Peliarvio: DiRT 4 (PS4)

Codemastersin DiRT Rally oli vuoden 2016 positiivisimpia yllättäjiä pelien saralla, tinkimätön rallipeli, jonka kaltaista autopelien ystävät olivat kaivanneet jo vuosia, etenkin konsoleille. "Tinkimätön" tarkoitti kuitenkin myös melkoista vaikeustasoa, oppimiskynnys tässä olikin aika korkealla. Niinpä kehittäjä julkaisi hiljattain DiRT4 -pelin, jonka ajomallinnuksen saa halutessaan hyvinkin kinkkiseksi, mutta toisaalta kaltaisiani sunnuntaikuskejakaan ei ole unohdettu. Itse asiassa ensimmäinen asia,  jota peli kysyy on haluaako pelaaja kovan haasteen simulaatiotilassa vai kevyemmän "racing" -mallinnuksen. Ohjaimella itse pelaavana valitsin luonnollisesti jälkimmäisen, mutta edes helpotettuna ajaminen ei ole mitään arcadekaahailua, vaan haastetta riittää yllin kyllin. Toki auton hallinta on pääsääntöisesti helpompaa, mutta kyllä helpotettunakin kaara lähtee lapasesta varsin tiuhaan - etenkin alkuun.

Pelin ennakkoon kohutuin uudistus oli erikoiskokeita nopeasti lennosta tekevä reittigeneraattori, jonka avulla pelaaja säätää aluksi missä viidestä maasta haluaa ajaa ja tämän jälkeen karkeasti erikoiskokeen pituuden ja reitin vaikeuden sekä halutessaan myös vuorokauden ajan ja sään. Vaikka systeemi on hieman hiomista kaipaava, ei ajaminen ainakaan samojen osuuksien loputtomaan toistamiseen ja ulkoa muistamiseen kaadu. Kokeita voi ketjuttaa useamman kisan mestaruustaistoiksi. Maastot vaihtelevat maiden mukaan, Ruotsissa ajetaan talvisissa maisemissa ja Yhdysvaltain Michiganissa syksyisessä lehtimetsässä. Australiassa maaseudulla ja Espanjassa kiemuraisilla asfattiosuuksilla. Walesissa ollaan vuoron perään kumpuilevassa avomaastossa ja melko synkissä metsissä. Suomea ei ole mukana, mutta näilläkin mailla pärjää varsin pitkälle. 

Autovalikoima on melko kattava, lisenssisyistä tosin muutama merkittäväkin menopeli puuttuu. Citroên esimerkiksi, samoin Toyotat. Kaikkiaan autoja on viitisenkymmentä. Perinteisen rallin lisäksi peliin on myös lisätty ratakaahailua rallycrossista Amerikan mantereella parilla radalla kisattaviin avolavamaasturkisoihin, ikävä kyllä nämä osiot tuntuvat vähän päälleliimatuilta, ja itse asiassa olisi ollut parempi, jos tekijät olisivat keskittyneet vain ja ainoastaan ralliin. Mukana on myös uratila, jossa pelaajan olisi tarkoitus luotsata omaa rallitiimiään menestykseen. Tämänkin toteutus on vähän sinne päin, ja oman tallin fasiliteettien parantaminen ja pätevän henkilökunnan palkkaaminen on lopulta hyvin yhdentekevää - onneksi pääasia eli ajaminen on kuitenkin hauskaa ja koukuttavaa, sillä muuten pelin sisältö on kovin ohut ja yllättävän kliininen.

