Kirja-arvio: Bill & Carol McGann - The Story of The Tour de France, vol. 1

Pyöräilykuumeen iskettyä olen myös yrittänyt hieman sivistää itseäni hankkimalla tietoa pyöräilystä urheilulajina, ja koskapa perinteinen Tour de France eli Ranskan ympäriajo on lajin suurin ja tunnetuin tapahtuma, päätin aloittaa tästä yhdysvaltalaisen McGannin pariskunnan Tourin historiaan keskittyvästä opuksesta, jota on myös laajalti kehuttu. Pelkästään Tour -aiheisesta kirjallisuudesta ei varsinaisesti ole pulaa, ja englanniksikin näitä on viime vuosina julkaistu hyvin tiuhaan tahtiin, mikä on hyvä, kun en aikanaan tukiossa tullut lukeneeni ranskaa. McGannin perusteellinen teos alkaa Tourin alkuvuosista, jolloin äijät olivat rautaa ja pyörät myös, ja kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1964, 'modernin' ajan kynnykselle. Kirjoittaja käy läpi kaikki Tourit vuodesta 
1903 alkaen uhraten muutaman sivun kuhunkin kisaan ja osaa pelkkien tulosluetteloiden sijaan myös lisätä rivien väliin meheviä, huvittavia ja usein traagisiakin yksityiskohtia kilpailuun osaa ottaneiden edesottamuksista kisassa ja sen ulkopuolella. Luonnollisesti suureen osaan nousee myös Tourin "isä", urheilulehtikustantaja ja kolumnisti, diktaattorin otteistaan tunnettu Henri Desgrange, joka osasi halutessaan olla melkoinen maanvaiva, mutta tästä huolimatta pitkälti hänen ansiostaan kisaa ajetaan vielä tänäkin päivänä.

Tourin varsin värikkäästä historiasta löytyy etenkin alkuvuosilta melkoista draamaa joka on saada jopa farssin piirteitä, kirjaa lukiessa tulikin mieleen, että meno oli pahimmillaan varsin kaukana urheilun reilusta pelistä ja jalosta aatteesta. Mielivaltaisia ja usein hölmöjäkin sääntömuutoksia vuodesta toiseen, vilppiä, kilpailijoiden tönimistä kisan aikana, uhkailua, pahoinpitelyjä, pyörien tahallista sabotoimista ja myöhemmin mukaan astuivat myös piristeet: vauhtia haettiin niin alkoholin, kokaiinin kuin amfetamiininkin voimin. Ja kun ottaa huomioon millaisilla riskirajoilla kilpailijat itseään rääkkäsivät (ja rääkkäävät yhä) onkin ihmeellistä ettei ruumiita ole tullut tähän päivään mennessä sen enempää. Kisan järjestäjä Desgrange tunnettiin myös terävästä kynästään ja sivalsi lehtensä jutuissa armotta sellaisia kilpailijoita, jotka eivät hänen mielestään laittaneet kaikkea peliin. Ainakin yhden kerran arvostelun kohteeksi joutunut kilpailija sisuuntui haukuista siinä määrin, että voitti kisan seuraavana vuonna ilmeisesti pitkälti kiukun voimalla. Toisaalta Desgrange jakoi myös kiitosta ja kunniaa, jos katsoi kilpailijan sen ansainneen - joskus näissä  ylitsevuotavissa kehuissa kuitenkin mentiin jo korniuden rajamaille.

Ainoa seikka mistä teosta voisi kritisoida on nurinkurisesti myös ehkäpä sen suurin vahvuus: kaikkien kisojen läpikäyminen kronologisesti. On selvää, ettei keskivertolukija ja asiaan perehtymätön oikein jaksa innostua jostain sata vuotta sitten tapahtuneesta etappivoitosta - olkoonkin se merkitty kilpailun kunniatauluun kiiltävin kultaisin kirjaimin. Itselleni tämä ainakin kävi selväksi. Mielestäni McGann rouvineen ei myöskään aina osaa sijoittaa kilpailua kulttuurihistorialliseen kontekstiin, tässä mielessä esimerkiksi tällä hetkellä lukemani Geoffrey Wheatcroftin aloittelijaystävällisempi Le Tour onnistuu mielestäni paremmin, joskin Wheatcroft sortuu omassa historiikissaan välillä turhankin laveaan jaaritteluun ja on ajoittain hukata langat käsistään. McGannin kirja sopii kuitenkin hyväksi, asiapitoiseksi ja yleispäteväksi lähdeteokseksi jos lukijaa kiinnostaa vaikkapa joku tietty kilpailija tai kilpailu. Eikä hintakaan ole paha, taisi olla alta kymmenen euroa. Enemmän kuvia kaipaaville löytyy toki aihetta käsittelevien kirjojen joukosta myös massiivisia valokuvateoksia - tässä kirjassa kuvia on varsin niukasti, mutta asiaa kylläkin sitä enemmän.

Impact!

