Vietnamin sota on aihe, jonka ei luulisi taipuvan lautapeliksi kovin helpolla. Poliittisilta ja sotilaallisilta motiiveiltaan sekava, mittasuhteiltaan suunnaton inhimillinen tragedia ja vuosia kestänyt monivaiheinen konflikti tuntuu edelleen olevan etenkin Yhdysvalloissa jonkinlainen tabu - vaikka esimerkiksi elokuvateollisuus yrittää muuta todistaa. Ja rapakon takana liberaalimpi väestönosa kuittaa sodan helposti sarjana tehtyjä virheitä, ja konservatiivit taas puolestaan sanovat, että sota olisi ollut voitettavissa ilman poliitikkojen päättämättömyytä ja kyvyttömyyttä. Sotalautapeleistään tunnettu GMT Games on julkaissut tästä vaikeasta aiheesta vuonna 2014 oman, erilaisen ja mielenkiintoisen tulkintansa, joka käyttää pelin toisen suunnittelijan, Volko Ruhnken ns. COIN -systeemiä tämän kaoottisen konfliktin mallintamiseen. Ja peli on jo neljäs osa moderneja konflikteja käsittelevässä COIN-sarjassa. Ihan kevyttä kauraa peli tai oikeammin koko pelisysteemi ei ole, teräväpäinen herra Ruhnke esimerkiksi toimii päätoimisesti tiettävästi CIA:n analysoijana, mikä antanee jotain osviittaa hänen kehittämänsä systeemin monipuolisuudesta. Myös toisella suunnittelijalla, Mark Hermanilla on pitkä ja ansiokas ura takanaan pelisuunnittelijana. Nimensä peli on saanut vanhasta Vietnamin sotaa käsittelevästä kirjasta - ja pelilaatikon kansitaide puolestaan vie ajatukset helposti elokuvamaailmaan ja jonnekin Coppolan Ilmestyskirjan suuntaan. Vain aamuinen napalmin tuoksu puuttuu...
Ensimmäinen olennainen asia, mikä FitL -pelistä pitää sanoa että se on melko raskas. Niin fyysisenä kopiona, kuin myös mekaniikaltaankin. Sääntövihko on ainoastaan parikymmensivuinen eli pituudeltaan vain kenties kymmenesosan raskaimpien ns. monsteripelien vastaavista, mutta nämä kaksikymmentä sivua ovatkin sitten melko painavaa asiaa sisältäen pientä pränttiä viitteineen ja poikkeuksineen. Tästä huolimatta pelin säännöt omaksuakseen ei tarvitse kuulua korkeimpaan kognitiiviseen eliittiin, mutta aivan eri asia onkin sitten pelin mekaniikan ymmärtäminen niin, että pelissä pystyisi voittamaan tai edes haaveilemaan voitosta. Mukana tulee aloittelijan helpotukseksi myös kattava ja perusteellinen esimerkki pelin kulusta. Pelilauta on selkeä, suuri ja värikäs, kuvaten pelkistetyn kartan muodossa Etelä-Vietnamia sekä osia Laosista ja Kamputseasta sekä viipaletta Vietnamin pohjoisosasta. Osapuolia on neljä: NVA (Pohjois-Vietnamin vakinainen armeija), VC (Vietkong-sissiliike), ARVN (Etelä-Vietnamin armeija) sekä tietenkin Yhdysvaltain armeija. Luonnollisesti ARVN ja Yhdysvallat pelaavat samaan pussiin, samoin kun kommunistiset NVA ja VC. Silti jokaisella osapuolella on oma agendansa, toimintatapansa ja vieläpä eri voittoehdot. Eri osapuolia kartalla edustavat eriväriset ja -muotoiset puiset pulikat, joita pelin mukana tulee melkoinen läjä. Mukana on niin vakinaista väkeä, poliisia, sissejä siinä missä tukikohtia/logistisia keskuksiakin. Kaupunkien ja alueiden hallintaa sekä väestön mielialaa merkkaavat puolestaan perinteiset pahviset pelimerkkilätkät.
Tärkeänä elementtinä pelin kulun kannalta ovat erilaisia oikeita historiallisia tapahtumia, mm. sotilaallisia elementtejä ja henkilöitä sisältävät kortit, joita peli sisältää niin ikään hulppean läjän. Kerrallaan pelaaja tai pelaajat (peli soveltuu 1-4 pelaajalle) pelaavat aina pakasta esiin yhden kortin, ja kortin yläreunassa olevat symbolit määrittelevät, mikä osapuolista saa suorittaa ensimmäisenä toiminnon - joko tapahtuman kortista tai oman erillisen operaation mahdollisine jatkoineen. Seuraavana pelaava osapuoli saa sitten suorittaa tyypillisesti 'rajoitetumman operaation', joka riippuu ensimmäisen pelaajan tekemästä valinnasta. Jutun juju on siinä, että vuoronsa käyttäneet osapuolet eivät voi aktivoitua seuraavalla kierroksella - ja homma menee yhä mutkikkaammaksi, kun tätä soppaa hämmennetään sillä, että kaikki pelaajat näkevät mikä kortti seuraavaksi on tulossa pelattavaksi, ja osapuolet voivat myös 'passata' jos katsovat hyötyvänsä enemmän seuraavalla kierroksella. Lisäksi suoritettavissa operaatioissa on hyvinkin paljon vaihtelua riippuen kortista, osapuolesta ja ylipäänsä tilanteesta laudalla, joten kyllä tässä pelaajan tai pelaajien aivokapasiteetti on jatkuvasti koetuksella. Pelin monimutkaisia sisäisiä syy-seurassuhteita ei kannata edes yrittää pohdiskella sen suuremmin ennen kuin pelin kulku on edes kohtuullisesti hallussa. Turha kai mainitakaan, että peruskorttien lisäksi pelissä on myös erikoisempia kortteja kuten vaikkapa normaalin pelin kulun pysäyttävä Coup!, joka saattaa varsin dramaattisesti vaikuttaa voimasuhteisiin tai osapuoleen sidottu Pivotal Event, joka kuvaa yksittäistä, konfliktin kannalta erittäin merkittävää tapahtumaa, jollainen oli esimerkiksi Pohjoisen kuuluisa ns. Tet-hyökkäys vuonna 1968. Alla olevassa esimerkkikuvassa on kaksi pelin korttia, mainittakoon sivuseikkana, että tässä pelissä ei juurikaan tarvita noppia - oikeanpuolinen kortti tummennettuine teksteineen tästä kuitenkin harvinaisena poikkeuksena:
