Kysyttyä - Walrus-76 vastaa (Conversation with myself)

Blogissani ja musiikkia käsittelevässä rinnakkaisblogissa on viime aikoina ollut vähän hiljaista, joten ehkäpä on paikallaan tehdä vuoden ollessa vielä alullaan tällainen pieni "haastattelu", jossa kerron hieman pseudonyymini suojassa jotakin pientä itsestäni, kiinnostipa se sitten jotakuta tai ei. Tämä on sitten aika pitkä sepustus, joten olkaatten varoitettuja!

Kuka olet ja mistä tulet?

Olen syntyperäinen turkulainen, nelikymppinen ukonturjake. Lapsena olen asunut myös jokusen vuoden Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla.

Mitä teet työksesi?

Lainatakseni erästä edesmennyttä turkulaista kauppiaspersoonaa, olen "turhuuden kauppias." Se riittäköön aiheesta...


Mikä on koulutuksesi?

Ylioppilas. Kävin kolkuttamassa aikoinaan myös yliopiston portteja ja kyllähän ne avautuivatkin, mutta valmista siitä hommasta ei tullut, syytä en osaa tarkemmin sanoa. Tai osaan, mutta siihen menisi tässä liikaa aikaa. Tekstejäni lukeneet saattanevat huomata joitain epämääräisiä humanistisia vaikutteita, mutta pitäisin itseäni ikuisena opiskelijana, jonka pääaine on elämä. Kukaanhan ei tästä koulusta valmistu, mutta fiksummat saattavat matkan varrella jotain oppiakin. Toivottavasti tämä tuli nyt ilmaistua mahdollisimman typerästi ja keinotekoisen korkealentoisesti.


Piditkö koulunkäynnistä yleensä?

Totta puhuakseni en muistini mukaan nauttinut koskaan peruskoulusta, jos kohta en erityisesti vihannutkaan sitä. Lukiossa pidin eritoten historiasta, kirjoittamisesta ja musiikista - asioista joista nautin yhä. Ja tämä näkyi myös arvosanoissa. En silti usko lukion "yleissivistävään" vaikutukseen ainakaan omalla kohdallani, vaikka tunnustan että kenties vietetyt kolme vuotta tuossa opinahjossa mahdollisesti antoivat valmiuksia kriittiseen ajatteluun ja jalostivat esimerkiksi kykyä arvioida lukemaansa ja tuottaa tekstiä. Toisaalta lukiosta muistan nykyään parhaiten muutaman persoonallisen opettajan...


Oletko käynyt armeijan ja mielipiteesi yleisestä asevelvollisuudesta?

Olen käynyt, enkä häpeä sitä mutten myöskään ylpeile sillä. En ole fyysisesti mikään vahva tai erityisen kestävä tai ylipäänsä urheilullinen kaveri, joten alokasaikana teki välillä tiukkaa, ja yhdessä kohtaa harkitsin jopa keskeyttämistä, mutta jatkoin loppuun asti. Noin yleisellä tasolla ja etenkin nykyisessä maailmantilanteessa näen Suomen kokoiselle maalle ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi yleisen asevelvollisuuden, mutta ongelmana on onko uskottavasta puolustuksesta tullut viime vuosina pelkkä illuusio? Tätä itse pelkään. Armeijan silkalla olemassaolollaan pitäisi kyetä estämään sota, ei aloittaa sitä. Oli miten oli, maailman ja Euroopan tämänhetkinen turvallisuustilanne huolettaa minua suuresti.

Pidätkö matkustamisesta?

Kyllä, näin voi kai sanoa. Haluaisin käydä vaikka missä, mutta tässä on eräs perustavaa laatua oleva ongelma, nimittäin se että pelkään lentämistä. Täytyy myös myöntää, että muut harrastukset syövät suuren osan muutenkin melko rajallisesta vapaa-ajan rahastostani.


Mikä on mielimusiikkiasi?