Kirjoitin tuossa keväämmällä aikeistani ostaa uusi polkupyörä. No, nyt vuoden lähestyessä loppuaan ja pyöräilysesongin ollessa omalta osaltani kiistatta ohi tämä kieltämättä turhan pitkäaikaiseksi venynyt projektini paluusta pyöräteille sai taas tuulta purjeisiinsa, kun tilasin lopulta sen fillarin. Viime kevään "ykkösvaihtoehtoni" ja pari muutakin mallia saivat väistyä kisaan yllättäen tulleen mustan hevosen tieltä. Alun perin etsiskelin tuollaista vähän retrohenkistä, mahdollisimman simppeliä ja toimivaa yleispyörää, mutta päädyin sittenkin modernimpaan ja kieltämättä alun perin harkitsemiani käytännöllisempään pyörään, tosin hyvin perinteiseltä ja tunnetulta italialaiselta valmistajalta. Samaista valmistajaahan kutsutaan joskus typerää autovertailua käyttäen "polkupyörien Ferrariksi". Eli merkkihän on:

Mutta noin tonnin budjettini huomioiden en voinut tietenkään "Ferraria" ostaa, vaan oma Colnagoni lienee pikemminkin lähempänä proletaarille sopivampaa Fiat kuusisatasta aasialaisin lisukkein, jos nyt jatketaan tällä hölmöllä autovertauslinjalla. Italialaista pyörässä ei käsittääkseni kuitenkaan ole mikään muu kuin design ja nimi - muuten tämän hintaluokan Colnagon rungot tulevat siis jostain vinkuintian perukoilta, luultavimmin Taiwanista. Mikä ei kuitenkaan ole välttämättä edes huono asia, sillä kaukoidässähän suurin osa ns. laadukkaiden merkkipyörienkin rungoista nykyisin väsätään. Ja kyllähän se hinnassa näkyisi ihan eri tavalla, jos jossain Milanon laitamilla joku Pierluigi kiillottaisi yli kahdenkympin tuntipalkalla silkkiliinalla puolen tuntia yhtä ruuvia, ja tämän valtavan urakan jälkeen olisikin jo pienen lepotauon ja chiantilasillisen aika. Vaikkei siis merkillä pitäisikään olla uutta pyörää hankittaessa paljon väliä, niin onhan Colnago toki legendaarinen valmistaja, kuulemma joku kannibalismiakin pahojen puheiden mukaan harjoittanut outo belgialainen paroni, jolla oli edinomaisen merckxillinen nimi (jota en nyt ikäväkseni muista) voitti kauan sitten merkillä jotain piirikunnallisia, rauhallisesta ja leppoisasta ajelusta tunnettuja vähäpätöisiä kisoja, olisiko ollut Ranskassa? No, joka tapauksessa siis perinteitä valmistajalta ainakin löytyy - siinä missä uusiakin innovaatioita.

Loppuun vielä valmistajan mainoskuva uudesta menopelistä, jota toivoakseni kääritään tätä kirjoitettaessa pahviin jossain Prahassa. Jos valmistajaa on uskominen, pyörä on kotonaan niin kaupungissa, maantiellä kuin hätätilassa haastavammassakin maastossa, joskin itseäni se luultavasti tulee palvelemaan vähän leppoisammassa kaupunkiajelussa:

Peliarvio: Conflict of Heroes - Awakening the Bear! (2. painos) -lautapeli

Alun perin jo vuonna 2008 ilmestynyt Conflict of Heroes: Awakening the Bear! (jatkossa CoH) on saksalaisen, ahkeran ja mukavan miehen maineessa olevan pelisuunnittelijan Uwe Eickertin ja Academy Gamesin julkaisema kehuttu sotalautapeli, josta tuli markkinoille jokunen vuosi sitten toinen painos, jossa mm. pelilautaa oli paranneltu, samoin pelimerkkejä sekä sääntöjäkin viilattu asteen toimivammiksi.  Kuten tarkkasilmäisimmät saattavat ylläolevasta sotaisasta pelilaatikon kansikuvasta päätellä, käsittelee tämä(kin) peli toista maailmansotaa ja tarkemmin Saksan ja Neuvostoliiton välistä ja kesällä 1941 alkanutta veristä yhteenottoa, jonka saksalaiset nimesivät tunnetusti "Operaatio Barbarossaksi". Itse asiassa tämä on CoH-pelisarjan ensimmäinen osa, joka käsittelee nimenomaan sodan alkuvaihetta. Mittakaava pelissä on varsin pieni, mukana olevat skenaariot tai "tulitaistelut" ovat joukkue- tai korkeintaan komppaniatason yhteenottoja. CoH:in systeemiä on kehuttu mm. siitä, että se luopuu tuhannesta ja yhdestä monimutkaisesta poikkeussäännöstä sekä jatkuvasta taulukkojen selaamisesta, josta esimerkiksi paria luokkaa raskaampi Advanced Squad Leader tunnetaan. Pelin pitäisikin mennä melko aloittelijaystävällisenä jakeluun vähän uunommallekin yksilölle ilman sotakorkeakoulun loppututkintoa - ja itse olen tästä hyvä esimerkki. Toki vähän viitseliäisyyttä opettelu vaatii, ei tämä toisaalta ole sentään niin kevyttä kamaa kuin vaikkapa joku Memoir '44 -nopparalli.

Ulkoasultaan peli on todella hieno, pelilauta koostuu upeista ja pikkutarkoista karttamoduleista, jotka näyttävät lähes kolmiulotteisilta. Näkee selvästi, että suunnitteluun on käytetty aikaa ja rahaa. Sama pätee myös pelimerkkeihin, eri yksikköjä kuvaavat pahvilätkät ovatkin erinomaisen selkeitä, tukevia ja vieläpä vähän kookkaampia kuin useimmissa saman genren peleissä. Sääntökirja ja mukana tulevat peliä helpottavat apulaput ovat selkeimpiä koskaan näkemiäni. Lisäetuna itse kookas pelilaatikko on toteutettu fiksusti, niin että kaiken sälän saa ängettyä takaisin siistissä järjestyksessä, ilman pakollisia minigrip-pusseja. Pelin säännöt alkavat helpoimmista peruskäsitteistä ja monimutkaistuvat pikku hiljaa, joten pelaajaa ei suinkaan heitetä heti alkuun syvään päähän, vaan tämä voi edetä pikku hiljaa kohti rankempia mittelöitä. Ei ensimmäistä skenaariota kuitenkaan ihan 5-10 minuutissa pysty aloittelija haltuun ottamaan, vaikka näinkin olen nähnyt väitettävän. Pelin mekaniikasta jonkun verran on saanut arvostelua osakseen ns. yksiköiden aktivointisysteemi ja toiminta- sekä komentopisteet, mutta jo se, että systeemin oppiakseen ja pelaamisesta nauttiakseen ei tarvitse omaksua kaksisataasivuista opaskirjaa (parikymmentä sivua riittää) ja opiskella tuntitolkulla pientä pränttiä alaviitteineen mielestäni kumoaa tämän kritiikin. Myös se, miten yksikkö ottaa osumaa on mallinnettu mainiosti. Se, tuhoutuuko ryhmä kokonaan, lyökö maihin vai valahtavatko mosureilla vetelät lederhoseneihin selviää nostamalla satunnainen vahinkoa ilmaiseva lätkä.  Tällaisen "keltaisen kortin" saanut yksikkö voi vielä yrittää palata iskukykyiseksi, mutta toisesta lapusta (osumasta) saapuu noutaja. Mukana tulevilla korteilla voi sodasta saada vielä kaoottisemman, samoin säännöistä löytyy variantti, joilla toimintapisteet arvotaan. Noppaa saa kyllä heitellä tässäkin, mutta lopulta pelaajan omat valinnat ratkaisevat.

