Kirja-arvio: Bill & Carol McGann - The Story of The Tour de France, vol. 1

Pyöräilykuumeen iskettyä olen myös yrittänyt hieman sivistää itseäni hankkimalla tietoa pyöräilystä urheilulajina, ja koskapa perinteinen Tour de France eli Ranskan ympäriajo on lajin suurin ja tunnetuin tapahtuma, päätin aloittaa tästä yhdysvaltalaisen McGannin pariskunnan Tourin historiaan keskittyvästä opuksesta, jota on myös laajalti kehuttu. Pelkästään Tour -aiheisesta kirjallisuudesta ei varsinaisesti ole pulaa, ja englanniksikin näitä on viime vuosina julkaistu hyvin tiuhaan tahtiin, mikä on hyvä, kun en aikanaan tukiossa tullut lukeneeni ranskaa. McGannin perusteellinen teos alkaa Tourin alkuvuosista, jolloin äijät olivat rautaa ja pyörät myös, ja kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1964, 'modernin' ajan kynnykselle. Kirjoittaja käy läpi kaikki Tourit vuodesta 
1903 alkaen uhraten muutaman sivun kuhunkin kisaan ja osaa pelkkien tulosluetteloiden sijaan myös lisätä rivien väliin meheviä, huvittavia ja usein traagisiakin yksityiskohtia kilpailuun osaa ottaneiden edesottamuksista kisassa ja sen ulkopuolella. Luonnollisesti suureen osaan nousee myös Tourin "isä", urheilulehtikustantaja ja kolumnisti, diktaattorin otteistaan tunnettu Henri Desgrange, joka osasi halutessaan olla melkoinen maanvaiva, mutta tästä huolimatta pitkälti hänen ansiostaan kisaa ajetaan vielä tänäkin päivänä.

Tourin varsin värikkäästä historiasta löytyy etenkin alkuvuosilta melkoista draamaa joka on saada jopa farssin piirteitä, kirjaa lukiessa tulikin mieleen, että meno oli pahimmillaan varsin kaukana urheilun reilusta pelistä ja jalosta aatteesta. Mielivaltaisia ja usein hölmöjäkin sääntömuutoksia vuodesta toiseen, vilppiä, kilpailijoiden tönimistä kisan aikana, uhkailua, pahoinpitelyjä, pyörien tahallista sabotoimista ja myöhemmin mukaan astuivat myös piristeet: vauhtia haettiin niin alkoholin, kokaiinin kuin amfetamiininkin voimin. Ja kun ottaa huomioon millaisilla riskirajoilla kilpailijat itseään rääkkäsivät (ja rääkkäävät yhä) onkin ihmeellistä ettei ruumiita ole tullut tähän päivään mennessä sen enempää. Kisan järjestäjä Desgrange tunnettiin myös terävästä kynästään ja sivalsi lehtensä jutuissa armotta sellaisia kilpailijoita, jotka eivät hänen mielestään laittaneet kaikkea peliin. Ainakin yhden kerran arvostelun kohteeksi joutunut kilpailija sisuuntui haukuista siinä määrin, että voitti kisan seuraavana vuonna ilmeisesti pitkälti kiukun voimalla. Toisaalta Desgrange jakoi myös kiitosta ja kunniaa, jos katsoi kilpailijan sen ansainneen - joskus näissä  ylitsevuotavissa kehuissa kuitenkin mentiin jo korniuden rajamaille.

Ainoa seikka mistä teosta voisi kritisoida on nurinkurisesti myös ehkäpä sen suurin vahvuus: kaikkien kisojen läpikäyminen kronologisesti. On selvää, ettei keskivertolukija ja asiaan perehtymätön oikein jaksa innostua jostain sata vuotta sitten tapahtuneesta etappivoitosta - olkoonkin se merkitty kilpailun kunniatauluun kiiltävin kultaisin kirjaimin. Itselleni tämä ainakin kävi selväksi. Mielestäni McGann rouvineen ei myöskään aina osaa sijoittaa kilpailua kulttuurihistorialliseen kontekstiin, tässä mielessä esimerkiksi tällä hetkellä lukemani Geoffrey Wheatcroftin aloittelijaystävällisempi Le Tour onnistuu mielestäni paremmin, joskin Wheatcroft sortuu omassa historiikissaan välillä turhankin laveaan jaaritteluun ja on ajoittain hukata langat käsistään. McGannin kirja sopii kuitenkin hyväksi, asiapitoiseksi ja yleispäteväksi lähdeteokseksi jos lukijaa kiinnostaa vaikkapa joku tietty kilpailija tai kilpailu. Eikä hintakaan ole paha, taisi olla alta kymmenen euroa. Enemmän kuvia kaipaaville löytyy toki aihetta käsittelevien kirjojen joukosta myös massiivisia valokuvateoksia - tässä kirjassa kuvia on varsin niukasti, mutta asiaa kylläkin sitä enemmän.