Graafisesti peli on hyvän näköinen, joskin kompromisseja on tehty juurikin tuon reittigeneraattorin vuoksi. Etenkin uusinnoissa ja auton ollessa pysähtyneenä huomaa varsin selvästi, että maasto ympärillä ei ole yksityiskohdiltaan verrattavissa tässä suhteessa parhaisiin ajopeleihin, mieleen tulee vaikkapa Forza Horizon 3. Toisaalta DiRT:in kunniaksi on sanottava, että vauhdin tuntu on aivan omaa luokkaansa, ja vauhdissa grafiikka ajaa enemmän kuin asiansa. Myös äänipuoli on kunnossa, jokainen auto kuulostaa erilaiselta, ja jotkut murahtelevat hyvinkin tanakasti. Kartanlukija lukee nuotteja pääsääntöisesti niinkuin kuuluukin, mutta joskus nuotit laahavat. Tekoäly antaa kohtuullisen vastuksen jo helpoimmalla "competent"-asetuksella, ja luonnollisesti kisaamisen vaikeuteen vaikuttavat myös pelaajan auto- ja erikoiskoevalinnat. Jos peli tuntuu liian helpolta, koettakaapa vaikkapa jotain todella syheröistä Walesin erikoiskoetta yöllä tai hernerokkasumussa jollain B-luokan historiallisella tehohirmulla, esimerkiksi Audi quattrolla...

DiRT nelosen paras puoli on juuri se, että ajamisesta saa räätälöityä juuri sellaista kuin itse haluaa - etenkin jos uratilan tahkoaminen alkaa kyllästyttää. Jos omistaa ratti/poljinsetin voi halutessaan kokeilla ilman ajoapuja vaikeissa olosuhteissa ajamista. Toisaalta voi päristellä menemään vaikkapa Lancia Fulvialla leppoisammin kera peliohjaimen, ja siltikin ajamisessa on useimmille tarpeeksi haastetta. Peli myös palkitsee ahkeran harjoittelun, pensaikko kutsuu noviisia yhä harvemmin, ja erikoiskokeen ajat parenevat sekunti sekunnilta. Rallipeleistä tämä on ehkä viides tai kuudes vuosien varrella pelaamani, mutta puutteineenkin tähänastisista kirkkaasti myös paras.

Peliarvio: Horizon Zero Dawn (PS4)

Guerrilla Gamesin yksinomaan Playstation 4 -konsolille kehittämä ja hiljattain julkaistu avoimen maailman postapokalyptinen scifi-seikkailu Horizon Zero Dawn on aiheuttanut pelifoorumeilla ja arvosteluissa sen verran positiivista kohinaa, että pitihän minunkin ottaa selvää, onko tämä peli kaiken sen keräämän suitsutuksen arvoinen. Ikävä kyllä pari, kolme viimeistä pleikkarille hankkimaani täysihintaista peliä eivät olleet kovinkaan kummoisia pelikokemuksia. Watch Dogsin kakkososa esimerkiksi ei mielestäni lopultakaan ollut edeltäjäänsä nähden kovin paljon parempi, enkä lämmennyt ollenkaan Ubisoftin For Honor -nimiselle online-miekkahutkinnalle, jos kohta en liene ainoa. Horizon Zero Dawn kuitenkin nousi omissa kirjoissani melko lailla hyväksi peliksi, mutta ei se nyt silti mikään tämän konsolisukupolven mestariteos ole. Mutta miksi näin, siitä jäljempänä.

Pelin tapahtumapaikkana on Yhdysvaltain Colorado joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Ihmiskunnan rippeet elävät  riitaisina heimoina luonnon helmassa, vanhasta maailmasta muistuttavat vain kasvuston peittämät kolkot rauniot. Pahimpina vihollisina ovat mystiset eläinhahmoja muistuttavat tappavat mekaaniset pedot, joita löytyy pelistä moneen lähtöön ja useassa eri kokoluokassa. Lisäksi viime aikoina nämä ihmisiä jahtaavat robottiruttuset ovat käyneet entistä kehittyneemmiksi ja tappavammiksi. Pelin päähenkilö on orpo Aloya -niminen nuori nainen, joka elää Nora-heimon mailla välteltynä hylkiönä kasvattajansa Rostin kanssa, joka niin ikään on syystä tai toisesta karkotettu heimon piiristä. Juuri kun aikuistunut Aloya pääsee heimon jäseneksi osoittamalla arvonsa jonkinmoisessa soturikokeessa, rosvojoukko tappaa hänen toverinsa, tukun muita heimolaisia ja kasvatti-isä Rostin siinä sivussa. Heimon tietäjäeukot ylentävät halveksimansa Aloyan siunatuksi "Etsijäksi", jolla on tehtävänään löytää heimon pelastus ja selvittää tappavien, osin turmeltuneiden koneiden voiman lähde. Siinä sivussa pitää tietenkin kostaa heimon kokema vääryys.

