansa, mutta tämä kello suorastaan huutaa ns. Natoranneketta, mustan ja harmaan väriyhdistelmällä, totta kai.
Uusimmassa Bondissa Daniel Craigin näyttelemä 007 saa elokuvan alkupuolella uuden kellonsa Q:lta, ja kysyy tietenkin mitä uusi agenttikello tekee, ts. tappaako niin talossa kuin puutarhassakin. Q:n vastaus kuuluu: "Se kertoo ajan." Ja niin tekee myös Rotary, tosin ilman 7000€ hintalappua...

tiistai 1. syyskuuta 2015
Ajassa: Bulova Accutron II 'Moonview' (96B205)
Vannoin pyhästi tuossa keväämmällä Junkersin kronon hankittuani, etten yhtään uutta kelloa tänä vuonna enää huusholliin hanki, mutta toisinhan siinä vaan taas kävi, joten mörökölli minut vieköön. Hulluuttahan on montaa lajia, köyhän kelloharrastus on epäilemättä yksi niistä... Eli kuvan mukainen Bulova tuli siis lähes hetken mielijohteesta ostettua, ja tässä on vähän ensivaikutelmia kyseisestä kellosta. Merkkinähän Bulova on varsin perinteikäs, joskin täällä Suomessa kenties vähemmän tunnettu. Merkin historia on jäljitettävissä Yhdysvaltoihin, jossa tsekkiemigrantti ja kelloseppä Josef Bulova perusti nimeään kantavan yhtiön jo vuonna 1874. Jossain vaiheessa yhtiötä johti muuten paremmin sotilaana tunnettu Omar Bradley. Sen jälkeen yhtiö on kokenut vuosien saatossa nousuja ja laskuja sekä erilaisia omistuskiemuroita, nykyään Bulovan omistaa taatusti täälläkin tunnettu maailmanlaajuinen kellojätti Citizen. Merkin päämaja on kuitenkin edelleen New Yorkissa, ja siellä kellot tiettävästi myös suunnitellaan. Muutama vuosi sitten Bulova lanseerasi suurin odotuksin trendikkään Precisionist -mallistonsa, jonka piti olla menestys äärimmäisen tarkkoine kvartsikoneistoineen. Ikävä kyllä, tuon malliston kellot olivat ulkomuodoltaan vähän turhan suuria useimpia kuluttajia ajatellen, ja olipa designissa muutenkin menty vähän metsään, suurin osa noista vähän räikeistä kelloista ei ainakaan omaa silmääni miellyttänyt. Bulovan vanhemmasta mallistosta puolestaan löytyy vieläkin muutamia aika kaameita virityksiä...
Bulovan uusi johtaja, Gregory Thumm kuitenkin keksi, että miksei Bulovakin voisi hyödyntää uusissa kelloissaan kunniakasta menneisyyttään kellovalmistajana, ja merkin juhlavuonna lanseerattiinkin uusi Accutron II -nimeä kantava mallisto. Alkuperäinen Accutron 1960-luvulla oli eräs kellohistorian mielenkiintoisimpia innovaatioita: maailman ensimmäinen tarkka sähkömekaaninen rannekello, äänirautakellosta joskus kuulee puhuttavan. Accutroneja myytiinkin miljoonittain, ja jokunen taisi rantautua Suomeenkin asti. Accutron joutui lopulta antamaan periksi edulliselle kvartsiteknologialle, ja valmistus lopetettiin 1977. Ironista kyllä, avaruusajan kynnyksellä NASAn kilpailuttaessa avaruuslennoille soveltuvia rannekelloja, aitoamerikkalainen Bulova Accutron hävisi rankoissa testeissä tunnetusti legendaariselle Omegan Speedmasterille, mutta Accutron -koneistolla varustetut instrumentit avaruusalusten ohjaamopaneeleissa kelpasivat silti liki kaikille jenkkien avaruuslennoille 1960- ja 1970-luvuilla. Ja Accutron Astronaut kelpasi sekin ajannäyttäjäksi muutamallekin avaruuslentäjälle, joista mainittakoon vaikkapa Scott Carpenter, Gordon Cooper sekä Wally Schirra. Tunnetuin 'astronauttikellon' omistajista taisi kuitenkin olla maan päällä paremmin viihtynyt Elvis Presley.