Tässä kohdin kannattaa katsoa kakkosblogini "Purkitettua lämpöä", siitä saanee melko hyvän käsityksen. Mutta lyhyesti voin sanoa, että kuuntelen aika laaja-alaisesti ja uskoakseni ennakkoluulottomasti musiikkia, viime aikoina olen kuitenkin enimmäkseen kuunnellut klassista (vai pitääkö nykyään sanoa "taidemusiikkia") sekä vähän vanhempaa progea. Koko musiikillisen harrastukseni perustukset ovat kuitenkin lapsuudessa alkaneessa Beatles-yhtyeen fanittamisessa. Beatlesin musiikki on oikeastaan johdattanut minut melkein kaikkialle, jopa jazzin pariin. Mainittakoon, että musiikin teorian tuntemukseni on hyvin rajallinen.


Osaatko laulaa?

Kyllä, tai ainakin uskallan näin varovaisesti olettaa sen perusteella, ettei minua ole omilta trubaduurikeikoilta vielä uloskaan heitetty. Sukumme miehistä on joskus tiettävästi puolileikillään sanottu, että kaikilla on kohtuullinen viinapää, kaikki osaavat laulaa ja kaikki ovat pitkävihaisia. Omien havaintojeni perusteella tämäkin pitää suurelta osin paikkansa.


Onko sinulla lempielokuvaa?

Olen niin sanoakseni vannoutunut leffafriikki, joten hetimmiten pystyisin sanomaan parikymmentäkin, mutta sanotaan nyt vaikkapa yhtenä Das Boot -  kerrassaan erinomainen saksalainen sotaelokuva, johon ajan hammas ei ole purrut vieläkään (paitsi parissa kohdassa erikoistehosteiden osalta). Taiteellisemmalta osastolta ehkäpä Bergmanin Seitsemäs sinetti on syytä mainita, Kurosawan Dersu Uzala on mielestäni eräs unohdettu klassikko. Salainen paheeni leffagenreistä puheen ollen ovat länkkärit - etenkin spagetti- tai eurowesternit. Hömppäpuolelta mainittakoon myös Bond-elokuvat, joista etenkin vanhempien katsomiseen liittyy omalla kohdallani nykyään jonkinlainen komedian aspekti yhdistettynä myötähäpeän tunteeseen. Toisaalta elokuvasarja jota on kuvattu yli puoli vuosisataa antaa katsojalleen hupaisia kulttuurihistoriallisia elämyksiä ja välähdyksiä menneestä maailmasta.

Keitä ovat suosikkinäyttelijäsi?

Max von Sydow tulee mieleen ensimmäisenä, Richard Burton, sir Alec Guinness...Steve McQueen oli parhaimmillaan mainio eleetön metodinäyttelijä, mutta yrittäessään liikaa aivan kaamea luonnenäyttelijä. Onhan noita. Sophia Loren ja Claudia Cardinale naisista, jälkimmäinen ei tosin osannut näytellä pätkän vertaa, mutta oli nuorempana ilo silmälle. Ehkä mainita pitää vielä Klaus Kinski, joka oli eittämättä seinähullu perverssi, mutta sai tuotua rooleihinsa kyllä maanista vimmaa yllin kyllin.


Entäpä suhteesi kirjallisuuteen?

Voisi nykyään olla totta puhuen tiiviimpikin. Luen toki yhä melko paljon, mutta nykyään enimmäkseen sotahistoriaa ja lomalla tai vapaa-aikana sorrun helposti johonkin yhdentekevään kolmannen luokan viihdehuttuun (Clive Cussler, Wilbur Smith jne.). Viime vuosina olen yrittänyt sivistää itseäni etenkin scifi-kirjallisuuden suhteen, ja onpa tuosta lajityypistä löytynytkin hupaisia ja viihdyttäviä opuksia, mm. Alastair Reynoldsin tuotantoa olen ahminut muutaman opuksen nautinnolla. Vakoilukirjallisuuden genrestä esimerkiksi John le Carrén mittavaan tuotantoon suhtaudun vähän kaksijakoisesti, hänen pessimisminsä ja synkkä käsityksensä ihmisestä valtakoneiston uhrattavana pelinappulana on ehdottomuudessaan masentavaa ja joskus lukukokemuksena äärimmäisen turruttavaa, mutta samalla ei voi kiistää sitä, että kirjoittajana mies on parhaimmillaan aivan omaa luokkaansa, lähes nerokas.