 Totaaliselta ö-luokan tusinascifiromaanilta kuulostava juoni, jonka pintaa edellä kevyesti raapaisin istuu peliin kliseistäänkin huolimatta varsin mainiosti, ja etenkin pelin ensimmäiset, opetusosiosta käyvät tunnit pohjustavat jatkoa aika hyvin, vaikka välivideoita saakin katsella riittävästi. Punapäinen Aloya on kaunis ja sisukas sankaritar, jonka kohtaloon ja haluun selvittää hämärä alkuperänsä on miespuolisenkin pelaajan helppo samaistua. Sen sijaan sivuhahmot jäävät lähes poikkeuksetta ohuen oloisiksi, tai ainakin ovat jääneet tähän mennessä oman pelikokemukseni aikana. Itse ihmettelin kovasti kerronnallista ratkaisua, jossa kuin tyhjästä ilmestyvä Rost pelasti Aloyan kuolemalta uhraamalla itsensä, vaikka hetkeä aikaisemmin ukko oli jäähyväiskohtauksessa sanonut, että heidän tiensä erkanevat nyt lopullisesti. Sujuvuudesta ja mukaansatempaavuudesta huolimatta alkupuolella tekijöiden tavassa kuljettaa tarinaa eteenpäin on kömmähdyksiä. Pelin tarjoama värikäs ja kiehtova maailma on kuitenkin niin laaja ja pällisteltävää täynnä, että moisen antaa helposti anteeksi.

Visuaalisesti Horizon Zero Dawnia on sanottu alustansa upeimmaksi peliksi tähän mennessä, en osaa sanoa, onko asia näin, mutta ei tämä totisesti huonoltakaan näytä. Kun äänimaailmakin on pääosin kunnossa, niin ei pienistä grafiikkaongelmista viitsi suuremmin motkottaa. Pelihahmon ohjattavuus on myös hyvin toteutettu, vaikka ei näissä avoimen maailman peleissä pieniltä kömpelyyksiltä etenkään taistelussa voi kaiketi mitenkään välttyä. Ehkä pelin suurin ongelma piileekin siinä, että jos haluaa äityä oikein kriittiseksi ja poistaa tuon tarinapuolen ja sinänsä kiehtovan miljöön ja tulevaisuuden vision, on jäljellä oikeastaan peli, jossa pelillisesti tai mekaniikkaa ajatellen on hyvin vähän mitään uutta tai mullistavaa. "Kerää monenmoista tilpehööriä, päivitä aseita, tapa vihollisia tai tule tapetuksi, tutki maailmaa, suorita pää- ja sivutehtäviä...jne." Pelin ilmeinen sukulaisuus esimerkiksi Ubisoftin peleihin, Witcherin viimeisimpään osaan tai vaikkapa muutaman vuoden takaiseen Skyrimiin on helposti havaittavissa. Mutta täytyy silti samaan hengenvetoon todeta, että kyllä tämä peli omilla (mekaanisilla) jaloillaan jokseenkin horjumatta seisoo, ja jättää suureen varjoonsa monta muuta peliä. Saadakseen minulta erinomaisen arvion, pelin täytyisi kuitenkin tarjota ainakin sata tuntia pelattavaa...vielä tuo rajapyykki ei ole omalla kohdallani tämän pelin osalta toteutunut, mutta onhan se tietenkin mahdollista...