Uutukainen Accutron II, lisänimeltään 'Moonview,' onkin selvästi saanut vaikutteita muotoiluunsa kuuluisalta pikkuserkultaan, Astronautilta, ja soveltunee tämän päivän wannabe- avaruusapinoille. Kellon harjattua terästä oleva kehä sahalaitareunoineen ja tuntimerkintöineen on tästä selkeimpänä osoituksena, kuten myös kupera 'old school' -henkinen kellolasi. Tosin tässä uudessa versiossa ei ole toista aikavyöhykettä näyttävää viisaria, kehä ei ole kääntyvä - ja selkeän kellotaulun indeksit ovat suoria 'palkkeja' terävän ja kapean kolmion mallisten sijaan. Mutta silti sukulaisuus on ilmeinen. Mielestäni perinteitä kunnioittava, hivenen pelkistetty muotoilu yhdistettynä moderniin säväykseen (ja koneistoon) toimii tässä mallissa erinomaisesti. Hauskana yksityiskohtana kellon vetonuppi on ikään kuin piilotettu kehän alle, alkuperäisessä mallissahan aika asetettiin kellon pohjassa olevilla säätimillä. Valmistaja sanoo kellon olevan 42mm leveä ja 12,5mm korkea, minkä allekirjoitan, mutta todellisuudessa kello vaikuttaa sirommalta ja keveämmältä, kuin mittojen perusteella saattaisi olettaa. Ja onkin hyvin käypä vaikkapa pukukelloksi mutta sopii mainiosti myös arkisempaan menoon. Kellon sisällä on Precisionist-koneiston 'kevennetty' uusi versio, jonka tarkkuudesta piti hieman tinkiä jotta se saataisiin pienempään kuoreen mahdutettua. Vaikka tämä kuulostaa melko pahalta, lupaa Bulova uuden mallin käyntitarkkuuden olevan silti huippuluokkaa ja paremman kuin suurimmassa osassa markkinoilla olevia kvartsikelloja. Joku perfektionisti kellofoorumilla totesi omansa heittäneen puoli sekuntia kolmessa kuukaudessa, eli ei kovin paha suoritus. Accutron II -koneisto myös käy erinomaisen nätisti: sekuntiviisari liukuu tikityksen sijaan tasaisen arvokkaasti eteenpäin, ja muistuttaakin tässä suhteessa mekaanisia ajannäyttäjiä, ja miellyttänee vaativankin kelloesteetikon silmää. Jenkkien suunnittelema kello on ilmeisesti kasattu Kiinassa, mutta koneisto on japanilainen, ja suuri osa kuoren osista Sveitsistä - monikansallinen tapaus tässä suhteessa.
Onko kellossa sitten moitittavaa? No, alkuperäinen musta 'nahkahihna' on suoraan sanottuna surkea ja kelvoton härpäke, jonka tilalle hankin välittömästi Hirschin laaturannekkeen. Tämän kanssa toimisi myös todennäköisesti laadukkaampi ns. mesh-ranneke. Myös valmistajan logoteksti voisi olla hitusen pienempi, mutta tämä on kyllä ehkä jo pilkuviilausta. Vesitiiviys on luokkaa olematon, mutta jälleen kerran: ei tällainen ranteessa ole tarkoituskaan mitään helmiä merenpohjasta sukellella tai tutkiskella koralliriuttoja. Entäpä hinta? Se vaihtelee tätä kirjoitettaessa noin 300-400 euron välillä, jälkimmäinen on mielestäni aavistuksen verran yläkanttiin, mutta kolme sataa tästä hienosti viimeistellystä ja tälle vuosituhannelle päivitetystä klassikosta ei mielestäni ole mahdoton hinta.

maanantai 25. toukokuuta 2015
Ajassa: Junkers G38-kronografi (6970-5)
Kelloharrastajana, jonka harrastusta rajoittaa pienehkö budjetti on välillä mukava törmätä jokseenkin edullisiin, mutta silti tyylikkäisiin ajannäyttäjiin. Sellaiseksi voisi sanoa ainakin keväällä hankkimaani saksalaisen PointTec -yhtymän valmistamaa ilmailuhenkistä ja nostalgiaa huokuvaa Junkers-kronoa. No, sanotaan se heti alkuun: kyllä, tämä on "vain" kvartsikello, jonka sisällä sykkii edullinen Miyotan valmistama halpa koneisto, joita saisi kellon itsensä hinnalla kaiketi muutaman kymmenen kappaletta. Mutta toisaalta PointTec valmistaa kelloja myös mekaanisilla koneistoilla, ja Junkersin ja sen sisarmallin Zeppelinin kellot ovat kyllä edullisten kellojen sarjassa ihan mainioita kapistuksia. Nämähän kootaan Ruhlan kaupungissa entisen Itä-Saksan alueella tehtaassa, joka aikoinaan valmisti mm. instrumentteja autoihin ja moottoripyöriin, mm. Jawa-moottoripyörien nopeusmittareita ja taisipa Iljushinin lentokoneissakin olla tehtaan valmistamia mittareita.