Pelin yksiköitä laudalla. Saksalaisten fransmanneilta sotasaaliiksi nappaama Somua-panssarivaunu kyttää tiellä eteneviä neuvostoyksiköitä, samoin 37mm:n pst-tykki. Jalkaväkiyksikkö lymyilee taaempana.

Vaikka peli on tarkoitettu kaksinpeliksi ja taipuu kaiketi neljällekin pelaajalle, kuulemma yksinpelikin onnistuu hyvin. CoH sai yksinpelilisäosan joku aika sitten, pelin ystävien rukouksiin vastattiin - voitaneenpa tässä yhteydessä jopa puhua pienestä ihmeestä, sillä hartaasti odotetun soololaajennuksen tulo viivähti käsittääkseni parilla vuodella luvatusta, mutta saapui kuitenkin lopulta. En ole valitettavasti (vielä) päässyt sitä testaamaan, mutta maailmalla kehuvat erinomaiseksi ja käytännössä ainoaksi lajissaan. Ongelmana voidaan kuitenkin pitää yksinpelilisäkkeen turhan korkeaa hintaa: noin viisikymppiä sääntö- sekä skenaariovihosta ja pakasta kortteja on kyllä mielestäni liikaa, olipa kehitystyö vaatinut millaisen aivoriihen tekemää kolmivuorotyötä hyvänsä. Myös erikseen myytävä työkalu omien skenaarioiden tekemiseen maksaa saman verran. Eli melko tyyristä, kun peruspelikään ei ole halvimmasta päästä - toisaalta vaakakupissa painaa myös pelin korkea laatu. Monet jenkkifirmat myyvät vastaavan hintaisia ja jopa kalliimpia pelejä huomattavasti kehnommilla komponenteilla - jopa maineikas GMT Games. Tästä pelistä on olemassa myös tietokonepeliversio, mutta sitä pelanneena sanoisin, että kovin onnistuneesta käännöksestä ei ole kyse. 

 

Ajassa: Bulova 'Moonwatch' -kronografi (96B251)

Suurin osa kelloharrastajista varmasti tietää klassisen Omega Speedmaster Professional -kellon, kuuluisan "kuukellon", jonka NASA tunnetusti kelpuutti astronauteille Apollo-lennoilleen erinäisten testien jälkeen. Luonnollisesti tällä maineella kyseistä mallia myydään kuluttajille edelleenkin, vaikka uuden kellon hinta on lähestulkoon tuplaantunut kymmenessä vuodessa - ollen tätä nykyä kaiketi lähes neljän tonnin luokkaa. Vuosien ajan Omega myös mainosti "Speedyä" seuraavasti: "ensimmäinen ja ainoa kello (jota on käytetty) kuussa". Muuten hyvä, mutta mainos ei pidä paikkaansa. Nimittäin heinä-elokuussa 1971 Apollo 15 -lennon komentaja, astronautti Dave Scott käytti lahjaksi saamaansa henkilökohtaista Bulovan kronografia, koska hänen Omegastaan irtosi syystä tai toisesta tehtävän aikana kellolasi. Scott itse muisteli vielä 1990-luvulla, että hänen lennolle ottamansa 'varakellonsa' olisi ollut Waltham, mutta vuonna 2014 lennolta jääneitä muistoesineitä tarkemmin tutkittaessa paljastuikin, että kyseessä oli Bulova. Tuo ainoa yksityisomistuksessa ollut "kuukello" kaupattiin sittemmin huutokaupassa huikeaan 1,6 miljoonan dollarin hintaan, astronauttien Speedmasterithan ovat yhä valtion omaisuutta. Nyt lukijaa saattaa askarruttaa, miksei Bulova sitten lyönyt rahoiksi, kun heilläkin oli kuussa käynyt kellomalli? Syistä pätevin lienee NASA:n virallinen sopimus Omegan kanssa, Bulova kun ei ollut virallisesti mukana lennolla. Eikä Scottin käyttämää mallia koskaan edes tarkoitettu sarjatuotantoon. Mutta nyt, 45 vuotta myöhemmin Bulovallakin joku hoksasi, että onhan tässä sentään ihan kelpo tarina, joten miksei siitä voisi kehitellä sen pohjalta uuden kellomallikin...ja uusi kuukello syntyi.