Onko Fire in the Lake sitten sotapeli? Sanoisin, että onhan se kyllä sitäkin, mutta se on samalla myös paljon enemmän. FitL on käsittämättömän pitkälle viety ja hiottu sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen simulaatio tuhoisasta konfliktista, josta jälkiviisaasti voitaneen sanoa, että voittajia siinä ei ollut. Se on pohjimmiltaan syvällinen ja monikerroksinen peli aluehallinnasta, mutta jokainen osapuoli käyttää eri keinoja päästäkseen tavoitteeseensa. Abstrakti ja pelkistetty yleisasu saa lisäväriä aitoa historiaa huokuvista korteista. Pelin hienostunut mekaniikka sallii melko lailla vaihtoehtoja ja vaikeita valintoja voiton tavoitteluun, mutta on myös tavattoman armoton hutiloivalle (ja aloittelevalle) pelaajalle. Ruotsalainen Örjan Ariander on tehnyt peliin vieläpä kaikille osapuolille lajissaan jokseenkin kehutun 'tekoälyn', joka on toteutettu vuokaavioin. Tämä 'botti' on erittäin vaikea vastustaja, joka satunnaisista huonoista siirroista huolimatta iskee ihmispelaajaa vastaan häikäilemättä. Aloittelijaa suositellaankin ensin tutustumaan peliin pelaamalla soolona kaikkia osapuolia, niin skitsofreeniselta kuin se kenties tuntuukin. Pelin nerokkuus on juuri siinä, kuinka se pakottaa pelaajan miettimään parasta toimintatapaa jatkuvassa monen muuttujan mylleryksessä ja kaaoksessa, jossa resurssit ovat aina rajallisia, ja näennäisesti hyvältä ja oikealta vaikuttanut päätös saattaa vaikeuttaa jatkossa voittamista. Esimerkkinä tästä USA voi nakata tehokkaalla ilmaiskulla tuhoisan pommilastin Vietkongin niskaan, mutta samalla osansa tästä saanut siviiliväestö kääntyy jenkkejä vastaan - ja USA:n voittopisteet vähenevät. Toisaalta Vietkong voi hankkia resursseja 'verottamalla' maaseutua - mutta tällöin väestö haikailee Saigonin korruptoituneen hallinnon perään ja sissit menettävät pisteitä. Esimerkkejä riittäisi loputtomasti. Koskapa kortit eivät koskaan tule samassa järjestyksessä pelattavaksi ja erilaisia operaatiokombinaatioitakin löytyy suuri määrä, peli on taatusti aina erilainen kokemus, jopa yksinpelinä ja samalla osapuolella pelattuna. Uudelleenpeluuarvo onkin mittaamaton. Hintaa pelillä kyllä on, ja aikaa sen opiskeluun saa satsata, mutta jopa kirvelevän tappion turhauttavalla hetkellä peli tuntuu jollain kierolla tavalla palkitsevalta. Kenties erinomaisen pelin suurin opetus onkin se, että sotaa ei voi koskaan hallita tai ymmärtää - mutta sekasorrosta huolimatta voi ainakin yrittää...
Entäpä sitten ne huonot puolet? Jos vähän kirpaisevaa hintaa, suhteellisen korkeaa oppimiskynnystä ja pitkää kestoa ei lasketa, sanoisin että hankalinta pelissä lienee voittopisteiden sekä muutaman muun elementin (resurssit, talous jne.) seuraaminen ja jatkuva ajan tasalla pitäminen käyttäen avuksi pelilaudan laidalla kulkevaa numeroasteikkoa ja erilaisia pelimerkkejä. Ei sillä, etteivätkö nämä olisi oivia apuvälineitä kynän ja paperin sijaan, mutta tilanteen muuttuessa jatkuvasti suuntaan jos toiseenkin, pelaaja saa kyllä olla tarkkana. Korttituuriakin on tietenkin mukana, mutta itse näkisin tämän seikan vain eräänlaisena sodan arvaamattomuuden mallinnuksena. Yhteenvetona sanoisin, että Fire in the Lake on vaikea peli vaikeasta aiheesta - mutta ehdottomasti onnistunut sellainen.
Kelloharrastajana, jonka harrastusta rajoittaa pienehkö budjetti on välillä mukava törmätä jokseenkin edullisiin, mutta silti tyylikkäisiin ajannäyttäjiin. Sellaiseksi voisi sanoa ainakin keväällä hankkimaani saksalaisen PointTec -yhtymän valmistamaa ilmailuhenkistä ja nostalgiaa huokuvaa Junkers-kronoa. No, sanotaan se heti alkuun: kyllä, tämä on "vain" kvartsikello, jonka sisällä sykkii edullinen Miyotan valmistama halpa koneisto, joita saisi kellon itsensä hinnalla kaiketi muutaman kymmenen kappaletta. Mutta toisaalta PointTec valmistaa kelloja myös mekaanisilla koneistoilla, ja Junkersin ja sen sisarmallin Zeppelinin kellot ovat kyllä edullisten kellojen sarjassa ihan mainioita kapistuksia. Nämähän kootaan Ruhlan kaupungissa entisen Itä-Saksan alueella tehtaassa, joka aikoinaan valmisti mm. instrumentteja autoihin ja moottoripyöriin, mm. Jawa-moottoripyörien nopeusmittareita ja taisipa Iljushinin lentokoneissakin olla tehtaan valmistamia mittareita.