Peliarvio: World of Tanks (Xbox One, PS4)

Nettimoninpelit ovat sellainen pelaamisen osa-alue, josta en oikeastaan ymmärrä yhtikäs mitään, vähän myöhäisellä iällä kun niitä ensi kertaa kokeilin. Olen niissä myös tyypillisesti melkoisen huono. Suosittu World of Tanks on käytännössä ainoa lajityypin edustaja, jota olen konsoliversiona pelannut siinä määrin, että uskallan kenties tähän blogiini jokusen sanan siitä sanoa. WoT on parhaimmillaan todella hauskaa, joskin kepeää ajanvietettä, jossa hitusen kehnompikin panssarialokas (lue: allekirjoittanut) kokee silloin tällöin suorastaan eeppisiä onnistumisen hetkiä virtuaalitaistelun melskeessä. Ikävä kyllä, se on samalla myös useasti todella turhauttava, raivostuttava ja jopa suorastaan tuskastuttavan huono peli. Oppimiskynnys on todella korkea, vaikka aloittaminen ja näennäiseen menestykseen pääseminen on helppoa. Ristiriitoja tankkipelissä siis piisaa rutosti, mutta miksi ihmeessä sitten tänäänkin sateisena kesälomapäivänä olen jaksanut tätä taasen jokusen tunnin tahkoa? Kenties vastauksen tähän tietäisivät kansainväliseksi rahasammoksi muodostuneen pelin suunnittelusta vastanneet Wargaming-yhtiön ovelat valkovenäläiset...

Itse pelissähän pelaaja voi valita viidestä eri panssarivaunuluokasta itselleen sopivimman, ja omien kykyjen kasvaessa siirtyä vähitellen aina vain itselleen soveltuvassa luokassa parempiin vermeisiin, joskin tässä piilee eräs tärkeä juju. Nimellisesti ilmainen peli nimittäin vaatii ehdottomasti oikean valuutan lyömistä tiskiin, mikäli siinä edetä haluavalla pelaajalla on oikeakin elämä. Ns. grindaamalla pelaaja kyllä pääsee käsiksi suhteellisen vähällä vaivalla ehkäpä jonnekin viitostason vaunuihin saakka, mutta jotta omiin vaunuihin saa hankittua kaikki tuiki tärkeät lisävermeet aina kunnon tähtäimistä maastoverkkoihin ja vaikkapa korjausvehkeisiin, täytyy taas pelata ihan tolkuttomasti - tai kuten pelin tekijät ovat oivaltaneet - maksaa. Itse pelaan tätä satunnaisemmin ja aivan puhtaasti hupipohjalta, joskin asiallisesti alemmilla tasoilla (tier) I-V, joten muutamia kymppejä enempää en tähän ole sijoittanut, mutta peliin syvemmin hurahtaneet eivät kustannuksista tai siihen käytetystä ajasta piittaa, ja sehän tekijöille tietysti passaa. Taitaapa jokunen avioerokin olla pelin syytä... Toisaalta pelkän hyväntekeväisyyden varassahan ei pelin servereitä ylläpidetä tai peliä päivitetä, joten sikäli tämä joidenkin rahastukseksi katsoma politiikka on ymmärrettävää.