Ensimmäinen asia mikä tästä uusversiosta pitää sanoa on se, mikä on eniten herättänyt kellofoorumeilla kritiikkiä. Eli Bulovan kuukello on rannekelloksi melkoisen iso. Kellon halkaisija on muhkeat 45mm, ja pystysuunnassa korvakkeesta korvakkeeseen hulppeat 53mm. Tämä oli itsellenikin pieniranteisena kieltämättä seikka, joka jarrutti hankintapäätöstä, mutta kellon saatuani saatoin huokaista helpotuksesta. Suuresta koostaan huolimatta kello istuu ranteeseen melko mukavasti, ja kohta siihen totuinkin. Toki joku 41-42 -millinen olisi ollut lähempänä alkuperäistä, mutta ilmeisesti 262 kHz taajudella toimiva kronokoneisto vaatii vähän jykevämmän kuoren, mene ja tiedä. Muutenhan kello on taulultaan aika uskollisesti mallinnettu alkuperäisestä, joka taas haki selvästi vaikutteita NASA:n kelpuuttamasta Speedmasterista. Se ei ole huono asia, sillä mattamusta kellotaulu on selkeä, asiallinen ja vaaleine indekseineen luettavuudeltaan mainio. Kronografin ajanottotoiminto tosin resetoituu tunnin käytön jälkeen, mutta se on sivuseikka. Kellotaulua suojelee paksu safiirilasi, joka on hyvä suoja naarmuja vastaan, mutta koskapa lasi on vailla suojaa reunoiltaan täytyy isompia kolauksia yrittää vältellä - osuin itse keittiön puisen ruokapöydän reunaan sillä seurauksella, että safiirilasiin tuli pieni kupru noin kello yhdentoista tietämille, eikä osuma edes ollut kovin raju. Eli työkelloksi tai kovempaan rymyämiseen en tätä lähtisi suosittelemaan. Jonkinmoinen roiskesuojaus kellossa toki on, ja ruuvattu pohja. Pohjaan on stanssattu tiedot Apollo 15 -lennon ajankohdasta.

Hintaa kellolla oli Saksasta hommattuna 599€, joka on kvartsipeliksi melkoisesti ja monelle epäilemättä liikaakin, mutta toisaalta onhan tämä myös aika erikoinen ja kieltämättä hieno kello. Enkä usko, että näihin ihan joka päivä törmää - ainakaan Suomessa. Lisäksi, kuten aiemmin totesin Omega on hinnoitellut Speedmasterinsa viime vuosina mielestäni melko röyhkeästi yläkanttiin, joten tällaiselle kuukellon kansanmallille on kyllä ollut selkeästi tilaa kellomarkkinoilla. Ilmeisesti myös tilausta, sillä ensimmäinen tuhannen erä myytiin loppuun todella ripeästi... Tarkka tämä kyllä on, vähän yli kuukauden aikana tämä on jätättänyt noin sekunnin - joka on hyvä ellei peräti erinomainen saavutus jopa tarkkuudestaan yleisesti tunnetuille kvartsihärveleille. Lisäksi sekuntiviisari ryömii eteenpäin 262kHz koneistossa nakuttaen pari sykäystä sekunnissa, eli vähän vikkelämmin kuin yleisimmissä aasialaisissa tai sveitsiläisissä patterikoneistoissa. Ajanotossa käytettävä sekuntiviisari liukuukin eteenpäin kuin mekaanisessa kellossa. Kellosta on olemassa kaksi versiota, metallirannekkeella sekä toinen nahkarannekkeella/tekstiilirannekkeella. Ensin mainitun hankinnassa kannattanee muistaa, että jousitapit kiinnittyvät metallirannekeversioon eri kohtaan korvakkeiden väliin, joten tähän versioon nahkarannekkeen sovittaminen jälkikäteen on työn ja tuskan takana. Toisaalta myöskään nahkarannekeversioon ei metalliranneketta saa jälkikäteen väkerrettyä. Siksipä hankittaessa kelloa omat mieltymykset rannekkeen materiaalin suhteen ratkaisevat. Itse ostin remmeillä varustetun version, ja pitihän tuohon vaihtaa arvokkuutta tuomaan Hirschin punaruskea Ascot -nahkaranneke:

Peliarvio: 7 Wonders Duel -lautapeli

Suosittuun 7 Wonders -peliin perustuva korttivetoinen, ainoastaan kahdelle pelaajalle tarkoitettu Duel herätti mielenkiintoni viime vuonna, kun etsiskelin tämäntyyppisiä pelejä. Ostopäätös kuitenkin lykkääntyi kuukausilla, pääasiassa siksi, että viime vuonna hankkimani, suursuosiota Suomessakin jossain vaiheessa nauttinut Dominion ei ollut lainkaan omaan makuuni. Sen jatkuva pakkojen plärääminen, sekoittaminen ja etenkin puuduttavan oloinen kaksinpeli mitäänsanomattomine keskiaikateemoineen saivat minut ennakkoluuloiseksi tätä nyt arvioitavaakin peliä kohtaan. Mikä oli osaltani virhe, sillä 7 Wonders Duel on tyystin erilainen peli, ja mikä parasta, se on myös hyvä peli.

Peli toimitetaan varsin kompaktissa laatikossa, joka sisältää pienet kortit tyypillisine tilpehööreineen, eli pahvisia pelimerkkejä, "taistelukentän" sekä pelissä käytettäviä rahoja. Ja yhden muovisen "sotamerkin". Sekä jokusen suuremman, antiikin ajan "ihmeitä" edustavan kortin, joita pelaajat yrittävät rakentaa saatuaan resurssienhallintansa ensin siihen malliin, että se onnistuu. Hintaa suomennetulla pelillä oli varsin maltilliset 27 euroa, joka tosin on ymmärrettävää, koska peli toimitetaan näinkin pienessä lootassa. Tästä voisi kuitenkin jo vähäisenkin pelaamisen jälkeen sanoa, että kyseessä on suuri peli pienessä laatikossa, sillä näkisin Duelin uudelleenpelattavuuden olevan varsin hyvää luokkaa.