G 38 on kellotaulultaan hyvin perinteikäs. En yleensä välitä arabialaisista numeroista kellotaulussa, mutta tähän malliin ne istuvat fonttinsakin puolesta erinomaisesti. Beige väri antaa myös merkinnöille kivan yksilöllisen lisän, tätä mallia löytyy myös perinteisemmällä musta-valkoisella variaatiolla sekä muistaakseni myös vaalealla kellotaululla sinisin merkinnöin. Tuntimerkintöjen sisemmällä kehällä on takometriasteikko. Kellon halkaisija on nykymuodin mukaisesti vähän suurempi eli 42mm, joka on omaan tikkuranteeseeni juuri passeli koko. Tunti- ja minuuttiviisarit ovat selvästi saaneet vaikutteita toisen maailmansodan pilottikelloista. Junkersin kolmionmuotoinen, metallinvärinen logo ei ole kaikkien mieleen, mutta itseäni se ei ainakaan tässä mallissa haittaa. Logo löytyy myös vetonupista. Kello saakin minulta täydet tyylipisteet siitä, että se muistuttaa 1930- ja 40-lukujen kronografeja, muttei selvästikään yritä jäljitellä mitään tiettyä, yksittäistä mallia. Lisäksi on todettava, että pienemmät viisarit sekä ajanotossa käytettävä sekuntiviisari osuvat indekseihin tarkasti - mikä ei edullisimmissa (eikä aina kalliimmissakaan) kvartsipeleissä ole aina itsestäänselvyys. Kvartsikoneiston tarkkuudesta tuskin kannattaa enempää sanoa - kuukauden aikana tämä on jätättänyt kuutisen sekuntia.
Kellolasi on hieman kupera, mikä aiheuttaa pienemmästä kulmasta taulua katsoessa optisen vääristymän, mutta tämä ei ole mikään suuri murhe. Sen sijaan se, että kellolasi ei ole naarmunkestävä on. Toki safiirilasi nostaisi hintaa. Kellon takakansi ei ole myöskään ruuvikiinnitteinen vaan ns. snap-back-versio, joten vesitiiviydenkin voi unohtaa. Toisaalta minulla ei ole tapanani uittaa kellojani muutenkaan. Omassa kokoelmassa lähin vastine tälle 279€ maksaneelle kellolle on venäläinen Sturmanskie-kronografi, jolla oli tosin hintaa viitisen kymppiä enemmän. Sturmanskien kellotaulussa on kuitenkin häiritsevästi pari jälkeä kertoen huolimattomasta viimeistelystä - Junkersissa ei, joten pisteet saksalaisille. Kaiken kaikkiaan tämä on kyllä pätevä ja laadukas arkikello, jota en häpeäisi käyttää puvunkaan kanssa.
Saksan sukellusveneaselajin kohtalo toisessa maailmansodassa on aihepiiri, joka on kiehtonut minua vuosikausia. Klassikkoelokuva Das Boot on tullut katsottua varmaan kolmekymmentä kertaa, ja löytyypä kirjahyllystäni metrin verran sukellusvenesotaa käsittelevää kirjallisuuttakin. Kun törmäsin tähän peliin viime vuonna päätin hankkia sen saman tien, hankintaa piti tosin lykätä vuodella, koska ylllättävänkin suuren suosion saanut peli oli loppuunmyyty. Toinen painos kuitenkin rantautui Suomeenkin asti, joten pääsin itsekin kokeilemaan, kuinka hyvin aiheesta tehty yksinpeli mahtaakaan toimia.
Yhdysvaltalaisen Gregory M. Smithin suunnittelema, viitisen kymppiä maksava peli toimitetaan varsin tukevassa laatikossa. Loota sisältää muutaman kaksipuolisen, a4-kokoisen 'sukellusvenekortin', taistelukortin sekä kaksi kaksipuolista taulukkopahvia. Lisäksi mukana on kaksi vihollislaivaluetteloa, 'lokikirja', 28-sivuinen sääntövihko sekä kuusi arpakuutiota, sekä 220 pientä pahvilätkää pelin kulun seuraamisen helpottamiseksi. Varsin perinteinen sotalautapelin sisältö siis, avattuani laatikon tunsinkin hetken vienon tuulahduksen jostain 1980-luvulta, jolloin tämän tyyppisiä pelejä löytyi vielä kirjakaupoistakin. Komponentit itsessään ovat karun asiallisia ja selkeitä, joskin kaipaisivat ehkä hieman värikkyyttä. Peliin eläytyminen vaatiikin hitusen mielikuvitusta ja ennen kaikkea mielenkiintoa aiheeseen.