Pelissä pelataan korkeintaan vartin pituisia kähinöitä erilaisissa maastoissa, jossa kaksi joukkuetta ottaa mittaa toisistaan. Jotta WoT:issa menestyisi edes hieman, nämä kartat pitäisi tuntea aika hyvin, samoin priorisointi omassa tekemisessä korostuu. Pelin pitäisi osata valita joukkueet siten, että matsit olisivat ainakin suhteellisen tasaisia, mutta tämä on useasti silkkaa toiveajattelua. Kokenut pelaaja saattaakin huomata jo minuutin, parin jälkeen, että oman joukkueen kohtalo taistelussa on sinetöity aivan karmealla räpeltämisellä. Useimmiten peli päättyy kun kaikki toisen osapuolen vaunut on tuhottu, joskus myös tukikohdan valtaukseen ja hyvin harvoin tasapeliin. Satunnaisesti luotavat joukkueet tuovat etenkin alemmilla tasoilla mukaan myös lajityypin rasittavan riesan: lähinnä itäeurooppalaiset pelleilevät kakarat, jotka pölöttävät ja huutelevat mikrofoneihinsa aivan mitä sattuu, eivätkä edes yritä pelata oman joukkueen hyväksi. Tuntuu, että mikrofoneihin suollettavan soopan ja jokelluksen perusteella peliä pelaavat jopa alle ala-asteikäiset. Nelikymppistä äijää tällainen tietenkin harmittaa. Mutta osaavat ne aikuisetkin tarvittaessa solvata aloittelijoita, pukata näiden vaunun vaikkapa alas jyrkänteeltä tuhoon ja lähetellä sitten perään viestejä vittuillakseen. Joten se siitä moninpelin auvoisuudesta ja sosiaalisuuden aspektista. Itse asiassa väittäisin, että peliä pitäisi pelata itse kunkin ehkäpä tuollaiset yli tuhat matsia, jotta ymmärtäisi konkreettisesti että ottelut/taistelut voitetaan tai hävitään joukkueena. Ja niissä tilanteissa kun on pakko sooloilla, voi ainakin yrittää edes edistää sillä porukan peliä.

Mutta kun peli sitten sujuu, se on tai ainakin voi olla siis parhaimmillaan hyvinkin hauskaa. Kun vaikkapa satunnainen tiimikaveri vastaa avunpyytöön tiukassa paikassa (harvinaista, mutta mahdollista), ja sillä voitetaan tiukka matsi omalle joukkueelle, on ilmassa palavan öljyn ja ruudinkatkun sekä reikiä täyteen ammuttujen panssarinraatojen lisäksi suuren tankkijuhlan tuntua. Tai esimerkiksi silloin, kun omalla rynnäkkötykillä, joka on vain yhden osumapisteen päässä tuhosta saa kaukaa piilosta salakavalasti losautettua ilmaan vastustajan viimeiseksi jääneen raskaan panssarin, jonka pelaajalla ei ole aavistustakaan mistä suunnasta noutaja tuli panssarikranaatin muodossa. Eräs omista matseistani mieleenpainuvimpia oli, kun tuhosin pelin säälittävimmällä kevyellä pienellä pörisijällä, saksalaisella Leichttraktorilla (tunnetaan myös osuvammalla nimellä Loltraktor) ykköstason matsissa kaikki vastustajan vaunut - ja jäin ainoana eloon. Kuusi tai seitsemän niitä vihulaisia taisi olla. Rehellisyyden nimissä en olisi tässä kuitenkaan onnistunut, elleivät omat seulaksi ammutut joukkuekaverit olisi kurmoottaneet vihollisia matsin alkupuolella riittävästi. Saavutuksen teki sitäkin mukavammaksi se, että viimeinen saalistamistani vaunuista kuului veteraanipelaajalle, jolla oli jotain kymmenisen tuhatta ottelua plakkarissa.

Saksalainen maatalouskoneen ja panssarivaunun nerokas hybridi -Rheinmetall Leichttraktor. Paras ja  ainoa ominaisuus: tappaa nauruun niin talossa kuin puutarhassakin, Volgan rantapenkereiltä aina Normandian omenapuutarhoihin. Tämä on se tuomiopäivän ase, joka olisi voinut kääntää koko sodan Saksan eduksi....  