Mistä tässä sitten on kyse? No, kaksi pelaajaa kilpailee siitä, kumpi saa rakennettua kortteja käyttäen ylivertaisen sivilisaation antiikin aikana. Tämä tapahtuu siten, että vuoron perään pelaajat voivat ostaa pöydältä kortteja kehittääkseen omaa "kaupunkiaan". Pelissä on kaikkiaan kolme "aikakautta", joita edustaa kolme erilaista pakkaa, jotka sijoitetaan vuorollaan tiettyihin muodostelmiin pöydälle. Kun kaikki aikakauden kortit on pelattu, asetetaan seuraavan kortit pöydälle. Vuorollaan pelaaja voi "rakentaa" kortin maksamalla sen hinnan, eli saada sen edustamat resurssit, edut tai voittopisteet käyttöönsä loppupelin ajaksi. Toisaalta hän voi myös muuttaa kortin rahaksi, jos ei katso hyötyvänsä siitä (tai haluaa ärsyttää vastustajaa, joka olisi tarvinnut juuri samaisen kortin) ja kolmanneksi, hän voi rakentaa kortille yhden antiikin ihmeistä, mikäli hänellä on varaa tähän. Ihmeistä saa erilaisia bonuksia, kuten vaikkapa uuden vuoron tai lisää rahaa pankista, mutta ne tuottavat myös voittopisteitä. Kaikkiaan seitsemän ihmettä voidaan pelin aikana rakentaa, joskin tämä on harvinaista. Joitakin kortteja voi myös ketjuttaa, tämä sallii lähinnä tiettyjen rakennuksia tai teknologiaa edustavien korttejen hankkimisen ilman kuluja.

Ylläolevassa kuvassa on muutamia pelin kortteja. Äärimmäinen vasemmalla antaa sitä hallitsevalle pelaajalle lopussa kolme voittopistettä ja maksaa yhden kiviresurssin, kuten vasemmalla oleva symboli ilmaisee Äärimmäisenä oikealla oleva on puolestaan ilmainen, mutta takaa pelaajalle yhden puuresurssin jatkoon. Vihreällä ylälaidalla varustetut kortit ovat ns. tiedekortteja, ja kuusi erilaista tiedesymbolia hankkimalla pelaaja voittaa saman tien. Punaisella yläreunuksella on taas varustettu sotavoimaa edustavat kortit. Mikäli pelaaja pelaa niitä, hän siirtää samalla sotamerkkiä laudalla kohti vastustajan laitaa kortin symbolien verran, ja saa tästä tiettyjä etuja. Mikäli hän saavuttaa laidan eli vastustajan kaupungin, on kyseessä sotilaallinen voitto, ja peli päättyy saman tien. Luonnollisesti myös vastustaja voi pelata sotavoimakortteja, tällöin muovinen pelimerkki seilaa eestaas laudalla voimasuhteiden jatkuvassa myllerryksessä. Eräs arvostelija kutsuikin sotatannerta osuvasti köydenvedoksi. Sotilaallinen tai tieteelliseen ylivoimaan perustuva voitto on pelissä kuitenkin erittäin vaikea saavuttaa ja siten harvinaisempi, mikäli vastapuoli on vähääkään hereillä ja osaa varoa. Tavallisesti voitto ratkeaa vasta kolmannen aikakauden viimeisen kortin pelaamisen jälkeen, kun kaikki pisteet lasketaan. Kaikella on pelissä hintansa, mutta se voi myös muuttua pelin aikana. Tästä esimerkkinä keltainen kortti kuvassa ilmaisee, että kiviresurssi maksaakin jatkossa yhden rahan normaalin kahden sijaan. Pelaajan hallitsemat keltaiset kortit antavat myös yhden rahan lisää per kortti, mikäli pelaaja päättää muuttaa juuri nostamansa kortin käteiseksi.

Eräs aloittelijalle pikkuisen vaikeampi sääntö hahmottaa on se, että jos pelaaja haluaa maksaa rahalla sellaisesta resurssista, jota tällä ei ole - mutta vastustajalla sattuu olemaan, joutuu pelaaja maksamaan yhden rahan (pankkiin) lisää jokaista vastustajan ko. resurssia hallitseman määrän, tällä simuloitaneen markkinatalouden raakaa meininkiä. Otetaan tästä esimerkki selventämään. Pelaaja haluaa ostaa kortin, joka maksaa vaikkapa kaksi puuta ja lasin. Pelaajalla on ennestään kaksi puuta hallitsemissaan korteissa, muttei yhtään lasia, joten saadakseen kortin itselleen hänen täytyy maksaa lasista kahdella rahalla. Hyvä näin, mutta jos vastustajalla on lasia vaikkapa kahden resurssin edestä, joutuukin pelaaja maksamaan kaksi rahaa lisää, eli kortin hinta nousee melko dramaattisesti. Talous/tuotantojärjestelmän hallitseminen ja tuunaaminen toimivaksi vain kortein on aluksi vähän hankalaa, mutta yllättävän selkeän ja loogisen systeemin oivaltaa kyllä melko nopeasti. Itse asiassa tämä käy mainiosti kevyehköstä sivilisaatiopelistä, jossa on kuitenkin taktikointia mukana ihan mukavasti. Varsin tyypillinen on tilanne, jossa pelaaja nappaa vuorollaan kortin sitä ahnaasti halajavalta vastustajalta, mutta kortteja on pelissä sen verran paljon, että tilaisuus revanssiin kyllä todennäköisesti tulee. Oman rakentelun ohessa onkin syytä pitää tarkasti silmällä, mitä vastustaja seuraavaksi saattaa tehdä, ettei häviä peliä vaikkapa nöyryyttävästi vastustajan sotilasylivoiman takia...