Pelissä pelaaja valitsee itselleen sukellusveneen, aloitusajankohdan syyskuun 1939 ja kesäkuun 1943 väliltä, keksii veneellensä numeron ja kapteenillensa nimen, merkitsee nämä lokikirjaan, ja sitten keula kohti vaarallisia vesiä. Tavoitteena pelissä on tietenkin upottaa mahdollisimman paljon liittoutuneiden rahtialuksia (ja harvoissa tapauksessa suuren sotalaivankin voi kohdata) ja pysyä hengissä mahdollisimman pitkään. Peli päättyy vuoteen 1943, ja jos oma kippari ja vene selviytyvät tuonne asti, siirretään kapteeni 'koulutustehtäviin'. Totaalinen voitto vaatii kuitenkin upotuksia yli 200 000 tonnin edestä, ja voin sanoa että sen saavuttaminen on todella vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Noppaa saa heittää todella tiuhaan ja taulukoitakin tihrustella niin ikään ahkerasti, mutta se ei liene yllätys, kun tällaisesta pelistä on kyse. Pelaaja onkin jatkuvasti kohtalon armoilla, kun huono arpatuuri voi upottaa oman paatin rauta-arkuksi hyiseen hautaan.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pelaaja olisi vain ja ainoastaan tuurin armoilla. Pelissä on mukana vahva riskinottamisen ja palkitsemisen elementti, esimerkiksi todennäköisyys upotuksiin kasvaa, jos hyökkäyksen suorittaa halutessaan lähietäisyydeltä keskipitkän tai pitkän matkan sijaan, mutta samalla kasvaa myös olennaisesti riski sukellusveneen havaitsemiseen ja syvyyspommimoukarointiin. Pelaaja voi halutsessaan valita saattueen kohdatessaan maksimissaan neljästä aluksesta lihavimman maalin, ja päättää myös koettaako hyökätä päivällä vai yöllä, pinnalla vai pinnan alla. Samoin päätettävissä on kuinka monta torpedoista käyttää. Yksinäiset rahtilaivat ilman saattajia ovat luonnollisesti parhaita maaleja, koska riskiä oman veneen menetyksestä ei ole. Torpedohyökkäys vaatii peräti kolme tarkistusta, ennen kuin maali kenties uppoaa. Ensin heitetään luku sille osuuko jytky ylipäätään vai ei, sen jälkeen heitetään siitä oliko kyseessä räjähtämätön suutari, ja jos sitten osui ja räjähti heitetään vielä yhtä noppaa ja katsotaan taulukosta tekikö torpedo riittävästi vahinkoa vai ei. Esimerkiksi neljän torpedon laukaistu satsi ei käytännössä oikeastaan koskaan tällä systeemillä aiheuta samanlaista lopputulosta. Yksinäisiä aluksia voi kurmoottaa ja pienen laivan jopa upottaa myös kansitykillä. Jos vihollisalus havaitsee pelaajan alkaa sitten toisenlainen ja kolkompi nopparalli. Syvyypommitus voi vahingoittaa miehistöä eriasteisesti, veneen runkoa, aiheuttaa vuotoa tai tehdä monia veneen järjestelmistä käyttökelvottomiksi. Jos pelaaja selviää syvyyspommeista, eikä tätä havaita uudelleen, tämä voi yrittää korjata joitakin vaurioita - noppa ja taulukko määrittävät jälleen onnistuuko korjaus vai ei. Myöskään ilmavaaraa ei ole unohdettu, se käy yhä konkreettisemmaksi mitä pidemmälle peli etenee - mikä piti paikkansa myös historiallisesti.
The Hunters on siitä mielenkiintoinen peli, että alkuun se vaikuttaa jopa melko yksitoikkoiselta ja suoraviivaiselta taulukkojen syynäämiseltä ja puurtamiselta, mutta muutaman pelikerran jälkeen ja tarkemmin sääntöihin tutustumalla alkaa yhä enemmän arvostaa paitsi sen historiallista tarkkuutta pienine vivahteineen myös eräänlaista salakavalaa kerronnallista tai jopa roolipelimäistä elementtiä. Pelissä tulee myös vastaan useasti 'läheltä piti'- tilanteita, jossa vain yhden osuman päässä uppoamisesta olevalla vaurioituneella veneellä pelaaja onnistuu juuri ja juuri nilkuttamaan partiosta takaisin tukikohtaan korjauksia varten. Yhdessä pelissä sain esimerkiksi maalikseni päivällä brittiläisen taistelulaivan saattoaluksineen, päätin koettaa parantaa hyökkäysmahdollisuuksia koettamalla vaihtaa vuorokauden yöksi. Tulos: kontakti menetetty. Toisella kertaa sain tammenlehviä rautaristin ritariristiin metsästäessäni onnenkantamoisella maalikseni pelin suurimman kauppa-aluksen, yli 40 000 -tonnisen Empress of Britainin. Neljä torpedoa matkaan, kaikki näistä ohi, sitten omaan niskaan rypäs syvyyspommeja ja U-38 upposi. Eräällä kerralla taas kapteeni kuolla kupsahti onnettomasti kesken partion - ja peli oli ohi. Juuri tämä vaihtelu kannustaa uudelleenpelaamiseen, mutta melko ankara ja armoton pelin systeemi kieltämättä on - sukellusvenekapteenin henki oli tunnetusti höllässä todellisuudessakin, eikä The Hunters unohda tätä. Etenkin jos pelissä selviää vuosiin 1942-43.
Entä sitten huonot puolet? Joku voisi valittaa mm. siitä, että pelissä ei ole minkäänlaista pelilautana olevaa karttaa. Itse asiassa eräs ranskalainen on kehittänyt varsin näyttävän pelilaudan, jonka kaiketi saa tulostaa ilmaiseksi netistä. Pelin mukana tuleva 'lokikirja' voisi olla parempikin, tähänkin löytyy avuksi pelin fanien tekemiä parempia versioita netistä. Itse käytän yksinkertaisesti kynää ja paperia- ja siirrän tulokset myöhemmin tietokoneelle. Sääolosuhteita ei ole pelissä lainkaan, toisaalta ymmärrän että sään mallintaminen mutkistaisi peliä kenties tarpeettomasti, mutta osin partiomatkat kaipaisivat kenties hieman väriä lisää. Tärkein kysymys tämän pelin suhteen on kuitenkin, onko kyseessä edes peli vai eräänlainen taulukoihin ja niiden modifikaatioihin verhottu satunnaisuutta korostava simulaatio sukellusvenesodasta? Itse sanoisin, että yksittäinen pelaaja tekee tästä mieleisensä pelin, millä tarkoitan sitä, että mielenkiintoa aiheeseen täytyy olla ja ripaus mielikuvitusta - kuten totesin jo edellä. Itse pidän tästä kyllä. Säännöt ovat jopa helpot, etenkin jos vertaa sotalautapeleihin yleensä - ja oppimiskynnystä madaltavat entisestään netistä löytyvät havainnolliset opetusvideot. Ja taipuupa peli melko vaivattomasti myös kaksinpeliksi.