Realismiahan WoT:issa on vain nimeksi, joskin esimerkiksi panssarointia kulmineen on yritetty mallintaa edes sinne päin. Näkyvyys vaunusta on maksimissaan viidensadan metrin hujakoilla, ja kentät ovat useasti ahtaan tuntuisia. Toisaalta täten vältytään turhan pitkiksi venyvistä koitoksista sekä mahdollistetaan pupu pöksyssä puskissa piilottelevien vaunujen eli "leiriytyneiden" lymyilijöiden löytyminen. Etenkin alokkaat suosivat tätä leiriytymistä piiloon, kun eivät muuta osaa. Eri vaunut ovat ominaisuuksiltaan hyvinkin vaihtelevia, ja esimerkiksi siinä missä panssaroinniltaan kevyt, heikommin aseistettu ja nopea vaunu sopii tiedusteluun, voi raskaammalla, kunnon mörssärillä varustetulla hitaalla järkäleellä johtaa keihäänkärkenä hyökkäystä. Kunhan muistaa, että yksin ei kannata puskea päin vihollista. Mielestäni käyttökelvottomin luokka pelissä on takalinjoille lymyämään usein jäävä telatykistö, joiden totaalisen typerä mallinnus peliin riipaisee vanhan rantapyssyn suuntaajan sielua. En käy suosittelemaan World of Tanksia jokaiselle, mutta toisaalta ilmaisladattavana pelinä sitä kyllä kannattaa ainakin kokeilla. Tätä kirjoitettaessa sanoisin, että itselleni pelin suurin huuma on kaukana takanapäin, mutta satunnaisena ajanvietteenä tämä jaksaa silti vielä koukuttaa - puutteineenkin...

Kuvassa eräs pelissä ansaittava, käsittääkseni ei niin kovin yleinen prenikka. Näillä ja pelin tallentamalla statistiikalla voi mm. arvioida omaa tai toisien pelaajien menestystä tai sen puutetta karkeasti. Mainittakoon, että itse ansaitsin ylläolevan harvinaisemman nauhan matsissa, jossa tuhosin kolme vastustajaa - joista yhden vieläpä vihulaisen omasta tukikohdasta käsin. Siinähän ei nyt mitään outoa tai mainitsemisen arvoista ole, mutta kun samalla valtasin ainoana pelaajana vihollisen tukikohdan niin, ettei minua havaittu kertakaan koko matsin aikana, täyttyivät kriteerit tähän palkintoon...

Peliarvio: Far Cry Primal (PS4)

Ubisoftin toimintapainotteinen, selviytymishenkinen Far Cry- pelisarja on jo ehtinyt viidenteen osaansa, itse näistä olen tosin pelannut vain kolmea viimeistä. Edellinen, kuvitteelliseen Kyratin vuoristovaltioon Himalajan tienoille sijoittuva peli oli oikeastaan vain kromia kylkeen saanut kolmososa uudella ympäristöllä ja hahmoilla, ja siksipä minulla ei henkilökohtaisesti ollut valtavia odotuksia tästä kivikauteen sijoittuvasta Primalistakaan. Mutta koskapa aikakausi on peleissä harvemmin nähty, ja edellisiäkin osia tuli tahkottua aikoinaan tuntikausia, päätin kokeilla miltä maistuukaan luolamiehenä samoileminen ja kevyt eräjormailu primitiivisin maustein. Ja mikäpäs siinä, hyvä peli on kyseessä.