Löytyykö kotimaisia kirjailijoita, joista pidät?

No, tottahan toki. Pentti Haanpää etunenässä ja tunnustan tässä myös perusjunttimaisesti ja epätrendikkäästi pitäväni suunnattomasti mm. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Tiedän, että se on filmattu kahteen kertaan ja kirjaa pidetään nykyään loppuunkaluttuna ja ummehtuneena, mutta kumpikaan elokuva ei tavoita lähimainkaan romaanitrilogian äärimmäisen osuvaa ja hienovaraista ihmiskuvausta. En tiedä miksi tämä teos saa minut palaamaan äärelleen yhä uudestaan, mutta jotenkin Linna tiivistää lähes nerokkaasti koko suomalaisuuden kolmeen tiiliskiveensä tai oikeastaan läpivalaisee sen jättämättä yhtäkään suota kuokkimatta. Ja tekee sen mielestäni osuvammin kuin kansalliseepoksen asemaan nostetussa Tuntemattomassa sotilaassa.

Minkä kirjan luit viimeksi?
  
Olisiko ollut Barry Millingtonin Richard Wagner - elämä ja teokset.  


Pidätkö itseäsi huumorintajuisena?

Kykenen mielestäni useimmissa tapauksissa ymmärtämään huumoria aika laaja-alaisesti, mutta olen samalla äärimmäisen huono tuottamaan sitä itse, ellei sitten näitä blogikirjoituksia joku lukija koe huonona huumorina, mikä vaihtoehto on samanaikaisesti sekä mairitteleva että pelottava. Vitsinkertojaksi minusta ei todellakaan ole edes muutaman oluen avittamana, mikä on todistettu useampaankin otteeseen. Saatan joskus räjähtää ärhäkkään naurunremakkaan melko mitättömästäkin jutusta, vaikkapa Fingerpori-sarjakuvastripistä. Toki yksityisesti.

Onko sinulla sellaista harrastusta, joka on hiipunut, mutta jota haluaisit jatkaa?

Kalastus (virvelillä), ehdottomasti. Olin nuorempana asiasta vuosia todella kiinnostunut, mutta nyttemmin kaveri- ja tuttavapiiri on kaventunut, eikä itsellä ole oikein rahaa vuokrata venettä tai mökkiä, jotta pääsisi merelle tai järvelle. Kelat, vavat ja vieheet ovatkin keränneet pölyä vuosikausia, mikä on valitettavaa. Kun kymmenvuotiaana sain siiman päähän ensimmäisen haukeni ukkini puuveneessä, se oli kipinä jonka aiheuttama hehku ei ole edelleenkään täysin hiipunut. Ehkäpä vielä joskus...
Pakko tunnustaa, että myös valokuvaamista pitäisi harrastaa ahkerammin.

Kerro jotain kelloharrastuksestasi. 

Kellot ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien, kun pikkumukulana sain jonkun Casion digitaalirimpulan (jonka hajoitin viikon sisällä) ja sain luvan tehdä saman myös isäni hajonneelle mekaaniselle Tissotille (mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä, vaikkei kyseessä arvokello ollutkaan). Kelloharrastus on vähän vaikea asia selittää, mutta toisaalta keräilevät ihmiset kaiketi hullumpiakin asioita. Mitään snobismia ei tähän harrastukseeni todellakaan liity, vaikkei tätä uskoisikaan.

Suostutko kertomaan poliittisen kantasi?