Japanilaisen Takashi Yamazakin ohjaama Eternal Zero on kotimaassaan noussut kaikkien aikojen viidenneksi menestyneimmäksi elokuvaksi, ainakin jos menestystä mitataan lipputuloilla ja katsojamäärillä. Aiheeltaan elokuva on varsin kiehtova myös länsimaisesta näkövinkkelistä: tarina nimittäin kertoo kamikaze -lentäjistä, tai oikeastaan yhdestä lentäjästä, nimeltään Kyuzo Miyabe. Elokuva alkaa kohtauksella jossain päin Tyyntä valtamerta sodan lopussa lentävästä yksinäisestä Mitsubishi Zero -hävittäjästä joka yrittää taitavan lentäjän komennossa väistellä amerikkalaisten laivojen ilmatorjuntaa. Mutta pikaisesti siirrytään nykyaikaan, tarkemmin vuoteen 2004, jossa sisarukset Kentaro ja Kiyoko saavat isoäitinsä hautajaisissa kuulla, ettei heidän Kenichiro -niminen isoisänsä olekaan heidän verisukulaisensa, vaan todellisuudessa tämä oli kamikazelentäjänä 1945 kaatunut luutnantti Kyuzo Miyabe. Sisarukset alkavat selvittää oikean isoisänsä kohtaloa, ja löytävätkin yhä muutamia elossa olevia lentäjäveteraaneja, mutta saavat näiltä kuulla Miyaben olleen pelkuri, joka vältteli taistelua viimeiseen asti ja palasi taisteluista aina kone vahingoittumana. Pian tarina saa kuitenkin uusia ulottuvuuksia, kun käykin ilmi, että Miyabe oli poikkeuksellisen taitava lentäjä, jonka ainoa missio oli selvitä sodassa hengissä, jotta tämä pääsisi kotiin vaimonsa ja lapsensa luo. Siksi tämän kuolema vapaaehtoisesti tehtävään ilmoittautuneena itsemurhalentäjänä on sitäkin oudompaa...
Yamazakin elokuva on saanut siis Japanissa paljon suitsutusta ja hyväksynnän jopa maan pääministeriltä, mutta esimerkiksi Kiina, joka kärsi toisessa maailmansodassa japanilaisten miehityksestä hirvittävästi, on tuominnut elokuvan 'terroristien propagandaksi'. Elokuvassa kuitenkin osoitetaan korostetusti, että kamikaze-lentäjien käyttö oli strategiana Japanin sodanjohdolta virhe, eivätkä huonosti koordinoidut iskut olleet edes kovin tehokkaita. Nuorien, verrattain kokemattomien lentäjien uhraaminen saa elokuvassa lopulta näiden kouluttajana toimivan Miyabenkin murtumaan. Eräässä raadollisessa kohtauksessa lentäjäkokelas putoaa harjoituksessa alas, ja ylempi upseeri syyttää menehtynyttä kokelasta tämän järkyttyneiden tovereiden edessä kalliin koneen tuhoamisesta ja kunniattomasta kuolemasta. Kun Miyabe puolustaa oppilastaan, hakkaa samainen upseeri tämän henkihieveriin. Väkivallan käyttö Japanin laivastossa etenkin koulutuksessa oli noina vuosina arkipäivää, joten sinänsä kohtaus on varsin uskottava. Mutta on tarinassa aukkojakin. Taisteluissa tovereidensa halveksima ja viholliskontaktia välttelevä Miyabe saa kuitenkin lentää rintamayksikössä sodan alusta Pearl Harborista Midwayn taisteluun ja Rabaulille. On aika epärealistista, että kahta siipimiestä komentanut lentäjä olisi saanut jatkaa pitkään ilman taistelumenestystä - olipa tämä millainen ilma-akrobaatti hyvänsä.
Ilmataistelukohtaukset ovat varsin hyvin toteutettuja, ja erikoistehosteita käytetään melko taitavasti, mutta niillä ei kuitenkaan retostella liiaksi. Itse tarina on tässä tehosteilotulitusta tärkeämpi. Japanilaiseen tapaan elokuvassa on myös aimo annos melodramaattisuutta ja salamannopeita tunnemyrskyn räiskähdyksiä muuten hillityn dialogin lomassa.
Parissa kohtaa ne menevät hieman yli, mutta kohdalle osuessaan ne liikuttavat länsimaistakin katsojaa: esimerkiksi silloin, kun elokuvan loppupuolella arvovaltaista karismaa huokuva vanha ja ankaranoloinen samuraisukuinen lentäjäveteraani päättää yllättäen halata Miyaben tyttärenpoikaa. Eternal Zero ei yritäkään selittää keisarillisen Japanin sodassa tekemiä rikoksia, tai sitä politiikkaa joka lopulta johti maan pommittamiseen raunioiksi. Hieman kierosti se kyllä hiljaisesti jopa hyväksyy kamikaze-lentäjien tekemät uhraukset, olkoonkin, että sotilaalliset motiivit niille olivat melko heppoiset. Näyttelijät ovat kautta linjan ammattitaitoisia, vaikka esimerkiksi Miyaben tyttärenpoikaa Kentaroa esittävä Haruma Miura ei aina oikein luonteva osassaan ole. Elokuvan lisäksi suosittelen lukemaan japanilaisen laivaston hävittäjälentäjän Saburo Sakain kuuluisan muistelmateoksen Samurai, joka valaisee erinomaisesti aihetta.
Amerikkalainen Fantasy Flight Games on firma, jonka katalogissa on paljon erilaisia kortti- ja lautapelejä. Luettuani tässä kesän aikana tiiviisti minulle ennen lähes tuntematonta H.P. Lovecraftia ja joitakin tämän hengenheimolaisia, juolahti mieleeni, löytyisikö jostain sellaista peliä, joka yhdistäisi pelattavuuden Cthulhu -mytologiaan. Tietokone- ja konsolipuolelta en itseäni kiinnostavia löytänyt, mutta tämä 39€ maksava korttipeli ja etenkin sen perussetti kiinnosti siinä määrin, että päätin riskeerata ja sijoittaa peliin, olkoonkin, ettei minulla ole käytännössä minkäänlaista kokemusta tämäntyyppisistä, alkujaan keräilykorttipeleinä lanseeratuista viritelmistä. Call of Cthulhu (jatkossa CoC) on kuitenkin formaatiltaan ns. living card game, eli eroaa olennaisesti keräilykorttipeleistä siinä, että pelaajia ei rahasteta satunnaisia kortteja sisältävillä maksullisilla paketeilla, vaan ostaja tietää mistä maksaa. Tämä pelin ns. core set sisältääkin kaiken tarvittavan satunnaiseen pelailuun, ja jos intoa myöhemmin riittää, voi kuvetta kaivaa ja hankkia erilaisia lisäkorttisettejä ja laajennuosia lukuisista tarjolla olevista vaihtoehdoista.
