Kirja-arvio: Bill & Carol McGann - The Story of The Tour de France, vol. 1

Pyöräilykuumeen iskettyä olen myös yrittänyt hieman sivistää itseäni hankkimalla tietoa pyöräilystä urheilulajina, ja koskapa perinteinen Tour de France eli Ranskan ympäriajo on lajin suurin ja tunnetuin tapahtuma, päätin aloittaa tästä yhdysvaltalaisen McGannin pariskunnan Tourin historiaan keskittyvästä opuksesta, jota on myös laajalti kehuttu. Pelkästään Tour -aiheisesta kirjallisuudesta ei varsinaisesti ole pulaa, ja englanniksikin näitä on viime vuosina julkaistu hyvin tiuhaan tahtiin, mikä on hyvä, kun en aikanaan tukiossa tullut lukeneeni ranskaa. McGannin perusteellinen teos alkaa Tourin alkuvuosista, jolloin äijät olivat rautaa ja pyörät myös, ja kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1964, 'modernin' ajan kynnykselle. Kirjoittaja käy läpi kaikki Tourit vuodesta 
1903 alkaen uhraten muutaman sivun kuhunkin kisaan ja osaa pelkkien tulosluetteloiden sijaan myös lisätä rivien väliin meheviä, huvittavia ja usein traagisiakin yksityiskohtia kilpailuun osaa ottaneiden edesottamuksista kisassa ja sen ulkopuolella. Luonnollisesti suureen osaan nousee myös Tourin "isä", urheilulehtikustantaja ja kolumnisti, diktaattorin otteistaan tunnettu Henri Desgrange, joka osasi halutessaan olla melkoinen maanvaiva, mutta tästä huolimatta pitkälti hänen ansiostaan kisaa ajetaan vielä tänäkin päivänä.

Tourin varsin värikkäästä historiasta löytyy etenkin alkuvuosilta melkoista draamaa joka on saada jopa farssin piirteitä, kirjaa lukiessa tulikin mieleen, että meno oli pahimmillaan varsin kaukana urheilun reilusta pelistä ja jalosta aatteesta. Mielivaltaisia ja usein hölmöjäkin sääntömuutoksia vuodesta toiseen, vilppiä, kilpailijoiden tönimistä kisan aikana, uhkailua, pahoinpitelyjä, pyörien tahallista sabotoimista ja myöhemmin mukaan astuivat myös piristeet: vauhtia haettiin niin alkoholin, kokaiinin kuin amfetamiininkin voimin. Ja kun ottaa huomioon millaisilla riskirajoilla kilpailijat itseään rääkkäsivät (ja rääkkäävät yhä) onkin ihmeellistä ettei ruumiita ole tullut tähän päivään mennessä sen enempää. Kisan järjestäjä Desgrange tunnettiin myös terävästä kynästään ja sivalsi lehtensä jutuissa armotta sellaisia kilpailijoita, jotka eivät hänen mielestään laittaneet kaikkea peliin. Ainakin yhden kerran arvostelun kohteeksi joutunut kilpailija sisuuntui haukuista siinä määrin, että voitti kisan seuraavana vuonna ilmeisesti pitkälti kiukun voimalla. Toisaalta Desgrange jakoi myös kiitosta ja kunniaa, jos katsoi kilpailijan sen ansainneen - joskus näissä  ylitsevuotavissa kehuissa kuitenkin mentiin jo korniuden rajamaille.

Ainoa seikka mistä teosta voisi kritisoida on nurinkurisesti myös ehkäpä sen suurin vahvuus: kaikkien kisojen läpikäyminen kronologisesti. On selvää, ettei keskivertolukija ja asiaan perehtymätön oikein jaksa innostua jostain sata vuotta sitten tapahtuneesta etappivoitosta - olkoonkin se merkitty kilpailun kunniatauluun kiiltävin kultaisin kirjaimin. Itselleni tämä ainakin kävi selväksi. Mielestäni McGann rouvineen ei myöskään aina osaa sijoittaa kilpailua kulttuurihistorialliseen kontekstiin, tässä mielessä esimerkiksi tällä hetkellä lukemani Geoffrey Wheatcroftin aloittelijaystävällisempi Le Tour onnistuu mielestäni paremmin, joskin Wheatcroft sortuu omassa historiikissaan välillä turhankin laveaan jaaritteluun ja on ajoittain hukata langat käsistään. McGannin kirja sopii kuitenkin hyväksi, asiapitoiseksi ja yleispäteväksi lähdeteokseksi jos lukijaa kiinnostaa vaikkapa joku tietty kilpailija tai kilpailu. Eikä hintakaan ole paha, taisi olla alta kymmenen euroa. Enemmän kuvia kaipaaville löytyy toki aihetta käsittelevien kirjojen joukosta myös massiivisia valokuvateoksia - tässä kirjassa kuvia on varsin niukasti, mutta asiaa kylläkin sitä enemmän.

Kirja-arvio: Ville Kaarnakari - Hakaristin leimaama (2014)

Kotimainen fiktiivinen sotakirjallisuus on laji, jota luin nuorempana kohtalaisen paljonkin, jossain vaiheessa jopa kyllästymiseen asti. Alta parikymppisenä mm. Reino Lehväslaiho ja Uula Aapa olivat kovia nimiä, mutta iän myötä sotakirjallisuus on jaksanut kiinnostaa vain tietokirjallisuuden muodossa, tosin poikkeuksena päätin lukea tämän pokkarimuodossa hankkimani Ville Kaarnakarin kirjoittaman teoksen suomalaisista Wiking-divisioonan Waffen SS-vapaaehtoisista. Aihehan on kiehtonut minua jossain määrin pikkupojasta asti, eräs sukulaiseni kun taisteli tuossa suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa. Olen jopa jaksanut lukea aiheesta kannesta kanteen professori Mauno Jokipiin hyvin perusteellisen ja tiiliskiven kokoisen selvityksen "Panttipataljoona".

