On the Road Again?

Tässä kevään edetessä tuli mieleeni jälleen kerran yksi kuningasidea. Ajattelin nimittäin hankkia uuden polkupyörän. Ajatushan ei sinänsä ole missään nimessä huono, pyöräily kun on tunnetusti oivallinen tapa liikkua paikasta toiseen, ja kuntokin siinä kohoaa samalla. Itseäni ajatellen asiassa on kuitenkin pari huomioitavaa seikkaa. Niistä ehkä tärkein on se, että olen viimeksi ollut polkupyörän selässä noin kaksikymmentä vuotta sitten armeija-aikanani (enkä silloinkaan varsinaisesti pyörämarsseilla). Ja aktiivisimmillani pyöräilin vuosina 1984-87, eli aivan pikkukakarana. Pyöräilyni loppui kuin itsestään alkusyksystä 1987, kun uskollinen, monia kilometrejä niellyt ja kolhuja kokenut vaaleanvihreä Joponi varastettiin taloyhtiön takapihalta. Näin jälkeenpäin muistellen opetus oli maalta Turkuun muuttaneelle sinisilmäiselle kymmenvuotiaalle aika kova, tärkeän polkupyörän menettäminen jollekin häikäilemättömälle kriminaalille kirpaisi aika lailla - en edes kehdannut pyytää vanhemmiltani uutta pyörää, ja tulevina vuosina pyöräilinkin kesäisin lähinnä sukulaisten erilaisilla kaksipyöräisillä rohjakkeilla lähinnä isovanhempieni mökillä. Eräs serkkuni hirveä, halpa raskas maastopyörän kuvatus on etenkin jäänyt mieleeni...

Olen vuosien saatossa kuitenkin haikallut monasti polkupyörän perään, aina näin keväisin ajatus on salakavalasti tullut kummittelemaan mieleeni. Totta puhuen ajatus autojen seassa pyöräilemisestä saa minut suunnattoman kauhun valtaan, mutta toisaalta onpa Turussa kilometrikaupalla hyviä pyöräteitäkin. Eikä tällä kunnolla pitkiä ja vaativia lenkkejä aluksi tulisi tehtyäkään, kunhan nyt edes pääsisi jokirantaan fiilistelemään. Kun aloin sitten hiljattain vakavissani katselemaan erilaisia pyörämalleja ja aiheeseen liittyvää infoa netistä, menikin tuntikausia aihetta tutkittuani sormi suuhun. Ja kysymyksiä alkoi kasautua uhkaavalla tahdilla: millainen runko, kuinka monta vaihdetta, onko merkillä väliä, mitä maksaa, mitä lisävarusteita, minkämoinen potta päähän, kuinka huolletaan jne...Tietotulvan käsittelyä ei helpottanut alkuunkaan, kun eksyin muutamalle fillarifoorumille ja erilaisiin aihetta käsitteleviin blogeihin. Heti kun löytyi jokin itseäni miellyttävä pyörämalli tai -merkki, oli taatusti joku, joka haukkui kyseisen ajopelin täysin surkeaksi. Toisaalta kun en mitään kilpapyörää ole nopeusennätykset mielessä hankkimassa ja tiedän ainakin suurin piirtein minkäkokoisen rungon tarvitsen, tuskin tässä hankinnassa kovin pahasti voi mennä metsään.

Alkuperäinen budjettini oli korkeintaan tuhat euroa, tällä hinnalla on mielestäni saatava jo kelpo maantiekiitäjä huolettomaan urbaaniin veivaamiseen, mutta hätätilanteessa olen valmis sijoittamaan jopa pari satasta päälle. Tätä kirjoitettaessa ovat vaihtoehdot kaventuneet pariin, kolmeen varsin hyvältä vaikuttavaan ehdokkaaseen, mutta saa nyt  nähdä mihin lopulta päädyn. Tärkeimmät kriteerit ovat tietenkin ajoasento, pyörän keveys sekä käytännöllisyys, mutta kyllä sillä ulkonäölläkin hivenen on merkitystä - omaan persoonaani kun ei oikein sovellu kovin moderni räikeän sporttinen ultimate-häkkyrä tuhannella ja yhdellä vaihteella. Pikemminkin tuollainen vanhahtava perusmankeli voisi tulla kysymykseen. 

Parhaat, ajan armotta haalistamat pyöräilymuistoni ovat lähes kolmenkymmenen vuoden takaa kesältä 1986, jolloin kesälomalla fillaroin pitkin Euraa sinne tänne Jopollani, kerran mm. kaverini mökille Pyhäjärven rantaan. Jopa lyhyemmät pyrähdykset ihan lähelläkin asuvien kavereiden luo tehtiin aina pyöräillen. Yksi suosimani taival oli mutsini työpaikalle käyttäen hiljaista maaseututietä. Auringon paistaessa kiidin huolia vailla vanhaa kivisiltaa pitkin yli joen, ohi kirkon, maalaistalojen, peltojen, vanhan hautausmaan. Joskus piti muutama kymmenen metriä ajaa vaivihkaa tien laitaa koviksena jopa ilman käsiä -  se ei todellakaan ollut järin fiksua aikana, jolloin kukaan ei vielä käyttänyt pyöräilykypärää. Mutta tuota lapsuuteen jäänyttä vapauden tunnetta olen useasti kaivannut, vaikka luultavasti en sitä enää koskaan saavuta.