Impact!

Kirjoitin tuossa keväämmällä aikeistani ostaa uusi polkupyörä. No, nyt vuoden lähestyessä loppuaan ja pyöräilysesongin ollessa omalta osaltani kiistatta ohi tämä kieltämättä turhan pitkäaikaiseksi venynyt projektini paluusta pyöräteille sai taas tuulta purjeisiinsa, kun tilasin lopulta sen fillarin. Viime kevään "ykkösvaihtoehtoni" ja pari muutakin mallia saivat väistyä kisaan yllättäen tulleen mustan hevosen tieltä. Alun perin etsiskelin tuollaista vähän retrohenkistä, mahdollisimman simppeliä ja toimivaa yleispyörää, mutta päädyin sittenkin modernimpaan ja kieltämättä alun perin harkitsemiani käytännöllisempään pyörään, tosin hyvin perinteiseltä ja tunnetulta italialaiselta valmistajalta. Samaista valmistajaahan kutsutaan joskus typerää autovertailua käyttäen "polkupyörien Ferrariksi". Eli merkkihän on:

Mutta noin tonnin budjettini huomioiden en voinut tietenkään "Ferraria" ostaa, vaan oma Colnagoni lienee pikemminkin lähempänä proletaarille sopivampaa Fiat kuusisatasta aasialaisin lisukkein, jos nyt jatketaan tällä hölmöllä autovertauslinjalla. Italialaista pyörässä ei käsittääkseni kuitenkaan ole mikään muu kuin design ja nimi - muuten tämän hintaluokan Colnagon rungot tulevat siis jostain vinkuintian perukoilta, luultavimmin Taiwanista. Mikä ei kuitenkaan ole välttämättä edes huono asia, sillä kaukoidässähän suurin osa ns. laadukkaiden merkkipyörienkin rungoista nykyisin väsätään. Ja kyllähän se hinnassa näkyisi ihan eri tavalla, jos jossain Milanon laitamilla joku Pierluigi kiillottaisi yli kahdenkympin tuntipalkalla silkkiliinalla puolen tuntia yhtä ruuvia, ja tämän valtavan urakan jälkeen olisikin jo pienen lepotauon ja chiantilasillisen aika. Vaikkei siis merkillä pitäisikään olla uutta pyörää hankittaessa paljon väliä, niin onhan Colnago toki legendaarinen valmistaja, kuulemma joku kannibalismiakin pahojen puheiden mukaan harjoittanut outo belgialainen paroni, jolla oli edinomaisen merckxillinen nimi (jota en nyt ikäväkseni muista) voitti kauan sitten merkillä jotain piirikunnallisia, rauhallisesta ja leppoisasta ajelusta tunnettuja vähäpätöisiä kisoja, olisiko ollut Ranskassa? No, joka tapauksessa siis perinteitä valmistajalta ainakin löytyy - siinä missä uusiakin innovaatioita.

Loppuun vielä valmistajan mainoskuva uudesta menopelistä, jota toivoakseni kääritään tätä kirjoitettaessa pahviin jossain Prahassa. Jos valmistajaa on uskominen, pyörä on kotonaan niin kaupungissa, maantiellä kuin hätätilassa haastavammassakin maastossa, joskin itseäni se luultavasti tulee palvelemaan vähän leppoisammassa kaupunkiajelussa:

On the Road Again?

Tässä kevään edetessä tuli mieleeni jälleen kerran yksi kuningasidea. Ajattelin nimittäin hankkia uuden polkupyörän. Ajatushan ei sinänsä ole missään nimessä huono, pyöräily kun on tunnetusti oivallinen tapa liikkua paikasta toiseen, ja kuntokin siinä kohoaa samalla. Itseäni ajatellen asiassa on kuitenkin pari huomioitavaa seikkaa. Niistä ehkä tärkein on se, että olen viimeksi ollut polkupyörän selässä noin kaksikymmentä vuotta sitten armeija-aikanani (enkä silloinkaan varsinaisesti pyörämarsseilla). Ja aktiivisimmillani pyöräilin vuosina 1984-87, eli aivan pikkukakarana. Pyöräilyni loppui kuin itsestään alkusyksystä 1987, kun uskollinen, monia kilometrejä niellyt ja kolhuja kokenut vaaleanvihreä Joponi varastettiin taloyhtiön takapihalta. Näin jälkeenpäin muistellen opetus oli maalta Turkuun muuttaneelle sinisilmäiselle kymmenvuotiaalle aika kova, tärkeän polkupyörän menettäminen jollekin häikäilemättömälle kriminaalille kirpaisi aika lailla - en edes kehdannut pyytää vanhemmiltani uutta pyörää, ja tulevina vuosina pyöräilinkin kesäisin lähinnä sukulaisten erilaisilla kaksipyöräisillä rohjakkeilla lähinnä isovanhempieni mökillä. Eräs serkkuni hirveä, halpa raskas maastopyörän kuvatus on etenkin jäänyt mieleeni...