Kaarnakarin romaani alkaa vuodesta 1961. Entiset aseveljet ovat kokoontuneet Suomeen toverinsa hautajaisiin, jonka jälkeen kokoontumista jatketaan hilpeämmissä merkeissä menneitä muistellen hotellissa Saimaan rannalla. Tarina etenee takautumin sotavuosien ja vuoden 1961 välillä.Teoksen päähenkilö on talvisodan veteraani, luutnantti Klaus Runolinna, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Runolinna päättää ystävänsä kanssa värväytyä monien muiden tavoin välirauhan aikana vapaaehtoisena Saksan asevoimiin, ilman sen suurempaa idealismia. Upseeri, jolla on sotakokemusta ja vankka saksankielen taito hyväksytään luonnollisesti vapaaehtoisten etujoukkoon, ja pääsee johtamaan pikaisesti muodostettua eri kansallisuuksista koostuvaa SS-erikoisosastoa, jonka tehtävänä on taistella yhä vaarallisemmiksi käyneitä vihollisen partisaaneja vastaan. En uskalla hataralla tietopohjallani aiheesta ihan satavarmasti sanoa, muodostettiinko suomalaisista vapaaehtoisista koskaan tällaista osastoa Wiking-divisioonaan, mutta väittäisin että näin ei ollut. Kirjoittaja toki osaa hienovaraisesti yhdistää historiallista faktaa fiktioon.

Ikävä kyllä muuten sujuvasti kirjoitetussa ja etenevässä tarinassa on myös heikkouksia. Henkilöhahmot taustoineen jäävät suurelta osin etäisiksi, ja vaikka eri kansallisuuksista koostuneesta porukasta ja luonnekuvauksesta olisi saanut varmasti irti enemmänkin, kirjailija tyytyy esimerkiksi norjalaista ja tanskalaista SS-sotilasta kuvatessaan toteamaan näiden olevan "kookkaita, vaaleita viikinkejä". Runolinna ja tämän lähin alainen, Kaira kuvataan suomalaisen sotilaan jokseenkin täydellisiksi perikuviksi, mutta ikävä kyllä inhimillisyys ja sodan kaaos jää vähän yksiulotteisin ja paikoin jopa naiivin ja jotenkin niukan asiallisen kerronnan alle. Kenties kirjoittajalla on ollut mielessään vähän nuorempikin lukijakunta. Yhteenotto partisaanien kanssa kuvataan kyllä seikkaperäisesti, mutta oliko se ainoa merkittävä taistelutapahtuma kahden vuoden palveluksen aikana? Esimerkiksi vuosia 1942 ja 1943 ei kirja käsittele ollenkaan. Suomalaisten SS-miesten edesottamuksia on romaanimuodossa kuvattu toki aiemminkin, tunnetuin aihetta käsitellyt kirjailija lienee Niilo Lauttamus (1924-77). Vaikka Lauttamuksen teoksiin on ajan hammas armotta puraissut, niillä on myös omanlaista viehätystään - ei vähiten siksi, että Lauttamus itse palveli suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa.

Kaarnakarin Hakaristin leimaama ottaa myös kantaa entisten SS-miesten vaiheisiin Suomessa sodan jälkeen. Punainen Valpo piinasi useita, ja esimerkiksi valtion laitokset, kuten armeija ja poliisi eivät entisiä sotureita riveihinsä huolineet, vaikka monella olisi ollut varmasti annettavaa näillä aloilla. Wiking-divisioona vapautettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä myös komentajansa, kenraali Steinerin osalta sotarikossyytteistä, mutta hakaristin leima jäi sitkeästi miehiin, joista moni lähti sotaretkelleen puhtaasti seikkailunhalusta. Vaikka kirja oli lukukokemuksena vähän ristiriitainen ja paikoin turhan kevyt, on kirjailijaa pakko kehua ainakin vaikean ja vaietun aiheen esilletuomisesta, vaikka vain romaanin muodossa. Lisäksi historialliset faktat ovat myös kaiketi oikein, joskin välillä vaikuttavat tekstin lomassa turhan alleviivaavilta ja osoittelevilta. Suomalaisten SS-miesten kollektiivinen syyllistäminen ja yksipuolinen parjaaminen on nykyään muutenkin melko turhaa, kun näitä miehiä on enää elossa kourallinen. Mutta sekin pitäisi muistaa, että ne heistä jotka Saksasta kotiuttamisen jälkeen kynnelle kykenivät, taistelivat myös jatkosodan loppuun Suomen armeijan riveissä. Kuten tätä kirjoitettaessa 93-vuotias sukulaiseni.

Kirja-arvio: Dr. Space - The Life Of Wernher von Braun (Bob Ward, uudempi painos 2009)

Kirjoitetaanpa blogin jatkeeksi toinenkin "avaruusaiheinen" kirja-arvio, kun tuli tämmöinenkin nide luettua. Saksalaissyntyinen Wernher Magnus Maximilian Freiherr von Braun (1912-1977) omisti paitsi komean nimen ja tittelin, oli myös ristiriitaisuuksineen eräs viime vuosisadan mielenkiintoisimpia hahmoja. Maailmankuulu ja nerokas rakettisuunnittelija oli avainhenkilö siinä tieteen mahtavassa saavutuksessa, jonka huipentumana ihminen pääsi ottamaan pieniä askeliaan kuun pinnalle. Von Braun sai nuorena rippilahjaksi äidiltään rannekellon ja suorien housujen sijaan kaukoputken, eikä sen jälkeen enää katsettaan tähdistä alas saanut. Mutta kuten von Braunin tiedetään tai väitetään todenneen: "Tieteellä ei ole moraalista ulottuvuutta, se on kuin veitsi. Jos se annetaan kirurgin tai murhaajan käteen, kumpikin käyttää sitä eri tavalla." Von Braun haaveili avaruuden valloittamisesta rauhanomaisin keinoin ja pääsikin toteuttamaan haaveitaan, mutta ikävä kyllä vallanpitäjät Hitlerin Saksassa (ja myöhemmin Yhdysvalloissa) huomasivat, että rakettitutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa myös sotilaallisesti, ja von Braunin johdolla ihmiskunta ottikin ensiaskeleensa hyvin vaarallisessa ja kolkossa leikissä, joka jatkuu yhä. Vaikka Saksan V-2 ohjus tai oikeammin sen varhainen prototyyppi oli lopulta ironisesti vaarallisempi rakentajilleen kuin vihollisille, arvioidaan näiden tappaneen Euroopassa n. 7000 ihmistä. Von Braunin mainetta tahraa kuitenkin yhä arviolta ainakin yli 10 000 pakkotyövangin kuolema Hitlerin kostoaseita tehtaillessa. Ihmisiä hirtettiin pahimmillaan päivittäin, jotta työteho kasvaisi ja pelotteeksi mahdollisille sabotööreille, monet kuolivat aliravitsemukseen. Yhdysvallat oli valmis unohtamaan moiset pikkuseikat sodan jälkeen, kun ns. Operaatio Paperiliitin pantiin toimeen, ja sen seurauksena liuta saksalaisia tiedemiehiä ja sotilashenkilöitä värvättiin edistämään Yhdysvaltain sotilaallista mahtia. Puhtaat paperit ja mahdollisuuden uuteen elämään rapakon takana saanut von Braun tutkimusryhmineen oli näiden joukossa. He olivat päättäneet antautua amerikkalaisille jo tammikuussa 1945, kun sodan loppu alkoi häämöttää.