G 38 on kellotaulultaan hyvin perinteikäs. En yleensä välitä arabialaisista numeroista kellotaulussa, mutta tähän malliin ne istuvat fonttinsakin puolesta erinomaisesti. Beige väri antaa myös merkinnöille kivan yksilöllisen lisän, tätä mallia löytyy myös perinteisemmällä musta-valkoisella variaatiolla sekä muistaakseni myös vaalealla kellotaululla sinisin merkinnöin. Tuntimerkintöjen sisemmällä kehällä on takometriasteikko. Kellon halkaisija on nykymuodin mukaisesti vähän suurempi eli 42mm, joka on omaan tikkuranteeseeni juuri passeli koko. Tunti- ja minuuttiviisarit ovat selvästi saaneet vaikutteita toisen maailmansodan pilottikelloista. Junkersin kolmionmuotoinen, metallinvärinen logo ei ole kaikkien mieleen, mutta itseäni se ei ainakaan tässä mallissa haittaa. Logo löytyy myös vetonupista. Kello saakin minulta täydet tyylipisteet siitä, että se muistuttaa 1930- ja 40-lukujen kronografeja, muttei selvästikään yritä jäljitellä mitään tiettyä, yksittäistä mallia. Lisäksi on todettava, että pienemmät viisarit sekä ajanotossa käytettävä sekuntiviisari osuvat indekseihin tarkasti - mikä ei edullisimmissa (eikä aina kalliimmissakaan) kvartsipeleissä ole aina itsestäänselvyys. Kvartsikoneiston tarkkuudesta tuskin kannattaa enempää sanoa - kuukauden aikana tämä on jätättänyt kuutisen sekuntia.
Kellolasi on hieman kupera, mikä aiheuttaa pienemmästä kulmasta taulua katsoessa optisen vääristymän, mutta tämä ei ole mikään suuri murhe. Sen sijaan se, että kellolasi ei ole naarmunkestävä on. Toki safiirilasi nostaisi hintaa. Kellon takakansi ei ole myöskään ruuvikiinnitteinen vaan ns. snap-back-versio, joten vesitiiviydenkin voi unohtaa. Toisaalta minulla ei ole tapanani uittaa kellojani muutenkaan. Omassa kokoelmassa lähin vastine tälle 279€ maksaneelle kellolle on venäläinen Sturmanskie-kronografi, jolla oli tosin hintaa viitisen kymppiä enemmän. Sturmanskien kellotaulussa on kuitenkin häiritsevästi pari jälkeä kertoen huolimattomasta viimeistelystä - Junkersissa ei, joten pisteet saksalaisille. Kaiken kaikkiaan tämä on kyllä pätevä ja laadukas arkikello, jota en häpeäisi käyttää puvunkaan kanssa.

sunnuntai 3. elokuuta 2014
Mitä maksaa?
Ostin hiljattain pitkästä aikaa muutaman kirjan. Nettikaupassa asiointi tuntuu välillä käyvän turhankin helposti, pari klikkausta ja taas on sivistystä ja valistusta ahnaasti janoava proletaari muutamaa seteliä köyhempi. Yleensähän säästölippaitaan visusti vartioivat suomalaiset päivittelevät mielellään sitä, kuinka kaikki on nykyään niin julmetun kallista ja kyllä sitä vaan ennen oli kaikki paremmin. EU -ihanuuden jatkuvassa auringonpaisteessa, täällä Pohjolan onnelassa tätä päivittelyä ja jupinaa saa kuulla lähes asiasta kun asiasta. Asuminen, sähkö, ruoka, juoma, bensiini, autot, vaatteet...ja voinpa tähän myös lisätä kirjat! Niin, tilasin siis kolme suomennettua kirjaa erään tunnetun amerikkalaiskirjailijan kootuista teoksista. Myönnän, että välillä sitä voisi hankinnoissaan käyttää edes vähäistä harkintaa - mutta tällä kertaahan niin ei känyt.