Sattumanvaraisuutta tai yllätyksellistä elementtiä pelissä edustavat, pöydällä väärinpäin olevat kortit eri aikakausia esittävissä muodostelmissa. Lisäksi aina pelin alussa kustakin pakasta poistetaan niitä näkemättä kolme korttia, näin pelaajat eivät aivan tarkkaan tiedä missään vaiheessa mitä kortteja on jäljellä, ja etenkään missä vaiheessa ne tulevat mukaan peliin, vaikka jotain voivatkin toki päätellä. Väärinpäin olevat kortit "vapautuvat", kun kortti niiden päältä pelataan pois, ja tällöin ne myös käännetään esiin. Tämä tuo peliin mukanaan joskus jopa strategisen elementin. Sekä luonnollisesti lisää uudelleenpeluuarvoa, kun mittelöt eivät koskaan toistu aivan samanlaisina. Myös ihmeet, joita kumpikin pelaaja saa rakennettavakseen neljä jaetaan oikeudenmukaisesti siten, että kumpikin saa taatusti ainakin yhden tai kaksi haluamaansa. 7 Wonders Duel on myös minusta siksi onnistunut peli, että siinä ei ole luettavaa tekstiä tai taulukoiden jatkuvaa selailua nopanheittoineen, vaan kaikki tarvittava tieto löytyy korteista ja pelin muista komponenteista. Ja se, että esimerkiksi resurssit ovat merkittyinä kortteihin vähentää myös irrallisen sälän määrää pelipöydällä. Peliajaksi laatikko mainitsee yhdelle koitokselle puoli tuntia, mikä pitänee paikkansa kokeneiden pelaajien osalta, mutta aloittelijat ja muuten vaan enemmän tuumailevat saanevat aikaa kulumaan jonkun verran enemmänkin.

Peliarvio: World of Tanks (Xbox One, PS4)

Nettimoninpelit ovat sellainen pelaamisen osa-alue, josta en oikeastaan ymmärrä yhtikäs mitään, vähän myöhäisellä iällä kun niitä ensi kertaa kokeilin. Olen niissä myös tyypillisesti melkoisen huono. Suosittu World of Tanks on käytännössä ainoa lajityypin edustaja, jota olen konsoliversiona pelannut siinä määrin, että uskallan kenties tähän blogiini jokusen sanan siitä sanoa. WoT on parhaimmillaan todella hauskaa, joskin kepeää ajanvietettä, jossa hitusen kehnompikin panssarialokas (lue: allekirjoittanut) kokee silloin tällöin suorastaan eeppisiä onnistumisen hetkiä virtuaalitaistelun melskeessä. Ikävä kyllä, se on samalla myös useasti todella turhauttava, raivostuttava ja jopa suorastaan tuskastuttavan huono peli. Oppimiskynnys on todella korkea, vaikka aloittaminen ja näennäiseen menestykseen pääseminen on helppoa. Ristiriitoja tankkipelissä siis piisaa rutosti, mutta miksi ihmeessä sitten tänäänkin sateisena kesälomapäivänä olen jaksanut tätä taasen jokusen tunnin tahkoa? Kenties vastauksen tähän tietäisivät kansainväliseksi rahasammoksi muodostuneen pelin suunnittelusta vastanneet Wargaming-yhtiön ovelat valkovenäläiset...

Itse pelissähän pelaaja voi valita viidestä eri panssarivaunuluokasta itselleen sopivimman, ja omien kykyjen kasvaessa siirtyä vähitellen aina vain itselleen soveltuvassa luokassa parempiin vermeisiin, joskin tässä piilee eräs tärkeä juju. Nimellisesti ilmainen peli nimittäin vaatii ehdottomasti oikean valuutan lyömistä tiskiin, mikäli siinä edetä haluavalla pelaajalla on oikeakin elämä. Ns. grindaamalla pelaaja kyllä pääsee käsiksi suhteellisen vähällä vaivalla ehkäpä jonnekin viitostason vaunuihin saakka, mutta jotta omiin vaunuihin saa hankittua kaikki tuiki tärkeät lisävermeet aina kunnon tähtäimistä maastoverkkoihin ja vaikkapa korjausvehkeisiin, täytyy taas pelata ihan tolkuttomasti - tai kuten pelin tekijät ovat oivaltaneet - maksaa. Itse pelaan tätä satunnaisemmin ja aivan puhtaasti hupipohjalta, joskin asiallisesti alemmilla tasoilla (tier) I-V, joten muutamia kymppejä enempää en tähän ole sijoittanut, mutta peliin syvemmin hurahtaneet eivät kustannuksista tai siihen käytetystä ajasta piittaa, ja sehän tekijöille tietysti passaa. Taitaapa jokunen avioerokin olla pelin syytä... Toisaalta pelkän hyväntekeväisyyden varassahan ei pelin servereitä ylläpidetä tai peliä päivitetä, joten sikäli tämä joidenkin rahastukseksi katsoma politiikka on ymmärrettävää.