Bob Wardin kirjan aloittaa astronauttina tunnetun, myöhemmin politiikkaan siirtyneen John Glennin melko mitäänsanomaton esipuhe. Tämän jälkeen Ward pohjustaa Wernher von Braunin kiehtovaa tarinaa muutamalla melko mielenkiintoisellakin huomiolla, joista voidaan jopa vetää ohuita johtopäätöksiä edellisen kirja-arvion Gagarinin kuuluisuuteen ja sen taakkaan: myös von Braun oli uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa todella kuuluisa, jopa vuosia ennen uransa varsinaista huipentumaa eli kuulentoja. Miehen kasvot koristivat niin Time- kuin Life-lehden kansia, hän tapasi kaikki Yhdysvaltain presidentit Trumanista Carteriin, tunsi Walt Disneyn (jonka yhtiö teki von Braunin kanssa avaruusaiheisia dokumenttielokuvia) ja oli esimerkiksi kirjeenvaihdossa Albert Schweitzerin kanssa. Nuorempana von Braun sai vastauskirjeen taas Albert Einsteinilta. Nimikirjoitusten pyytäjät vainosivat avaruustohtoria kaikkialla mihin tämä menikin. Von Braun ei koskaan kiistänyt olleensa natsipuolueen jäsen, eikä myöskään sodan aikana SS:n upseeri, muttei luonnollisesti näistä asioista pahemmin toreilla huudellutkaan. Saipa hän suosion lisäksi osansa natsiksi pilkkaamisesta ja "Sieg Heil!" -huudoistakin. Raakaa ivaa oli myös Peter Sellersin näyttelemän hullun natsitohtorin sinänsä riemastuttava irvikuva Stanley Kubrickin "Tohtori Outolempi" -elokuvassa: näyttelijä sanoi hahmon tärkeimpänä innoittajana olleen nimen omaan von Braunin. Eräässä haastattelussa 1960-luvun lapsuusvuosiaan muistellut amerikkalaismies puolestaan totesi: "Tottahan toki me kakaratkin tiesimme että kuulu von Braun oli entinen natsi. Mutta hän oli meidän natsimme ja hyvien puolella." Aika amerikkalaista, etten sanoisi...

Juuri von Braunin kiistanalaista aikaa Saksassa ja tämän tiimin uraauurtavaa työskentelyä ennen sotaa ja sen aikana kirja yrittää valottaa kyllä puolueettomasti, mutta väittäisin, että pientä kritiikittömyyttäkin tekstissä on. En voinut välttyä sellaiselta pienen epäilyksen sisältävältä ajatukselta, että Ward yrittää puhdistaa jopa tietoisesti von Braunin mainetta. Esimerkiksi edellä mainitut pakkotyövangit eivät olleet kirjan mukaan teknisenä johtajana toimineen von Braunin ajatus (kuitenkaan hän ei näytä kritisoineen pakkotyötä ja sen kauhuja lainkaan), hän liittyi niin natsipuolueeseen kuin SS-organisaatioonkin vain uraansa edistääkseen ja osaksi jopa pelosta, oli poliittisesti työryhmineen käytännössä sitoutumaton ja joutuipa jopa Gestapon pidättämäksi syytettynä maanpetoksesta. Saksan varusteluministeri Albert Speer onnistui kuitenkin saamaan Hitlerin armahtamaan von Braun. Kirjailija ottaa mukaan jopa erään juutalaiskollegan lausunnon, jonka mukaan von Braunilla ei ollut luultavimmin minkäänlaisia natsisympatioita. Muutenkin rakettispesialistista annetaan kuva lähes yli-inhimillisenä, nerokkaana tiedemiehenä, joka oli jo 25-vuotiaana vastuussa valtavan projektin johtamisesta. Myönnettököön, ettei tuohon kyllä joka jätkä pysty. Ja muutamaa vuotta myöhemmin sai Hitleriltä professorin arvonimen. Tosin sitä ei käy kiistäminen, että karismaattisella von Braunilla oli  kiistattomia johtamiskykyjä ja pelisilmää, tämä osasi esimerkiksi valita juuri oikeat ihmiset oikeille paikoille, ja motivoida heidät huippusuorituksiin. Tämä korostui vaativissa projekteissa niin Saksassa kuin myöhemmin Yhdysvalloissakin. Tohtori käytti kuulemma mieluummin sanaa "me" kuin "minä", muttei kuitenkaan antanut kenenkään unohtaa, kuka todellisuudessa oli pomo.

Von Braunin aika USA:ssa oli sodan päättymisestä vuoteen 1949 asti melko tapahtumaköyhää, vaikka hän tutkimusryhmineen saikin ammuskella armeijan luvalla (ja valvonnan alaisena) V-2 -raketteja ilmaan aavikolla Meksikon rajan tuntumassa. Jotkut poliitikot vastustivat kiivaasti "natsien" ottamista maan palvelukseen. Mutta kun Yhdysvallat äkkäsi Neuvostoliiton edistyneen merkittävästi niin omassa ydinohjelmassaan kuin ballististen ohjusten suunnittelussakin, tulivat saksalaisten rakettisuunnittelijoiden erinomaiset taidot äkkiä hyvin hyödyllisiksi, ja kun avaruuskilpa suurvaltojen välillä alkoi todella Sputnikin ja myöhemmin Gagarinin myötä, olisi Yhdysvallat ollut auttamatta kisassa tappiolla ilman von Braunin ja tämän alaisten panosta. Vaikka aivan aluksi heidän visioitaan mm. kuun valloituksesta pidettiin jokseenkin sekopäisinä. Toki täytyy muistaa, että parhaimmillaan esimerkiksi Apollo-ohjelma työllisti alihankkijat mukaan laskien jopa 400 000 ihmistä...mutta tuonkin ohjelman jos nyt ei tärkein elementti niin massiivisin oli kenties mahtava Saturn V -kantoraketti, joka oli von Braunin mestariteos, ja todellinen teknologinen taidonnäyte. Ja on sitä yhä. Kun liian kalliiksi käyneiden kuulentojen aika oli ohi, sai von Braunkin siirtyä aitiopaikalta jo ikänsäkin puolesta syrjemmälle, vaikkakin toimi alan asiantuntijana eri projekteissa kuolemaansa asti.