Peli on pakattu isoon ja tukevaan laatikkoon, jossa on kuitenkin melko maltillisesti tilpehööriä sisällä: 165 erilaista korttia, pahvisia pelin kulun etenemistä helpottavia kaksipuolisia lätkiä, taitettava pieni pelilauta, sääntövihkonen sekä kuusi muovista, painotettua Cthulhu-figuuria, joita voi käyttää merkkaamaan pelissä ns. resurssikorttien tilaa. Tosin näitä mörököllejä ei välttämättä tähän tarkoitukseen tarvita, kuten ei muuten pelaamiseen pelilautaakaan - ne ovatkin vain lähinnä jonkinlaisena esteettisenä lisänä. Pelilaatikon iso koko selittyykin todennäköisesti sillä, että sinne saa säilöttyä tarpeen mukaan hankkimiaan lisäkortteja. Kaiken kaikkiaan komponentit ovat laadukkaita, mutta kaikki muut kuin itse kortit ovat melko helposti korvattavissa vaikkapa kolikoilla tai näppärämpi voi itsekin askarrellapaskarrella kartongista pahvilätkille korvikkeet siinä tapauksessa että syystä tai toisesta sattuisi kadottamaan ne.
Pelin säännöt, niiden opiskelu ja pelaamisen harjoittelu ovatkin sitten asia erikseen. Jos kokemusta tämäntyyppisistä peleistä on sekä tottumusta tapella välillä hyvinkin sekavien sääntökirjojen kanssa, en epäile hetkeäkään, etteikö tämän oppiminen kävisi melko vaivattomasti. Mutta jos pelaaja on tällainen neljääkymmentä ikävuotta pikku hiljaa lähestyvä ukko, jolla ei lapsuudestaan tai nuoruudestaan ole minkäänlaista pelikokemusta tämän lajityypin peleistä, on säännöissä ja pelimekaniikan sisäistämisessä työsarkaa yllin kyllin. Vaikken monessa asiassa olekaan aina se penaalin terävin kynä, sai tämän pelin monta asiaa auki jättäviä sääntöjä tavata oikein ajan kanssa sekä hartaudella. Lisäksi pelin kehittäjän nettitutoriaali oli katsottava muutamaan kertaan. Kun ei tämäkään vielä riittänyt, oli käytävä läpi tolkuton määrä netistä löytyviä englanninkielisiä 'kysy viisaammilta' -viestiketjuja aiheeseen liittyen. Uskokaa minua, kun sanon, että siinä alkoi jo wanhalla Mursullakin olla lähtö lähellä pakkopaidassa cthulhujenhuoneelle tai tursasten puutarhaan. En väitä vieläkään osaavani peliä edes tyydyttävästi, mutta pikku hiljaa se alkaa paljastaa salojaan.
Ja niitähän riittää, sillä CoC on yllättävänkin monimuotoinen ja taktisesti syvällinen peli. Pelissä on tarkoitus voittaa ns. tarinakortteja. Pelaajat voivat vuorollaan 'kiinnittää' resursseilla ostamiaan erilaisia kortteja tarinakortteihin, ja kortteja menestyksekkäästi pelaamalla ansaitaan voittopisteitä (pahvilätkiä) ja viidellä pahviläpyskällä voittaa tarinakortin. Kolmella tarinakortilla taas koko pelin. Siinäpä säännöt pähkinänkuoressa. Kumpikin pelaaja käyttää noin viidenkymmenen kortin pakkaa, johon voi valita haluamiaan kortteja seitsemästä eri 'maasta'. Jos pakasta loppuvat kortit, pelaaja häviää automaattisesti. Peruspeli mahdollistaa parisenkymmentä maakombinaatiota - maat tai oikeastaan ryhmittymät ovat osin tuttuja Cthulhu -mytologiasta: Hastur, Yog-Sothoth, Shub-Niggurath, Miskatonic University jne. Huomattakoon, että CoC on pohjimmiltaan ns. pakanrakennuspeli, eivätkä peruspelin 165 erilaista korttia mahdollista sellaisia pakkoja, joilla pärjäisi peliä pitkään tahkonneita, valtavan korttiarsenaalin omistavia taitavia guruja vastaan. Tämä johtuu jo siitä, että hyviä kortteja voi olla pakassa sääntöjen mukaan kolmekin samanlaista, ja perussetissä mitään korttia ei siis ole kuin yksi kappale. Lisäksi pelissä tarvittavien resurssien suhteen aloittelijaystävällisiä, ns. yhden ryhmittymän pakkoja ei peruslootan korteista voi rakentaa korttien vähyyden vuoksi. Silti peruspeli riittänee satunnaisille pelaajille varsin pitkään.
Pelin eräänä heikkoutena jotkut pitävät sitä, että Lovecraftin & kumppaneiden kuulu ja populaarikulttuuriin vuosien varrella paljon vaikutteita antanut mythos ei oikein tule kortteja läiskiessä esiin, vaan hukkuu välillä turhan monimutkaisen pelisysteemin alle. Voihan se olla näinkin, mutta itse kortit tavoittavat kyllä mielestäni joskus varsin hupaisastikin kirjailijan vinksahtaneen maailman. Tarinakortit eivät kuitenkaan nimestään huolimatta tuo peliin mitään 'tarinaa' tai juonellista elementtiä - vaan ovat vain pelin voiton kannalta tärkeitä osatekijöitä. Pelin omintakeista resurssisysteemiä on myös haukuttu, koska resurssit, joilla 'ostetaan' käteen pelattavia kortteja ovat itse asiassa näitä samoja kortteja, jotka vain 'uhrataan' resursseiksi. Mielestäni tämä systeemi on kuitenkin kohtuullisen hyvä, koska se pakottaa pelaajan tekemään välillä vaikeitakin valintoja. Muutenkin peli kannustaa välillä riskinottoon, mutta yltiöpäisesti sen kummemmin tekemisiään miettimättä pelaava aloittelija ottaa kuitenkin pataan melko varmasti ja vieläpä kunnolla, jos vastustaja osaa vähääkään asiansa.