Pelissä pelataan korkeintaan vartin pituisia kähinöitä erilaisissa maastoissa, jossa kaksi joukkuetta ottaa mittaa toisistaan. Jotta WoT:issa menestyisi edes hieman, nämä kartat pitäisi tuntea aika hyvin, samoin priorisointi omassa tekemisessä korostuu. Pelin pitäisi osata valita joukkueet siten, että matsit olisivat ainakin suhteellisen tasaisia, mutta tämä on useasti silkkaa toiveajattelua. Kokenut pelaaja saattaakin huomata jo minuutin, parin jälkeen, että oman joukkueen kohtalo taistelussa on sinetöity aivan karmealla räpeltämisellä. Useimmiten peli päättyy kun kaikki toisen osapuolen vaunut on tuhottu, joskus myös tukikohdan valtaukseen ja hyvin harvoin tasapeliin. Satunnaisesti luotavat joukkueet tuovat etenkin alemmilla tasoilla mukaan myös lajityypin rasittavan riesan: lähinnä itäeurooppalaiset pelleilevät kakarat, jotka pölöttävät ja huutelevat mikrofoneihinsa aivan mitä sattuu, eivätkä edes yritä pelata oman joukkueen hyväksi. Tuntuu, että mikrofoneihin suollettavan soopan ja jokelluksen perusteella peliä pelaavat jopa alle ala-asteikäiset. Nelikymppistä äijää tällainen tietenkin harmittaa. Mutta osaavat ne aikuisetkin tarvittaessa solvata aloittelijoita, pukata näiden vaunun vaikkapa alas jyrkänteeltä tuhoon ja lähetellä sitten perään viestejä vittuillakseen. Joten se siitä moninpelin auvoisuudesta ja sosiaalisuuden aspektista. Itse asiassa väittäisin, että peliä pitäisi pelata itse kunkin ehkäpä tuollaiset yli tuhat matsia, jotta ymmärtäisi konkreettisesti että ottelut/taistelut voitetaan tai hävitään joukkueena. Ja niissä tilanteissa kun on pakko sooloilla, voi ainakin yrittää edes edistää sillä porukan peliä.

Mutta kun peli sitten sujuu, se on tai ainakin voi olla siis parhaimmillaan hyvinkin hauskaa. Kun vaikkapa satunnainen tiimikaveri vastaa avunpyytöön tiukassa paikassa (harvinaista, mutta mahdollista), ja sillä voitetaan tiukka matsi omalle joukkueelle, on ilmassa palavan öljyn ja ruudinkatkun sekä reikiä täyteen ammuttujen panssarinraatojen lisäksi suuren tankkijuhlan tuntua. Tai esimerkiksi silloin, kun omalla rynnäkkötykillä, joka on vain yhden osumapisteen päässä tuhosta saa kaukaa piilosta salakavalasti losautettua ilmaan vastustajan viimeiseksi jääneen raskaan panssarin, jonka pelaajalla ei ole aavistustakaan mistä suunnasta noutaja tuli panssarikranaatin muodossa. Eräs omista matseistani mieleenpainuvimpia oli, kun tuhosin pelin säälittävimmällä kevyellä pienellä pörisijällä, saksalaisella Leichttraktorilla (tunnetaan myös osuvammalla nimellä Loltraktor) ykköstason matsissa kaikki vastustajan vaunut - ja jäin ainoana eloon. Kuusi tai seitsemän niitä vihulaisia taisi olla. Rehellisyyden nimissä en olisi tässä kuitenkaan onnistunut, elleivät omat seulaksi ammutut joukkuekaverit olisi kurmoottaneet vihollisia matsin alkupuolella riittävästi. Saavutuksen teki sitäkin mukavammaksi se, että viimeinen saalistamistani vaunuista kuului veteraanipelaajalle, jolla oli jotain kymmenisen tuhatta ottelua plakkarissa.

Saksalainen maatalouskoneen ja panssarivaunun nerokas hybridi -Rheinmetall Leichttraktor. Paras ja  ainoa ominaisuus: tappaa nauruun niin talossa kuin puutarhassakin, Volgan rantapenkereiltä aina Normandian omenapuutarhoihin. Tämä on se tuomiopäivän ase, joka olisi voinut kääntää koko sodan Saksan eduksi....  



Realismiahan WoT:issa on vain nimeksi, joskin esimerkiksi panssarointia kulmineen on yritetty mallintaa edes sinne päin. Näkyvyys vaunusta on maksimissaan viidensadan metrin hujakoilla, ja kentät ovat useasti ahtaan tuntuisia. Toisaalta täten vältytään turhan pitkiksi venyvistä koitoksista sekä mahdollistetaan pupu pöksyssä puskissa piilottelevien vaunujen eli "leiriytyneiden" lymyilijöiden löytyminen. Etenkin alokkaat suosivat tätä leiriytymistä piiloon, kun eivät muuta osaa. Eri vaunut ovat ominaisuuksiltaan hyvinkin vaihtelevia, ja esimerkiksi siinä missä panssaroinniltaan kevyt, heikommin aseistettu ja nopea vaunu sopii tiedusteluun, voi raskaammalla, kunnon mörssärillä varustetulla hitaalla järkäleellä johtaa keihäänkärkenä hyökkäystä. Kunhan muistaa, että yksin ei kannata puskea päin vihollista. Mielestäni käyttökelvottomin luokka pelissä on takalinjoille lymyämään usein jäävä telatykistö, joiden totaalisen typerä mallinnus peliin riipaisee vanhan rantapyssyn suuntaajan sielua. En käy suosittelemaan World of Tanksia jokaiselle, mutta toisaalta ilmaisladattavana pelinä sitä kyllä kannattaa ainakin kokeilla. Tätä kirjoitettaessa sanoisin, että itselleni pelin suurin huuma on kaukana takanapäin, mutta satunnaisena ajanvietteenä tämä jaksaa silti vielä koukuttaa - puutteineenkin...

Kuvassa eräs pelissä ansaittava, käsittääkseni ei niin kovin yleinen prenikka. Näillä ja pelin tallentamalla statistiikalla voi mm. arvioida omaa tai toisien pelaajien menestystä tai sen puutetta karkeasti. Mainittakoon, että itse ansaitsin ylläolevan harvinaisemman nauhan matsissa, jossa tuhosin kolme vastustajaa - joista yhden vieläpä vihulaisen omasta tukikohdasta käsin. Siinähän ei nyt mitään outoa tai mainitsemisen arvoista ole, mutta kun samalla valtasin ainoana pelaajana vihollisen tukikohdan niin, ettei minua havaittu kertakaan koko matsin aikana, täyttyivät kriteerit tähän palkintoon...