En, koska sellaista ei ole. Minulla ei ole selvää poliittista tai uskonnollista vakaumusta.  Oman kokemukseni ja havaintojeni perusteella sanoisin kuitenkin olevani kaikkien niiden ihmisten puolella joiden puolella nykyinen hallituksemme ei ainakaan ole. Eli lasten, nuorten, opiskelijoiden, työläisten, työttömien, eläkeläisten sekä pitkäaikaissairaiden. Kammoan muuten vaistonvaraisesti kaikenlaisia ääriliikkeitä, edustivatpa ne vasenta tai oikeaa laitaa, tunnustivat vihreää väriä, hakaristiä tai vaikkapa jotain uskontokuntaa. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa yksi "kaverini" liputtaa äänekkäästi viikosta toiseen Trumpin puolesta ja pari muuta puolestaan vastustaa tätä yhtä kiivaasti. Vaikka uskoisin, että Meksikon rajamuuria suurempia tai ainakin meille konkreettisempia ongelmia löytyisi ratkottavaksi varmasti kotimaastammekin.

Joku vuosi sitten äänestettiin merkittävimmistä suomalaisista, kenet lisäisit listalle ja miksi?

Ehkäpä edesmenneen Erno Paasilinnan. Mielestäni hän oli maassamme poikkeuksellinen lahjakkuus: kirjailija, poleemikko, satiirikko, aforistikko ja erittäin terävä-älyinen sanankäyttäjä, jonka ruoska sivalsi vallanpitäjiä väliin hyvinkin ankarasti. Ei hän aina maaliin osunut, mutta riittävän usein kuitenkin. Ikävä kyllä minun sukupolveni ja nuoremmat eivät häntä tunne, ja osa niistä harvoista jotka tuntevat, eivät arvosta. Etenkin nykypäivänä hänen kaltaisiaan saisi olla maassamme muutamakin. 


Mikä on toiveammattisi?

Nuorempana olisin halunnut olla kirjailija, mutta en usko että minulla olisi riittävästi kärsivällisyyttä tuohon työhön vaikka ruuveja kiristämällä jotain saisinkin kaiketi aikaiseksi. Kirjoitin joskus kymmenisen vuotta sitten noin sata sivua fiktiivistä historiallista kertomusta pöytälaatikkooni, ja vaikka jutussa olikin mahdollisesti hivenen järjen häivää, oli tuonkin nivaskan perusteella selvää että minusta ei ollut uudeksi Waltariksi. Ehkä Sariolaa paikka paikoin tekstini sentään hätyytteli, mutta tämä voi olla epärealistista omakehua ja harhaisen mieleni vääristämää muistelua. Myös musiikin parista olisi ollut hauska löytää töitä, mutta Suomen kokoisessa maassa tämä vaatii poikkeuksellista lahjakkuutta, omistautuneisuutta asialle ja kaiketi ripauksen onneakin. Sitähän sanotaan, että epäonnistuneista ja keskinkertaisista taiteilijoista tulee kriitikkoja - ehkäpä tässä voisi olla minullakin tulevaisuus...


Ja vielä lopuksi - kerro, oletko onnellinen?

Juuri nyt olen, päivällä en ehkä ollut ja huomisestahan ei vielä tiedä. Tässä asiassa haluan kuitenkin siteerata amerikkalaista lauluntekijää Ray Wylie Hubbardia, joka on sanonut  viisaasti jotenkin näin:

"Jokainen päivä, jolloin kiitollisuuteni on suurempi kuin odotukseni, on hyvä päivä."   
  
Tämä on mielestäni hyvin sanottu jo siksikin, että pelkästään television uutisvirtaa katsomalla huomaa, että kyllähän sitä kiitollinen saisi olla monesta itsestäänselvyytenä pitämästään asiasta. Kaipa tämä koskee niin minua kuin monia muitakin...