Suurin ongelma itselläni tämän pelin suhteen tulevaisuudessa lienee kuitenkin peliseuran saaminen. CoC -pelaajia taitaa olla Suomessa vain kourallinen, ja nämäkin ovat todennäköisesti osaamiseltaan sen verran kovaa tasoa, ettei kaltaisellani vähän vanhemmalla noviisilla liene heidän sessioihinsa mitään asiaa. Ikä saattaa myös olla este, vaikka näkemäni kuvan perusteella tätä tahkoavat Yhdysvalloissa yli viisikymppiset harmaapartaiset tanakat äijät, saattaa harrastajakunta täällä olla huomattavasti nuorempaa. Varmuutta asiasta minulla ei tosin ole. Toisaalta CoC on peli, jonka sääntöjen opettelu, eri korttien, korttiyhdistelmien sekä pakkojen kokeilu itsekseenkin käy jonkinlaisesta metapelistä ja ajanvietteestä...
Ostin hiljattain pitkästä aikaa muutaman kirjan. Nettikaupassa asiointi tuntuu välillä käyvän turhankin helposti, pari klikkausta ja taas on sivistystä ja valistusta ahnaasti janoava proletaari muutamaa seteliä köyhempi. Yleensähän säästölippaitaan visusti vartioivat suomalaiset päivittelevät mielellään sitä, kuinka kaikki on nykyään niin julmetun kallista ja kyllä sitä vaan ennen oli kaikki paremmin. EU -ihanuuden jatkuvassa auringonpaisteessa, täällä Pohjolan onnelassa tätä päivittelyä ja jupinaa saa kuulla lähes asiasta kun asiasta. Asuminen, sähkö, ruoka, juoma, bensiini, autot, vaatteet...ja voinpa tähän myös lisätä kirjat! Niin, tilasin siis kolme suomennettua kirjaa erään tunnetun amerikkalaiskirjailijan kootuista teoksista. Myönnän, että välillä sitä voisi hankinnoissaan käyttää edes vähäistä harkintaa - mutta tällä kertaahan niin ei känyt.
Yhden kirjan hinta oli 22,95€. Eihän tuo nyt tietenkään paljolta kuulosta. Saahan tuolla hinnalla esimerkiksi kaksi tuoppia Euroopan kalleinta mallasjuomaa Kämpin terassilla. Mutta entäs kun kerron, että kyseessä on pehmeäkantinen nide, jossa kansitaiteen osalta kustantaja on mennyt komeasti sieltä, missä aita on matalin. Selkämyksessä ei lue edes kirjailijan nimeä. Lisäksi kyseessä olevan kirjailijan tekstien julkaisusta ei tarvitse käsittääkseni maksaa millekään taholle killinkiäkään, koska tekijänoikeudet ovat ajat sitten menneet umpeen. Ainakin suurimmasta osasta tekstejä. Sanoisin, että kustantaja on tässä oivaltanut upeasti riiston olennaisimman periaatteen. Kolme pehmeäkantista kirjaa yhteishintaan 68,85€. Koko sarja koottuja teoksia olisikin sitten maksanut reippaasti toista sataa. Sanoisin, että aika kallista. Ainoana hyvänä asiana todettakoon, että onneksi kirjojen sisältö oli ehtaa arvotavaraa. Englanniksi nämä olisi saanut parilla kympillä, minkä harmikseni huomasin vasta jälkeenpäin...
Yleensähän kun keskustelu jostakin hinnasta yltyy nettikeskustelussa jonkinasteiseksi sanasodaksi, löytyy aina jostain se anonymiteetin suojissa piileskelevä oman viisautensa sokaisema neropatti, joka heittää kehiin sen argumenteista kovimman, kuin täsmäaseen hintaihmettelijän päälle eli siis sananlaskun: "Ei se ole tyhmä, joka pyytää vaan se joka maksaa!" Toivon totisesti, että tätä kommenttia yleisvastauksena kehnosta taloustilanteesta kärsiville suomalaisille laajalti viljelevät viisastelijat saavat joskus itse kokea sen toitottamansa tyhmyyden seistessään vaikkapa soppajonossa viisisenttisiään laskien.
Mutta palataanpa aiheen tiimoilta vielä kirjoihin. Joskus 1990-luvun lopulla olin kerran tyypillisesti aikani kuluksi pällistelemässä Akateemisessa kirjakaupassa. Sattuipa siellä silmiini lattialla oleva suuri pahvilaatikko, joka sisälsi vaaleanvihreillä kansipapereilla varustettuja kovakantisia kirjoja. Loota sisälsi minua ajatellen melkoisen aarteen ja kovan kiusauksen: Pentti Haanpään koottuja teoksia. Ei ihan täydellisenä laitoksena, koska Kenttä ja kasarmi uupui, mutta seitsemän kirjaa kahdeksasta kuitenkin. En ollut uskoa, kun kysyin myyjältä kirjojen hintaa: viisitoista markkaa kappale. Vaikken totisesti ole mikään taloustieteen oppinut, ymmärsin välittömästi, että tuohon hintaan ne ostettava saman tien. Ja hyllyssänihän ne ovat tänäkin päivänä, ja onpa niitä myös luettu. Vaikka euro- ja markkahintojen vertailu onkin usein varsin epätarkkaa spekulointia ilman kunnollisia muuntokertoimia, uskaltaisin silti sanoa, että yhden pehmeäkantisen H.P. Lovecraftin hinnalla sain seitsemän kovakantista Haanpäätä. Kohtuullisen hyvä kauppa siis. Harvoinpa sitä kirjojaan ajattelee korkoa kasvavana sijoituksena, mutta nettihuutokaupoissa Haanpään koottuja myydään keskimäärin 50€-70€ hintaan. Toki näissä on se Kenttä ja kasarmi mukana, mutta silti. Haanpään kirjallinen arvohan on tietenkin mittaamaton.