Teos on aika hyvä ja pääosin mielenkiintoinen ja ytimekäs kuvaus Wernher von Braunin elämästä ja työstä, ja valottaa mielestäni myös melko hyvin niitä ristiriitaisiakin tunteita ja kysymyksiä, jota miehen menneisyys yhä joidenkin mielissä herättää. Kirjoittaja on myös saanut esiin kohteestaan tämän inhimillisiä puolia, ja lukijalle avautuukin kuva hyvin energisestä ja uutterasta miehestä, joka oli paitsi tarkka ja perinpohjainen tiedemies, myös älykäs ja syvällinen uskonnollisfilosofinen ajattelija sekä taitava puhuja ja keskustelija, jonka mielenkiinto kohdistui avaruuden lisäksi lukemattomille elämän osa-alueille. Huumoriakaan ei täysin unohdeta. Oliko von Braun sitten sotarikollinen? Tähän kieltämättä kinkkiseen kysymykseen ei Ward suoranaisesti vastaa, mutta antaa kirjassaan lukijalle kuvan, että von Braun teki sodassa sen, mitä isänmaallisen saksalaisen ja oman aikansa kasvatin tulikin tehdä. On kuitenkin muistettava, että tieteen nimessä hän myös uhrasi maineensa loppuiäkseen, natsismin tahra istuu sitkeässä, vaikka tämäkin kirja yrittää sitä osaltaan poistaa. Toisaalta von Braun tiesi jo varhain, että yhteistyö asevoimien ja myöhemmin kansallissosialistien kanssa oli se hinta, mikä rakettitutkimuksen mahdollistavasta rahallisesta tuesta oli maksettava, ja on aika lailla varmaa, että von Braunin kaltainen visionääri ymmärsi tutkimansa teknologian mahdollisuudet niin sodassa kuin rauhassakin...

Mitä visionääriin muuteen tulee, alta kaksikymppisen von Braunin tiedetään opiskelija-aikoinaan tokaisseen ohimennen seuraavaa: "Ensimmäinen ihminen, joka kävelee kuun pinnalla on jo syntynyt." Tuhansien kilometrien päässä Yhdysvaltain Ohiossa tästä autuaan tietämättömänä nukkui vauvanuntaan muuan Neil Armstrong...

Kirja-arvio: Starman - The Truth Behind The Legend Of Yuri Gagarin (Jamie Doran/Piers Bizony) 2011

Kun Miljoonasade-yhtye kauan, kauan sitten teki tutun ja kiistatta puhkisoitetun kappaleen "Lapsuuden sankarille" kiinnostuin itsekin lapsena Juri Gagarinista (1934-68), maailman ensimmäisestä avaruuslentäjästä. Tosin minulta meni aika monta vuotta, kunnes sain luettua tämän englanninkielisen teoksen, joka käsittelee paitsi hänen elämäänsä, myös yleisemmällä tasolla ja kansantajuisesti Neuvostoliiton avaruusohjelmaa sen alkuvuosina. Teoshan julkaistiin ensimmäistä kertaa käsittääkseni 1990-luvun alussa, ja vaikka se onkin "länsimaisin voimin" kirjoitettu herrojen Jamie Doran ja Piers Bizony toimesta, saavat kirjoittajat kiittää Neuvostoliiton romahdusta ja Venäjällä hetken vallinnutta kaaosta, jota voinemme kirjaa ajatellen kutsua "avoimuudeksi" siitä, että yhdessä venäläisten avustajiensa kanssa he onnistuivat tekemään tuossa ilmapiirissä haastatteluja juuri romahtaneen valtion sisäpuolella. Nämä toivatkin valoon mielenkiintoisia seikkoja aiheesta. Nykyisinhän tarinasta tarjoillaan Venäjällä vain virallista, valtion hyväksymää versiota, ja koskapa Gagarin on yhä tunnetusti kansallissankarin asemassa Venäjällä, ei tätä sovi kritisoida edes tavallisten kansalaisten kuullen.

Kirja kertoo tarinan lentämisestä haaveilleesta älykkäästä nuorukaisesta, joka sinnikkyydellään pääsi lopulta ilmavoimien kautta maan avaruusohjelmaan ja saavutti kuolemattoman legendan maineen lyhyellä avaruuslennollaan, jonka meriitit lännessä on jopa yritetty mitätöidä. Yhdysvalloissa pidetään korkeammalla käyneen John Glennin lentoa "ensimmäisenä oikeana" avaruuskäyntinä, tosin NASAkin on taipuvainen tunnustamaan Gagarinin lennon ansiot, täyttivätpä ne sitten avaruuslennon kriteerit tai ei. Tunnettuahan on, että 27-vuotias Gagarin kohosi lentonsa jälkeen Vostok-raketin tavoin maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen, ja tämän kotimaa ymmärsi vallan hyvin hymyilevän ja sympaattisen oloisen kosmonautin mittaamattoman propaganda-arvon. Etenkin aikana, jolloin lännelle oli tarjolla vain Hrutshevin öykkäröintiä ja sotaisaa uhittelua. Gagarinia kuljetettiin KGB:n vartioimana ympäri maailmaa kuin näyttelyesinettä (isänikin näki muuten tämän aikoinaan Turussa), ja tämä joutui kertomaan samat asiat kyllästymiseen asti tuhansia kertoja samalla kun joutui kumoamaan kurkkuunsa lukuisia onnittelumaljoja. Gagarin ei tiettävästi ollut ennen lentoaan varsinaisesti viinamäen miehiä, mutta sen jälkeen alkoholi alkoi maistua. Näin pari vuotta sitten tätä sivuten televisiosta harvinaisen venäläisen värifilmille kuvatun arkistopätkän ilmeisesti Gagarinin elämän loppupuolelta, missä pahasti turvonnut ja viinan pöhöttämä kosmonautti piti lentäjille luentoa jossain tukikohdassa. Kirja paljastaa myös Gagarinin mieltymyksen vieraisiin naisiin, eräs tämän mainetta tahrannut syrjähyppy oli maksaa tälle hengen, kun hän hyppästi parvekkeelta pakoon vaimoaan, joka yllättänyt sankarin housut kintuissa toisen naisen kanssa. Eli kaikesta huolimatta Gagarinkin oli vain ihminen...