Pelattava hahmo 12 000 vuoden takaa on metsästäjä-keräilijä nimeltään Takkar, joka kuuluu keksittyyn Wenjojen heimoon. Wenjat ovat löytäneet vuorten suojissa olevan elinkelpoisen Orokseksi kutsumansa maa-alueen asuinpaikakseen. Oros kuhisee monenlaista riistaa, kirkasvetiset vuoristopurot ja joet solisevat, ja metsä humisee rauhoittavasti mitä nyt karmeat pedot murisevat jossain silloin tällöin. Ikävä kyllä Orokseen ja sen lihapatojen äärelle hinkuu asumaan kaksi muutakin heimoa, kannibalismia harjoittavat raakalaismaiset udamit, ja pyromaniaa harrastavat, tuliuhreja harrastavat kierot izilat. Ja ovat mokomat vielä vihamielisiä! Takkarin tehtävänä on koota sinne tänne hajaantuneet wenjat yhteen. Pelin alussa metsästäjä saa myös huomata olevansa itse saalis monenkirjaville elukoille. On sutta, luolaleijonaa, jaguaaria, sapelihammastiikeriä ja karhua vain muutamia mainitakseni. Mammuttiakaan ei tapeta paljain käsin. Onneksi Takkar on petomestari, joka shamaanin avulla saa kesytettyä monista elukoista itselleen oivan apurin, jota voi käyttää paitsi metsästämiseen, myös vihollisheimolaisten kanssa tappelemiseen. Ensimmäinen pelissä avattava "eläinkumppani" on pöllö, jota voi käyttää edessä olevan maaston tiedusteluun näppärästi ilmasta käsin...ja myöhemmin jopa rajoitettuihin "ilmahyökkäyksiin". Suurpedoilla voi jopa pelin edistyessä ratsastaa!

Kuulostaa kyllä melkoiselta soopalta, mutta peliviihteenä Far Cry Primal on aivan kelvollista tasoa. Takkarin pääaseenakaan ei ole tietenkään AK-47, vaan ajan hengen mukaisesti jousi, nuija tai keihäs. Jousella voi napsia riistaa tai vihollisia kauempaa, keihäällä tai parilla kaatuu isompikin otus ja nuijalla kelpaa brutaalisti hutkia päällekäyviä vihollisia lähikontaktissa tai yllättää nämä hiippailemalla takaapäin kimppuun. Jatkossa mukaan tulee vielä linko ja kivikautiset heittoveitset. Sarjan peleille ominaisesti aseitaan ym. varusteita voi myös päivittää paremmaksi, samoin pelaaja saa kokemuksen karttuessa taitopisteitä, joita sopii tuhlata haluamallaan tavalla. Ja koskapa Ubisoftin pelistä on kysymys, on kaikenlaista kerättävää tilpehööriä taas enemmän kuin riittävästi: asemateriaalit, nahat, luut, kasvit, kivet, luolamaalaukset, amuletit,  jne. Sälää käytetään esimerkiksi wenjojen kylän rakentamiseen. Pelialue on myös tavattoman laaja, ja ensimmäiset tunnit menevätkin helposti vain sitä pällistellessä. On niin kivistä kukkulaa kuin vehreää laaksoakin, luolia koluttavaksi ja talvista vuoristomaisemaakin. Graafisesti peli on pääosin varsin näyttävä, eikä äänimaailmassakaan ole juuri moitittavaa. Wenjat puhuvat jopa varta vasten keksittyä kieltä, mikä onkin järkevä ratkaisu, englantia sivistyneesti toisilleen haastelevat luolamiehet olisivat kieltämättä olleet varsin huono ratkaisu immersion kannalta.

                  Nuijamiehen primitiivireaktiota voi fiksumpi Cro-Magnon torjua vaikkapa keihäällä.

Mutta on pelissä jotain moitittavaakin. Taistelu on etenkin hektisimmillään, useaa vihollista vastaan nuijalla sinne tänne hutkiessa helposti vähän epämääräistä sohimista, ja pääjuonitehtävät kaipaisivat monasti vähän lihaa luiden ympärille. Pidempinä sessioina pelattuna peli epäilemättä toistaa itseään helposti. Mutta toisaalta tekemistä on niin paljon, että kyllä rauhallisempi pelaaja tähän saa helposti uppoamaan kymmeniä tunteja. Far Cry-pelisarjan ystäville peli on taatusti hankkimisen arvoinen, mutta tällainen vanhempi pelaaja helposti sortuu kyynisyyteen. Mutta pelin tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että mitäpä sitä pyörää uudelleen keksimään, tehdään sen sijaan peli ajalta, jolloin sitä ei ollut keksitty!