Mutta onko tässä sunnuntaiaamuisessa jeremiadissani mitään opetusta? Luultavasti ei. Mutta jo pelkästään kustannusalaa ajatellen saattaa tulevaisuudessa käydä niin, että tyhmä onkin pyytäjä, koska maksajia ei enää löydy...
Yhdysvaltalainen, tyypillisesti kauhukirjallisuuteen vankasti liitettävä Stephen King (s. 1947) on taatusti sellainen kirjailija, joka ei esittelyjä suuremmin kaipaa. Hyvin tuottelias King ei ole koskaan silti kuulunut varsinaisesti omiin lempikirjailijoihini, vaikka jo 1990-luvun alusta lähtien olen satunnaisesti miehen tuotantoa lukenutkin. Alta parikymppisenä luin Kingiä jossain vaiheessa jopa oikein urakalla - kuten varmasti moni muukin. Totta puhuen oma ongelmani on tämän laajaa tuotantoa ajatellen lähinnä se, että aika harva Kingin kirja kestää mielestäni uudelleenlukemista, omalla kohdallani ehkä järkälemäistä Tukikohtaa lukuun ottamatta. Musta torni -sarja kyllä kiehtoisi, mutta siinä riittäisikin sitten luku-urakkaa pidemmäksi aikaa...
Hohto on tunnettu paitsi kirjana, myös paremmin Stanley Kubrickin kuuluisana elokuvasovituksena. Vaikka monet elokuvasta pitävätkin, ei kirjailija itse taas pitänyt alkuunkaan siitä, miten Kubrickin oma näkemys typisti kirjailijan version joksikin aivan muuksi. King on tehnyt varsin selväksi sen, että Kubrickille ei Hohdon filmiversiosta juuri tyylipisteitä heru. No, ymmärtäähän sen etteivät kahden erilaisen taiteilijan näkemykset välttämättä helposti kohtaa. Itse olen sekä kirjan lukeneena että elokuvankin muutaman kerran nähneenä sitä mieltä, että molemmat pärjäävät varsin hyvin omilla ansioillaan, ja mitäpä siitä sen enempää jaarittelemaan.
Viime vuosina Kingin tuotanto ei ole kuulemani mukaan ollut ihan vahvimmillaan, eikä vuonna 2013 ilmestynyt, ja siten melko tuore Tohtori Uni tee tässä mielessä poikkeusta. Teos on eräänlainen jatko-osa Hohdolle, ja vie sen tarinan päätökseen tavalla, joka joko saa lukijan haltioituneeksi tai sitten ei. Tarinaa sen kummemmin selittelemättä sanottakoon, että tässä teoksessa Hohdon pikkupoika Danny Torrance on kasvanut aikuiseksi, ja yrittää paeta menneisyytensä, etenkin Overlook -hotellissa kokemiaan kauhuja. Kirjan alussa kuvataankin Dannyn taistelua, joka kulminoituu lopulta vakavaan alkoholismiin. Vuosien jälkeen tämä kuitenkin ajautuu erääseen pikkukaupunkiin, ja päätyy AA-kerhon kautta töihin sen saattokotiin, missä Dannysta tulee 'tohtori Uni' - henkilö, joka yliluonnollisen 'hohtamiskykynsä' avulla auttaa kuolevia vanhuksia pääsemään rajan tuolle puolen turvallisesti. Pahuus ei kuitenkaan jätä Dannya rauhaan, ja pian hän saa vahvan telepaattisen yhteyden kaupungissa syntyneeseen pikkutyttöön, jolla on myös vahva 'hohtamisen' lahja. Kun tyttö sitten varttuu, Dannysta tulee tämän suojelija kirjassa äärimmäistä pahuutta edustavaa 'Tosi Solmu' -nimellä kutsuttavaa hämärää lahkoa vastaan. Tosi Solmun jäsenineen voisi kuvata eläkeikäisiksi Yhdysvaltoja matkailuautoillaan kiertäviksi karavaanareiksi ja epämääräiseksi kultiksi, joka saa elinvoimansa ja tilapäisen nuoruuden saalistamalla ja tappamalla hohtamiskyllä varustettuja lapsia ja nuoria.
Kirjan selvänä vahvuutena on Kingin parhaimmillaan mahtava ja tunnettu kyky kuljettaa tarinaa rauhallisesti ja liikoja hoppuilematta eteenpäin, runsaita ja rikkaita yksityiskohtia unohtamatta. Joku voisi kutsua juonta ja tarinankerrontaa jopa laahaavaksi, sillä yli viisisataasivuisen kirjan varsinainen toiminta painottuu vahvasti sen loppumetreille. Ja siinä toiminnassa se myös ontuu pahemman kerran ja juoni karahtaa karikkoon. Ikävä kyllä hyvän ja pahan klassinen taistelu ei saa oikein lukijaa otteeseensa, lähinnä siksi, että 'Tosi Solmu' ei kaikesta inhottavuudestaan huolimatta ole pätkääkään pelottava. Lapsia sieppaavaat ja murhaavat, osin satoja vuosia vanhat olennot herättävät lempinimineen ja pölhöine loitsuineen lähinnä väsymykseen sekoittuvaa hilpeyttä nykylukijassa. Kirjan luettuani havahduinkin vähän hämmästyneenä ja totesin: "Tässäkö tämä nyt oli?" Vaikuttaakin siltä, että Kingillä oli ainekset kasassa parempaankin, mutta jossain vaiheessa mielikuvitus ei vaan riittänytkään tarpeeksi pitkälle. En silti sano, etteivätkö kirjailijan tuotannon vannoutuneet ystävät tästä pitäisi, sillä kyllä teoksessa hyvääkin on, esimerkiksi tarina piti otteessaan sen verran hyvin, että luin kirjan lomallani kesäkuussa yhdeltä istumalta. Kirjassa sivutaan hyvinkin vakavia teemoja, kuten kadonneita lapsia, kuoleman kohtaamista ja alkoholismia - mutta Kingin klassikoksi tästä ei silti ikävä kyllä ole.