Mutta kirja ei kerro pelkästään tällaisista juoruista. Sen toinen, varsinainen sankari on Neuvostoliiton avaruusohjelman isä, rakettitiedemies Sergei Koroljov (1907-66), joka oli käytännössä yksin vastuussa avaruusohjelman onnistumisista. Lahjakas Koroljov oli toimitettu aikanaan monen muun tavoin Stalinin hallinnon toimesta vankileirille, josta tämä selvisi hengissä niukin naukin, muttei ainakaan julkisesti koskaan tuominnut Stalinin hirmuvaltaa. Koroljov teki kommunistidiktatuurissa suorastaan ihmeitä valtavien paineiden alaisuudessa, ja sai raketit ilmaan huolimatta teknologisista haasteista ja ajoittaisesta resurssien puutteesta. Toki vakavia onnettomuuksiakin sattui. Mainittakoon, että Koroljovin aikana Neuvostoliitossa ei ollut NASA:n kaltaista tehokasta organisaatiota ja rahoitusta, vaan homma oli kotikutoisempaa, ja jatkuva ristipaine ja asevoimien kovaääniset vaatimukset etenkin ohjusten sotilaallisen käytön hyödyntämisestä romuttivat Koroljovin entisestäänkin horjuvan terveyden. Hän kuoli vuonna 1966 ilman sen suurempia kunnianosoituksia, joskin sittemmin tämän maine palautettiin. Koroljov myös valitsi henkilökohtaisesti ensimmäiset kosmonautit. Näistä Gagarinin pahin kilpakumppani oli German Titov (1935-2000), joka harmitteli loppuikänsä sitä, ettei saanut kunniaa olla ensimmäinen ihminen avaruudessa, Hrutshevin määräyksestä. Tosin vakava ja tuimanoloinen, sarkasmiin taipuvainen Titov ei olisi ollut "suuren yleisön" mieleen samalla tavalla kuin leppoisa Gagarin, minkä Titov kirjan mukaan vodkanhuuruisessa haastattelussa pitkin hampain myönsi. Titovkin sai kuitenkin sittemmin osansa kuuluisuudesta, ja pääsi vierailulle jopa Yhdysvaltoihin ja tapasi presidentti Kennedyn Valkoisessa talossa.

Kirja kuvaa myös avaruusohjelman uhreja, Gagarinin ystävää, joka lähetettiin  lennolle, vaikka oli tiedossa, että henkiinjäämisen mahdollisuudet olivat olemattomat. Tämä ei tullut elossa takaisin. Huhun mukaan Gagarin olisi suutuksissaan asian johdosta paiskannut vesilasin sisällön Hrutshevin kasvoille, mikä tosin lienee legendaa. Vielä karmeampaa oli se, kuinka maa värväsi nuoria ja hyväkuntoisia "koelentäjiä", joita rääkättiin erilaisissa kokeissa henkihieveriin, jotta saataisiin selville, miten paljon ihmisen fysiikka kestää rasitusta vaativissa olosuhteissa - kosmonauttejakin testattiin, muttei läheskään näin rajusti. Useat näistä vapaaehtoisista kokelaista saivat vakavia vammoja ja menehtyivät joko kokeissa tai vain muutamia vuosia sen jälkeen. Vain kourallinen selvisi hengissä, ja yksi kirjaan haastateltu oli elinikäisistä vaikeista vammoistaan huolimatta ylpeä siitä, että hänen henkilökohtainen uhrauksensa salli toisten saavuttaa kunniaa ja mainetta avaruuden valloituksen nimissä. 

Kirjan loppupuolella käydään melko seikkaperäisesti läpi Gagarinin kuolemaan johtanutta lento-onnettomuutta vuonna 1968. Tässä on ollut haasteensa, sillä kaikki tutkimusaineisto on salaista, ja haastateltavienkin kertomuksissa on paitsi aukkoja, myös ristiriitaisuuksia. Voitaneen kuitenkin olettaa, että aika lähelle totuutta kirja silti pääsee. Gagarinin ja tämän koneessa olleen toisen pilotin kuolema johtui lennonjohdon ja lähellä koelennolla olleen toisen hävittäjän lentäjän virheistä, eivätkä turmassa menehtyneet tiettävästi olleet hutikassa, vaikka tällaistakin kuulee väitettävän. Lännessä on myös foliohatut päässä spekuloitu vuosia sillä, oliko onnettomuus kenties valtionjohdon toimesta järjestetty, mutta tämäkään ei ole todennäköistä. Itse asiassa Gagarinin ei oltu annettu lentää pitkään aikaan, ja useiden pyyntöjen ja anomusten jälkeen tämä sai kohdata kohtalonsa siinä työssä, jota oli halunnut tehdä lapsesta asti.

Starman oli kokonaisuudessaan varsin mielenkiintoinen ja valaiseva lukukokemus, ja vaikka lähdemateriaali ei ollut kenties aina luotettavuudeltaan parasta luokkaa, oli se silti pääpiirteissään ilmeisen lähellä totuutta. Tosin en usko esimerkiksi sitä, että pieni Juri-vesseli olisi sabotoinut saksalaisten miehittäjien kuorma-autoja partisaanina kotikylänsä liepeillä Suuren isänmaallisen sodan aikana, mutta täytyyhän sitä propagandaakin mukana ripaus olla. Gagarinin omaisten kohtalo oli muuten vaihteleva, lennon jälkeen selkääntaputtajia piisasi Moskovaa ja Vladivostokia myöten, mutta niinpä miehen kotitalosta varastettiin lähes kaikki irtain, mikä vähääkään muistutti suuresta sankarista. Gagarinin velikin alkoholisoitui ja hirtti itsensä myöhemmin. Sen sijaan Gagarinin tyttäristä toinen työskentelee käsittääkseni tätäkin kirjoitettaessa Moskovan Kremlin museon johtajana. Juri Gagarinin traagisena kohtalona oli olla ensimmäinen kansainvälinen "supertähti" maassa, jossa sellaista ei katsottu hyvällä vallanpitäjien toimesta, eikä mies edes ilmeisesti alkuhuuman jälkeen nauttinut itsekään asemastaan. Hän sai kokea hetkellisen suuren vapauden maan kiertoradalla, mutta sen jälkeen hän oli lyhyen loppuelämänsä paitsi maineensa, myös hänet avaruuteen lähettäneen järjestelmän vanki.

Kirja-arvio: Wilbur Smith - Noidankehä (2013)

Entisessä Pohjois-Rhodesiassa (nyk. Sambia) vuonna 1933 syntynyt Wilbur Addison Smith on vuosikymmeniä kestäneen kirjailijauransa aikana tullut tunnetuksi eräänlaisena tusinaviihderomaanien afrikkalaisena kuninkaana, olkoonkin, että tätä pikaisesti keksimääni titteliä pitää tarkastella etenkin kriittisemmän lukijan hyvin suurin varauksin. Tuottelias Smith on ollut pitkään suosittu täällä Suomessakin, ja muistan itsekin ahmineeni herran tuotantoa jo murrosikäisenä, korvat punoittaen seksi- ja väkivaltakohtausten jatkuvassa ilotulituksessa. Toki Smithin vanhemmissa, esimerkiksi Etelä-Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa oli muutamia hyviäkin puolia, ne saivat itsenikin kiinnostumaan maan värikkäästä ja usein verisestä historiasta. Smith teki myös aikaisemmin kirjojensa eteen mittavaa tutkimustyötä, niinpä esimerkiksi joskus kiehtoviakin detaljeja piisasi lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, jos kohta kaunokirjallisesti ei tietenkään mistään sanataiteesta voida puhua.