Olen vuosien saatossa kuitenkin haikallut monasti polkupyörän perään, aina näin keväisin ajatus on salakavalasti tullut kummittelemaan mieleeni. Totta puhuen ajatus autojen seassa pyöräilemisestä saa minut suunnattoman kauhun valtaan, mutta toisaalta onpa Turussa kilometrikaupalla hyviä pyöräteitäkin. Eikä tällä kunnolla pitkiä ja vaativia lenkkejä aluksi tulisi tehtyäkään, kunhan nyt edes pääsisi jokirantaan fiilistelemään. Kun aloin sitten hiljattain vakavissani katselemaan erilaisia pyörämalleja ja aiheeseen liittyvää infoa netistä, menikin tuntikausia aihetta tutkittuani sormi suuhun. Ja kysymyksiä alkoi kasautua uhkaavalla tahdilla: millainen runko, kuinka monta vaihdetta, onko merkillä väliä, mitä maksaa, mitä lisävarusteita, minkämoinen potta päähän, kuinka huolletaan jne...Tietotulvan käsittelyä ei helpottanut alkuunkaan, kun eksyin muutamalle fillarifoorumille ja erilaisiin aihetta käsitteleviin blogeihin. Heti kun löytyi jokin itseäni miellyttävä pyörämalli tai -merkki, oli taatusti joku, joka haukkui kyseisen ajopelin täysin surkeaksi. Toisaalta kun en mitään kilpapyörää ole nopeusennätykset mielessä hankkimassa ja tiedän ainakin suurin piirtein minkäkokoisen rungon tarvitsen, tuskin tässä hankinnassa kovin pahasti voi mennä metsään.

Alkuperäinen budjettini oli korkeintaan tuhat euroa, tällä hinnalla on mielestäni saatava jo kelpo maantiekiitäjä huolettomaan urbaaniin veivaamiseen, mutta hätätilanteessa olen valmis sijoittamaan jopa pari satasta päälle. Tätä kirjoitettaessa ovat vaihtoehdot kaventuneet pariin, kolmeen varsin hyvältä vaikuttavaan ehdokkaaseen, mutta saa nyt  nähdä mihin lopulta päädyn. Tärkeimmät kriteerit ovat tietenkin ajoasento, pyörän keveys sekä käytännöllisyys, mutta kyllä sillä ulkonäölläkin hivenen on merkitystä - omaan persoonaani kun ei oikein sovellu kovin moderni räikeän sporttinen ultimate-häkkyrä tuhannella ja yhdellä vaihteella. Pikemminkin tuollainen vanhahtava perusmankeli voisi tulla kysymykseen. 

Parhaat, ajan armotta haalistamat pyöräilymuistoni ovat lähes kolmenkymmenen vuoden takaa kesältä 1986, jolloin kesälomalla fillaroin pitkin Euraa sinne tänne Jopollani, kerran mm. kaverini mökille Pyhäjärven rantaan. Jopa lyhyemmät pyrähdykset ihan lähelläkin asuvien kavereiden luo tehtiin aina pyöräillen. Yksi suosimani taival oli mutsini työpaikalle käyttäen hiljaista maaseututietä. Auringon paistaessa kiidin huolia vailla vanhaa kivisiltaa pitkin yli joen, ohi kirkon, maalaistalojen, peltojen, vanhan hautausmaan. Joskus piti muutama kymmenen metriä ajaa vaivihkaa tien laitaa koviksena jopa ilman käsiä -  se ei todellakaan ollut järin fiksua aikana, jolloin kukaan ei vielä käyttänyt pyöräilykypärää. Mutta tuota lapsuuteen jäänyttä vapauden tunnetta olen useasti kaivannut, vaikka luultavasti en sitä enää koskaan saavuta.