Kirja-arvio: Ville Kaarnakari - Hakaristin leimaama (2014)

Kotimainen fiktiivinen sotakirjallisuus on laji, jota luin nuorempana kohtalaisen paljonkin, jossain vaiheessa jopa kyllästymiseen asti. Alta parikymppisenä mm. Reino Lehväslaiho ja Uula Aapa olivat kovia nimiä, mutta iän myötä sotakirjallisuus on jaksanut kiinnostaa vain tietokirjallisuuden muodossa, tosin poikkeuksena päätin lukea tämän pokkarimuodossa hankkimani Ville Kaarnakarin kirjoittaman teoksen suomalaisista Wiking-divisioonan Waffen SS-vapaaehtoisista. Aihehan on kiehtonut minua jossain määrin pikkupojasta asti, eräs sukulaiseni kun taisteli tuossa suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa. Olen jopa jaksanut lukea aiheesta kannesta kanteen professori Mauno Jokipiin hyvin perusteellisen ja tiiliskiven kokoisen selvityksen "Panttipataljoona".

Kaarnakarin romaani alkaa vuodesta 1961. Entiset aseveljet ovat kokoontuneet Suomeen toverinsa hautajaisiin, jonka jälkeen kokoontumista jatketaan hilpeämmissä merkeissä menneitä muistellen hotellissa Saimaan rannalla. Tarina etenee takautumin sotavuosien ja vuoden 1961 välillä.Teoksen päähenkilö on talvisodan veteraani, luutnantti Klaus Runolinna, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Runolinna päättää ystävänsä kanssa värväytyä monien muiden tavoin välirauhan aikana vapaaehtoisena Saksan asevoimiin, ilman sen suurempaa idealismia. Upseeri, jolla on sotakokemusta ja vankka saksankielen taito hyväksytään luonnollisesti vapaaehtoisten etujoukkoon, ja pääsee johtamaan pikaisesti muodostettua eri kansallisuuksista koostuvaa SS-erikoisosastoa, jonka tehtävänä on taistella yhä vaarallisemmiksi käyneitä vihollisen partisaaneja vastaan. En uskalla hataralla tietopohjallani aiheesta ihan satavarmasti sanoa, muodostettiinko suomalaisista vapaaehtoisista koskaan tällaista osastoa Wiking-divisioonaan, mutta väittäisin että näin ei ollut. Kirjoittaja toki osaa hienovaraisesti yhdistää historiallista faktaa fiktioon.

Ikävä kyllä muuten sujuvasti kirjoitetussa ja etenevässä tarinassa on myös heikkouksia. Henkilöhahmot taustoineen jäävät suurelta osin etäisiksi, ja vaikka eri kansallisuuksista koostuneesta porukasta ja luonnekuvauksesta olisi saanut varmasti irti enemmänkin, kirjailija tyytyy esimerkiksi norjalaista ja tanskalaista SS-sotilasta kuvatessaan toteamaan näiden olevan "kookkaita, vaaleita viikinkejä". Runolinna ja tämän lähin alainen, Kaira kuvataan suomalaisen sotilaan jokseenkin täydellisiksi perikuviksi, mutta ikävä kyllä inhimillisyys ja sodan kaaos jää vähän yksiulotteisin ja paikoin jopa naiivin ja jotenkin niukan asiallisen kerronnan alle. Kenties kirjoittajalla on ollut mielessään vähän nuorempikin lukijakunta. Yhteenotto partisaanien kanssa kuvataan kyllä seikkaperäisesti, mutta oliko se ainoa merkittävä taistelutapahtuma kahden vuoden palveluksen aikana? Esimerkiksi vuosia 1942 ja 1943 ei kirja käsittele ollenkaan. Suomalaisten SS-miesten edesottamuksia on romaanimuodossa kuvattu toki aiemminkin, tunnetuin aihetta käsitellyt kirjailija lienee Niilo Lauttamus (1924-77). Vaikka Lauttamuksen teoksiin on ajan hammas armotta puraissut, niillä on myös omanlaista viehätystään - ei vähiten siksi, että Lauttamus itse palveli suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa.

Kaarnakarin Hakaristin leimaama ottaa myös kantaa entisten SS-miesten vaiheisiin Suomessa sodan jälkeen. Punainen Valpo piinasi useita, ja esimerkiksi valtion laitokset, kuten armeija ja poliisi eivät entisiä sotureita riveihinsä huolineet, vaikka monella olisi ollut varmasti annettavaa näillä aloilla. Wiking-divisioona vapautettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä myös komentajansa, kenraali Steinerin osalta sotarikossyytteistä, mutta hakaristin leima jäi sitkeästi miehiin, joista moni lähti sotaretkelleen puhtaasti seikkailunhalusta. Vaikka kirja oli lukukokemuksena vähän ristiriitainen ja paikoin turhan kevyt, on kirjailijaa pakko kehua ainakin vaikean ja vaietun aiheen esilletuomisesta, vaikka vain romaanin muodossa. Lisäksi historialliset faktat ovat myös kaiketi oikein, joskin välillä vaikuttavat tekstin lomassa turhan alleviivaavilta ja osoittelevilta. Suomalaisten SS-miesten kollektiivinen syyllistäminen ja yksipuolinen parjaaminen on nykyään muutenkin melko turhaa, kun näitä miehiä on enää elossa kourallinen. Mutta sekin pitäisi muistaa, että ne heistä jotka Saksasta kotiuttamisen jälkeen kynnelle kykenivät, taistelivat myös jatkosodan loppuun Suomen armeijan riveissä. Kuten tätä kirjoitettaessa 93-vuotias sukulaiseni.