Jo nuorena havaitsin kuitenkin erään Smithin kirjojen pohjimmaisen ongelman, joka vaivasi lähes kaikkia tämän teoksia: paperinohuet, stereotyyppiset henkilöhahmot, jotka olivat aina joko yli-ihmisen kaltaisia sankareita, ja konnat, jotka olivat julmuudessaan ja häikäilemättömyydessään täysin yliampuvia. Smithin suosituin kirjoissa seikkaileva fiktiivinen suku, Courtneyt, ovat hyvä esimerkki kauniista ja rohkeista täydellisistä sankareista, joihin on joskus lisätty vähän lukijan mielikuvitusta kutkuttavaa särmää. Courtneyt ovat romaanista ja aikakaudesta riippuen milloin ammattimetsästäjiä, sotilaita, merirosvoja, vakoilijoita, poliitikkoja, hävittäjälentäjiä, kullan- tai timantinkaivajia tai muuten vai onneaan onkivia seikkailijoita. Hieman kaavaa muunnellen Smith on tunkenut tympeän yksiulotteista ja joskus jopa verhottua rasismia sisältävää ihmiskuvaustaan vähän kaikkiin kirjoihinsa, käsittelivät ne sitten muinaista Egyptiä tai nykyaikaa.

Joskus ikääntyvän kirjailijan kuitenkin pitäisi tietää, milloin lopettaa, ja vuonna 2013 ilmestynyt Noidankehä on suorastaan pöyristyttävä ja ehdottoman hämmentävä esimerkki todella huonosta viihderomaanista. Itse asiassa uskaltaisin sanoa, että se on viime vuonna lukemistani kirjoista kirkkaasti huonoin, ja vaikkei tällaista kevyttä ja ehdottoman kertakäyttöistä ajanvietettä pitäisikään ehkä yrittää arvostella edes vähääkään vakavissaan, sanoisin, että tämä romaani lienee lajissaan jopa huonoimpia koskaan lukemiani. Pelottavinta on se, miten ihmeessä Smithin kustantaja ja lähipiiri on päästänyt näin kuvottavan tekeleen seulastaan läpi markkinoille, vaikka ilmeisesti perimmäinen syy on se, että miehen nimi kannessa myy yhä maailmanlaajuisesti.

Kirjahan on nykyaikaan sijoittuva jatko-osa jo muutenkin huonolle tarinalle, jossa Hector Cross -niminen entinen ammattisotilas ja nykyinen henkivartija pelastaa amerikkalaisen öljymiljardöörin kauniin lesken terroristien kynsistä ja nämä rakastuvat. No, jatko-osa alkaa saippuasarjaa muistuttavalla auvoisella kuvauksella pariskunnan elosta hulppeassa englantilaiskartanossa. Vaimo Hazel on raskaana, ja perheonni kukoistaa, autotallista löytyy niin Ferraria kuin Rolls-Royceakin. Ikävä kyllä, vaimo joutuu häikäilemättömien konnien hyökkäyksen kohteeksi, ja kuolee. Lapsi tietenkin pelastuu. Hector Cross perii tietysti muijansa miljardit ja alkaa ammattitappajan tehokkuudella valmistautua kostoretkelle, ja rakastuu siinä sivussa uudelleen perimänsä säätiön lakinaiseen. Välillä ihmetellään rikkaiden luksuselämää, jota Smith kuvaa tyylilleen uskollisesti teennäisen kiiltokuvamaisesti. Juoni, joka alun perinkin vaikuttaa todella huteralta muuttuu kirjan lopussa aivan käsittämättömäksi ja ala-arvoiseksi hutuksi, joka kertoo joko kirjailijan totaalisesta kyllästymisestä aiheeseensa tai sitten yksinkertaisesti siitä, että tämä alkaa olla vanhuudenhöperö.

Jos Smithin mustavalkoisissa kirjoissa nyt yleensäkin on paikoin tympeää ja mässäilevää väkivaltaa ja irvokkaita sairaita konnia, vie tämä kirja tässä suhteessa voiton vaikka vertailupohjana olisi koko miehen aiempi tuotanto. Lisäksi, ikään kuin korostaakseen hahmojen pahuutta, tässä teoksessa on vedetty överiksi oikein kunnolla - sisaruksensa huumekauppiaiden seksiorjiksi ja sitä tietä kuolemaan myyvä sadistinen ja perverssi pääkonna (jonka biologinen isä on tietenkin natsirikollinen, kuinkas muuten) on esimerkki kirjailijan "taidoista". Ikävä kyllä, Smith myös aliarvioi myös lukijoidensa älykkyyttä anteeksiantamattomalla tavalla kirjoittaen mm. pikkutytöstä joka soittaa Rahmaninovin 3. pianokonserton ulkomuistista kuin vettä valaen alle viisivuotiaana. Tämä vain yhtenä esimerkkinä. Itse asiassa jälkipuoliskollaan teos muuttuukin jo jonkinlaiseksi tahattomaksi parodiaksi lajityyppinsä teoksista, ja ehkäpä tätä voisi käyttää jopa varoittavana esimerkkinä tuleville kioskikirjallisuuden suoltajille. Jos tämän jälkeen haluatte lukea Noidankehän, niin siitä vaan - mutta ainakin teitä on varoitettu...