Ajassa: Steinhart Ocean One Vintage -kronografi

Täytin tässä hiljattain tasavuosia, joten päätin tuota merkkipaalua juhlistaakseni (tekosyy?) hankkia kellomarkkinoilta itselleni hieman prameamman lahjan. Bongasin viime vuoden loppupuolella Steinhartin mallistosta melko hulppean homage -kronon, mutta en innostunut sen mustasta kellotaulusta, etenkin kun olen katsastellut kokoelmaani tällaista mustavalkoista, ns. "pandakelloa" jo jonkin aikaa. Mutta onnekseni ja pankkitilini epäonneksi tekivät alppimaassa sitten tällaisenkin, joten ei siinä muuta kun kuola suunpielistä valuen tilaus vetämään. Itse asiassa kun törmäsin tähän kelloon, ensireaktioni oli varsin klassinen:

Kelloharrastajat luultavasti huomaavat, että kovin tutultahan tämä krono näyttää. Kyllä vain, kyseessä on melko härski uusversio tai kauniisti ilmaistuna homage suorastaan ikoniksi nousseesta Rolex Oyster Cosmographista 1960-luvun lopulta, jonka eräs variantti tunnetaan paremmin Rolex Daytonana. Aikoinaan nämä Rolexit eivät olleet edes suosittuja, ja kellomallisto olisi saattanut vaipua täysin unholaan, ellei näyttelijä Paul Newman olisi saanut vaimoltaan Joanne Woodwardilta lahjaksi tällaista. Nykyään käytetyt, vanhat Oysterit maksavatkin mallista ja kunnosta riippuen kymmenistä tuhansista euroista jopa satoihin tuhansiin. Onpa joku tiettävästi pulittanut miljoonasummankin tällaisesta... Siksipä ei liene yllätys ettei kaltaisellani työväenluokan sankarilla ole oikein varaa edes katsella näiden aitojen kuvia. Ruotsin nuoremman prinsessan tympeänoloisella ukolla muuten näytti eräässä kuvassa alkuperäinen tosin ranteessaan olevan - aidon ökyilijän tyylitajulle sopivasti vieläpä frakin kanssa käytettynä...tai pirustako minä tiedän, vaikka länsinaapurin hovietiketti nimen omaan vaatisi käyttämään Rolexia muiden helyjen kanssa.

Joka tapauksessa tämä Steinhartin uusversio on herättänyt kellofoorumeilla vähän ristiriitaisiakin tunteita. Itse en lähde hämmentämään tätä soppaa nyt sen enempää, kunhan totean vain vanhan fraasini: kukin pitäköön ranteessaan millaista kelloa lystää, piste. Kello on mitoiltaan alkuperäistä suurempi, 42mm halkaisija ei itselleni ole ongelma, mutta pakko tunnustaa, että peräti 18mm korkeus vähän huolettaa. Tosin olen vuosien varrella huomannut, että silmä ja ranne tottuvat ajan kanssa vähän suurempiinkin vötkäleisiin (kts. Bulovan kuukello). Painoakin tällä on metallirannekkeen kera aika reippaasti, mutta itsehän vaihdan tähän asiallisen nahkaremelin heti kun mahdollista. Korkeus johtuu osittain kuperasta safiirilasista, mutta myös tuhdimmasta koneistosta, joka on ETA 2824-2, jonka päälle on lätkäisty kiinni Dubois Dépraz -moduuli, jotta voidaan puhua kronografista. Mainittakoon, että käytetty ETA-koneisto on tässä kellossa luokitukseltaan kovempi, eli käytännössä tämä on 'kronometri vailla sertifikaattia'. Kiviä sisuksista löytyy johtuen lisämoduulista peräti 51 kappaletta. Kellotaulu on niin lähellä alkuperäistä kuin olla saattaa, valmistajan logoa ja punaista "Swiss Made" tekstiä lukuun ottamatta. Hienona detaljina taulussa ei ole päivyriä, kuten ei ollut esikuvassakaan. Mallin nimeäminen valmistajan sukeltajakellojen mukaan vähän kummastuttaa, muttei lopulta ole kovinkaan merkitsevä seikka. Hinta oli ehkä vähän suolainen, niukasti alta tuhannen euron, mutta toisaalta jos joku keksii miltä muulta valmistajalta saa tänä päivänä uuden sveitsiläisen mekaanisen kronongrafin alta tonnin, pistäkää kernaasti viestiä kommenttiosioon.