Yhden kirjan hinta oli 22,95€. Eihän tuo nyt tietenkään paljolta kuulosta. Saahan tuolla hinnalla esimerkiksi kaksi tuoppia Euroopan kalleinta mallasjuomaa Kämpin terassilla. Mutta entäs kun kerron, että kyseessä on pehmeäkantinen nide, jossa kansitaiteen osalta kustantaja on mennyt komeasti sieltä, missä aita on matalin. Selkämyksessä ei lue edes kirjailijan nimeä. Lisäksi kyseessä olevan kirjailijan tekstien julkaisusta ei tarvitse käsittääkseni maksaa millekään taholle killinkiäkään, koska tekijänoikeudet ovat ajat sitten menneet umpeen. Ainakin suurimmasta osasta tekstejä. Sanoisin, että kustantaja on tässä oivaltanut upeasti riiston olennaisimman periaatteen. Kolme pehmeäkantista kirjaa yhteishintaan 68,85€. Koko sarja koottuja teoksia olisikin sitten maksanut reippaasti toista sataa. Sanoisin, että aika kallista. Ainoana hyvänä asiana todettakoon, että onneksi kirjojen sisältö oli ehtaa arvotavaraa. Englanniksi nämä olisi saanut parilla kympillä, minkä harmikseni huomasin vasta jälkeenpäin...
Yleensähän kun keskustelu jostakin hinnasta yltyy nettikeskustelussa jonkinasteiseksi sanasodaksi, löytyy aina jostain se anonymiteetin suojissa piileskelevä oman viisautensa sokaisema neropatti, joka heittää kehiin sen argumenteista kovimman, kuin täsmäaseen hintaihmettelijän päälle eli siis sananlaskun: "Ei se ole tyhmä, joka pyytää vaan se joka maksaa!" Toivon totisesti, että tätä kommenttia yleisvastauksena kehnosta taloustilanteesta kärsiville suomalaisille laajalti viljelevät viisastelijat saavat joskus itse kokea sen toitottamansa tyhmyyden seistessään vaikkapa soppajonossa viisisenttisiään laskien.
Mutta palataanpa aiheen tiimoilta vielä kirjoihin. Joskus 1990-luvun lopulla olin kerran tyypillisesti aikani kuluksi pällistelemässä Akateemisessa kirjakaupassa. Sattuipa siellä silmiini lattialla oleva suuri pahvilaatikko, joka sisälsi vaaleanvihreillä kansipapereilla varustettuja kovakantisia kirjoja. Loota sisälsi minua ajatellen melkoisen aarteen ja kovan kiusauksen: Pentti Haanpään koottuja teoksia. Ei ihan täydellisenä laitoksena, koska Kenttä ja kasarmi uupui, mutta seitsemän kirjaa kahdeksasta kuitenkin. En ollut uskoa, kun kysyin myyjältä kirjojen hintaa: viisitoista markkaa kappale. Vaikken totisesti ole mikään taloustieteen oppinut, ymmärsin välittömästi, että tuohon hintaan ne ostettava saman tien. Ja hyllyssänihän ne ovat tänäkin päivänä, ja onpa niitä myös luettu. Vaikka euro- ja markkahintojen vertailu onkin usein varsin epätarkkaa spekulointia ilman kunnollisia muuntokertoimia, uskaltaisin silti sanoa, että yhden pehmeäkantisen H.P. Lovecraftin hinnalla sain seitsemän kovakantista Haanpäätä. Kohtuullisen hyvä kauppa siis. Harvoinpa sitä kirjojaan ajattelee korkoa kasvavana sijoituksena, mutta nettihuutokaupoissa Haanpään koottuja myydään keskimäärin 50€-70€ hintaan. Toki näissä on se Kenttä ja kasarmi mukana, mutta silti. Haanpään kirjallinen arvohan on tietenkin mittaamaton.
Mutta onko tässä sunnuntaiaamuisessa jeremiadissani mitään opetusta? Luultavasti ei. Mutta jo pelkästään kustannusalaa ajatellen saattaa tulevaisuudessa käydä niin, että tyhmä onkin pyytäjä, koska maksajia ei enää löydy...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)