Kirja-arvio: Antony Beevor - Ardennit 1944

Englantilainen Antony Beevor (s. 1946) on sotahistorian kirjoittajana saanut jo melkoisesti mainetta niin hyvässä kuin pahassakin, eikä siis ihme, että uusin teos jatkaa samalla linjalla. Edellinen, toisessa blogissani arvostelema Beevorin teos oli melko kattava ja pääosin onnistunut yleisesitys koko toisesta maailmansodasta, mutta nyt Beevor on ottanut käsittelyynsä aiheen, jota ainakin suomennetussa sotakirjallisuudessa on käsitelty varsin niukasti, eli Saksan talvioffensiivin lännessä joulukuussa 1944, joka tunnetaan myös Ardennien taisteluna, joka englannin kielessä tunnetaan yleensä termillä Battle of Bulge. Tuo Hitlerin viimeinen uhkayritys länsirintamalla päättyi tunnetusti kehnosti, mikä ei ole toisaalta ihme koskapa uhkarohkean suunnitelman keksinyt Aatu ei tässä vaiheessa enää kuunnellut fiksumpiaan eli korkeimpia upseereitaan. Se, että hyökkäys yllätti aluksi liittoutuneet jotakuinkin housut kintuissa johtui myös liittoutuneiden tiedustelun totaalisesta epäonnistumisesta. Beevor kertoo myös Yhdysvaltain armeijan vakavista huolto-ongelmista ja siitä, että puoluslinjassa oli uupuneita joukkoja, eikä syvyyttä nimeksikään. Täydennysmiehet olivat useassa tapauksessa taistelussa hyödyttömiä. Myös vaativa maasto ja talviolosuhteet koettelivat armeijoita. Mutta eivätpä saksalaistenkaan joukot olleet kaikin osin parasta laatua, ja myös heidän huoltonsa takkusi pahasti, etenkin panssarien kipeästi tarvitseman polttoaineen osalta.

Siitä on vierähtänyt jo jokunen vuosi aikaa, kun luin Beevorin Stalingrad- ja Berliini 1945 -teokset, mutta jotenkin tätä uutukaista lukiessani en oikein saanut lukemastani otetta. Toki Beevor tuntee aiheensa perin pohjin, käyttää tuttuun tapaansa paljon eri lähteitä (käsittääkseni myös uusimpia) ja osaa monin paikoin taitavasti ja kiintoisasti valaista myös sodan pieniä yksityiskohtia ja suunnatonta inhimillistä kärsimystä niin sotailaiden kuin siviilienkin näkökulmasta, mutta jotenkin puuduttava ja sekava tämä teos kokonaisuutena oli - kuten kaiketi kuvaamansa taistelukin todellisuudessa. Ehkäpä tätä ennen olisi pitänyt lukea alle Beevorin kirja Normandian maihinnoususta... Esimerkiksi sotilasjohtajista kirjoittaja tuo tuttuun tapaansa esiin pieniä luonteenpiirteitä, heikkouksia ja vahvuuksia, mutta latelee niitä tällä kertaa vähän puolihuolimattomasti, ikään kuin liukuhihnalta. Yleisesti melko päteväksi kuvatusta saksalaisesta sotamarsalkka Gerd von Rundstedtista annetaan tässä kuva taistelun kulusta pihalla olevana alkoholistina. Von Rundstedt olikin kaiketi kuutamolla kuin lumiukko Ardennien taistelusta, mutta hänen tiedetään vastustaneen suunnitelmaa siitä kuultuaan - eikä hän tiettävästi myöskään saanut tarpeeksi tietoja operaatiosta sen aikana muodostaakseen asiasta selkeää kokonaiskuvaa. Tässä teoksessa 'pahan pojan' rooli lankeaa kuitenkin brittiläiselle sotamarsalkka Bernard Law Montgomerylle, josta annetaan puolestaan kuva tärkeilevänä, tunteettomana ja laskelmoivana egoistina, jota vihasivat käytännössä kaikki amerikkalaiset kenraalit. Eisenhowerin mukaan Monty oli aiheuttaa koko sodan pahimman kriisin Normandian jälkeen käytöksellään ja oli horjuttaa pahemman kerran liittoutuneiden keskinäistä luottamusta. Poliitikoksi sotilaan univormussa kutsuttu Eisenhower kutsui entistä alaistaan myöhemmin 'psykopaatiksi' ja katkaisi välinsä tähän. Vihjaapa Beevor Montyn sairastaneen lievämuotoista Aspergerin syndroomaa. Montgomeryn tiedettyyn rasismiin ja epäiltyyn homoseksuaalisuuteen Beevor ei sentään ota kantaa, mutta muuten käsitystä El Alameinin varakreivistä ja tämän sankarillisuudesta murjotaan armotta.

Amerikkalaisista aimo annoksen lokaa niskaansa saa teoksen sivuilla yllättäen etenevien joukkojen mukana 'sotakirjeenvaihtajana' rellestänyt ja sikaillut kirjailija Ernest Hemingway, kenties osin aiheellisestikin, mutta mielestäni tässä sorrutaan jo lähes juorulehtitasolle, mikä on Beevorille välillä valitettavan tyypillistä. Toki kuva omaa virtsaansa saksalaisessa pappilassa pullottaneesta ja sitä hutikassa juoneesta tulevasta Nobel-kirjailijasta on kieltämättä melko värikäs, mutta sen sotahistoriallinen merkitys on vähäinen. Amerikkalaisista kenraaleista esimerkiksi vähintäänkin outona persoonana tunnettu George Patton, jonka toisen etunimen ensimmäinen kirjain ei muuten ole C kuten teos väittää, olisi varmaan jonkun toisen kirjailijan käsissä saanut kovempaakin kriittistä käsittelyä. Sen Beevor tosin toteaa, että mielellään runoja rustaillut ja reinkarnaatioon uskonut kenraali ei varsinainen runoniekka ollut, Pattonin hämärästä lyriikasta löytyykin kirjasta hieno tyylinäyte. Hupaisa oli myös ärtyneen Pattonin rukouskäsky paremman taistelusään saamiseksi, sää kirkastui ja sotilaspastori sai kunniamerkin! Saksalaisen Waffen-SS joukkoihin kuuluneen panssariupseerin, Standartenführer Jochen Peiperin osaston tehtailemat sotarikokset saavat huomiota, mikä toki oikein onkin. Outoa muuten on, että sodan jälkeen Peiper uskalsi uhkarohkeasti asua vuosia Ranskassa, ja hänet tapettiin siellä vuonna 1976 'Kostajiksi' itseään kutsuneen ryhmän toimesta. Tasapuolisuuden vuoksi Beevor tosin toteaa, että saksalaisten julmuudet aseettomia sotavankeja kohtaan kostettiin amerikkalaisten taholta samalla mitalla. Kirjan lopussa yhteenvedossaan Beevor antaa selvästi kunnian väsyneille amerikkalaisjoukoille, jotka pysäyttivät Hitlerin epätoivoisen hyökkäyksen, mutta on myös muistettava ettei koko offensiivilla alun perinkään ollut laajemmassa mitassa käytännössä onnistumisen mahdollisuuksia. Operaatioon käytettyjä resursseja olisi kaivattu kipeästi itärintamalla, jossa Neuvostoliiton ylivoima kasvoi entisestään Ardennien huonosti suunnitellun operaation vuoksi. Lopultakaan Ardennien taistelu ei mielestäni ainakaan Beevorin tulkintana kasva lukijan mielessä merkittäväksi sotahistorialliseksi tapahtumaksi, eikä asiaa auta vähääkään se, että kirjasta ainakin minulle välittyi jotenkin kirjailijan väsymys tai ainakin teos vaikutti vähän kiireessä kirjoitetulta. Voin toki olla väärässäkin. Vaikka Beevor pyrkii puolueettomuuteen, on jokseenkin selvää että aiheesta kiinnostunut amerikkalainen lukijakunta on tässä ensisijaisesti huomioitu, se että suositusta Band of Brothers -televisiosarjasta tuttu Winters mainitaan kirjassa on tästä käypä esimerkki. Yhdysvalloissa Ardennien taistelua pidetäänkin mielestäni paljon merkittävämpänä, mitä se todellisuudessa oli.

Kirja-arvio: Stephen King - Tohtori Uni (2013)

Yhdysvaltalainen, tyypillisesti kauhukirjallisuuteen vankasti liitettävä Stephen King (s. 1947) on taatusti sellainen kirjailija, joka ei esittelyjä suuremmin kaipaa. Hyvin tuottelias King ei ole koskaan silti kuulunut varsinaisesti omiin lempikirjailijoihini, vaikka jo 1990-luvun alusta lähtien olen satunnaisesti miehen tuotantoa lukenutkin. Alta parikymppisenä luin Kingiä jossain vaiheessa jopa oikein urakalla - kuten varmasti moni muukin. Totta puhuen oma ongelmani on tämän laajaa tuotantoa ajatellen lähinnä se, että aika harva Kingin kirja kestää mielestäni uudelleenlukemista, omalla kohdallani ehkä järkälemäistä Tukikohtaa lukuun ottamatta. Musta torni -sarja kyllä kiehtoisi, mutta siinä riittäisikin sitten luku-urakkaa pidemmäksi aikaa...

Hohto on tunnettu paitsi kirjana, myös paremmin Stanley Kubrickin kuuluisana elokuvasovituksena. Vaikka monet elokuvasta pitävätkin, ei kirjailija itse taas pitänyt alkuunkaan siitä, miten Kubrickin oma näkemys typisti kirjailijan version joksikin aivan muuksi. King on tehnyt varsin selväksi sen, että Kubrickille ei Hohdon filmiversiosta juuri tyylipisteitä heru. No, ymmärtäähän sen etteivät kahden erilaisen taiteilijan näkemykset välttämättä helposti kohtaa. Itse olen sekä kirjan lukeneena että elokuvankin muutaman kerran nähneenä sitä mieltä, että molemmat pärjäävät varsin hyvin omilla ansioillaan, ja mitäpä siitä sen enempää jaarittelemaan.

Viime vuosina Kingin tuotanto ei ole kuulemani mukaan ollut ihan vahvimmillaan, eikä vuonna 2013 ilmestynyt, ja siten melko tuore Tohtori Uni tee tässä mielessä poikkeusta. Teos on eräänlainen jatko-osa Hohdolle, ja vie sen tarinan päätökseen tavalla, joka joko saa lukijan haltioituneeksi tai sitten ei. Tarinaa sen kummemmin selittelemättä sanottakoon, että tässä teoksessa Hohdon pikkupoika Danny Torrance on kasvanut aikuiseksi, ja yrittää paeta menneisyytensä, etenkin Overlook -hotellissa kokemiaan kauhuja. Kirjan alussa kuvataankin Dannyn taistelua, joka kulminoituu lopulta vakavaan alkoholismiin. Vuosien jälkeen tämä kuitenkin ajautuu erääseen pikkukaupunkiin, ja päätyy AA-kerhon kautta töihin sen saattokotiin, missä Dannysta tulee 'tohtori Uni' - henkilö, joka yliluonnollisen 'hohtamiskykynsä' avulla auttaa kuolevia vanhuksia pääsemään rajan tuolle puolen turvallisesti. Pahuus ei kuitenkaan jätä Dannya rauhaan, ja pian hän saa vahvan telepaattisen yhteyden kaupungissa syntyneeseen pikkutyttöön, jolla on myös vahva 'hohtamisen' lahja. Kun tyttö sitten varttuu, Dannysta tulee tämän suojelija kirjassa äärimmäistä pahuutta edustavaa 'Tosi Solmu' -nimellä kutsuttavaa hämärää lahkoa vastaan. Tosi Solmun jäsenineen voisi kuvata eläkeikäisiksi Yhdysvaltoja matkailuautoillaan kiertäviksi karavaanareiksi ja epämääräiseksi kultiksi, joka saa elinvoimansa ja tilapäisen nuoruuden saalistamalla ja tappamalla hohtamiskyllä varustettuja lapsia ja nuoria.

Kirjan selvänä vahvuutena on Kingin parhaimmillaan mahtava ja tunnettu kyky kuljettaa tarinaa rauhallisesti ja liikoja hoppuilematta eteenpäin, runsaita ja rikkaita yksityiskohtia unohtamatta. Joku voisi kutsua juonta ja tarinankerrontaa jopa laahaavaksi, sillä yli viisisataasivuisen kirjan varsinainen toiminta painottuu vahvasti sen loppumetreille. Ja siinä toiminnassa se myös ontuu pahemman kerran ja juoni karahtaa karikkoon. Ikävä kyllä hyvän ja pahan klassinen taistelu ei saa oikein lukijaa otteeseensa, lähinnä siksi, että 'Tosi Solmu' ei kaikesta inhottavuudestaan huolimatta ole pätkääkään pelottava. Lapsia sieppaavaat ja murhaavat, osin satoja vuosia vanhat olennot herättävät lempinimineen ja pölhöine loitsuineen lähinnä väsymykseen sekoittuvaa hilpeyttä nykylukijassa. Kirjan luettuani havahduinkin vähän hämmästyneenä ja totesin: "Tässäkö tämä nyt oli?" Vaikuttaakin siltä, että Kingillä oli ainekset kasassa parempaankin, mutta jossain vaiheessa mielikuvitus ei vaan riittänytkään tarpeeksi pitkälle. En silti sano, etteivätkö kirjailijan tuotannon vannoutuneet ystävät tästä pitäisi, sillä kyllä teoksessa hyvääkin on, esimerkiksi tarina piti otteessaan sen verran hyvin, että luin kirjan lomallani kesäkuussa yhdeltä istumalta. Kirjassa sivutaan hyvinkin vakavia teemoja, kuten kadonneita lapsia, kuoleman kohtaamista ja alkoholismia - mutta Kingin klassikoksi tästä ei silti ikävä kyllä ole.