Lisäys 8.3.2017:
Kello on ollut minulla nyt sen verran käytössä, että päivitän hieman kokemuksiani siitä. Ensinnäkin koko (lähinnä korkeus) ei ole todellakaan mikään ongelma, kuten aiemmin aavistelinkin, itse asiassa tämä istuu omaan ranteeseeni paremmin kuin saman firman sukelluskello. Käyntitarkkuus ei valitettavasti ole tällä yksilöllä aivan paras mahdollinen, kello edistää tuollaiset +10s/vrk, mikä on arkikäyttöä ajatellen vielä siedettävän tarkkuuden rajoissa, mutta kyllä tuosta koneisto huomioiden ainakin viitisen sekuntia voisi parantaakin - kelloseppä tämän varmaan pystyy tekemään, mutta mielestäni valmistaja olisi voinut kalibroida kellon paremmin. Toisaalta itse pysäytän kellon n. minuutiksi kerran viikossa, ja homma on sillä selvä. Kellolasin hieman koholla olevaan reunaan käytössä tarttuvat pienetkin pöly- ja likatahrat näyttävät lasin kuperan muodon vuoksi jossain katselukulmassa siltä, että kellolasin reuna olisi sisäpuolelta pahastikin paskainen, mikä on optinen harha, mutta kieltämättä vähän ärsyttävä. Lasin reunan saa kyllä helposti putsattua vedellä ja vaikkapa pumpulipuikolla, mutta pian se näyttää taas samalta.

Kaikesta huolimatta tämä on kiistatta oman kellokokoelmani upeimpia ajannäyttäjiä, ja ehdottomasti siihen sijoitetun rahansa arvoinen - ja kello näyttää hyvältä jopa natoremmissä (tätä kirjoitettaessa kellossa on tosin Hirschin "Paul" -hihna).

Peliarvio: Heroes of Normandie -lautapeli

Heroes of Normandie on nimimerkkejen Yann ja Clem taakse piiloutuvien ranskalaisherrojen suunnittelema kevyt, toiseen maailmansotaan sijoittuva taktinen sotalautapeli, joka julkaistiin jo parisen vuotta sitten, mutta koskapa en pelistä suomenkielistä arviota ole löytänyt, päätin rustata sellaisen itse. Kuten ylläolevasta pelilaatikon kannen kuvasta saattaa huomata, lähestyy peli sinänsä vakavaa aihetta hyvinkin leppoisasti ja omintakeisesti, karrikoitu virnuileva Wehrmachtin upseeri ja irvistävä, hivenen Clint Eastwoodia muistuttava jenkkikersantti tästä todisteena. Itse asiassa pelin tekijät ovat sanoneet saaneensa insipiraatiota suunnitteluun juuri Hollywoodin vanhoista "sotaeepoksista", myös kepeistä ja koomisista sellaisista kuten vaikkapa jonkinasteista kulttisuosiota nauttivasta elokuvasta "Kellyn sankarit", jonka hahmoja löytää pelin sankareista leffan muistava muutamankin. Erikoista kyllä, pelin sankareista eli erikoisyksiköistä löytyy myös aitoja historiallisia hahmoja kuten vaikkapa saksalainen tankkiässä Michael Wittmann tai Normandiassa laskuvarjojoukkoja komentanut (ja sodan jälkeen poliittisessa skandaalissa ryvettynyt) everstiluutnantti Friedrich August Freiherr von der Heydte. Tosin nämä ovat mukana vain erikseen ostettavissa lisäosissa.

Ruuduista koostuva pelilauta voidaan rakentaa skenaariosta riippuen jopa kuudesta tukevasta ja laadukkaasta kaksipuolisesta maastomoduulista, ja laatikossa on myös mukana riittävästi oheisroinaa kuten vaikkapa erillisiä rakennuksia, kiinteitä kk-pesäkkeitä, tykkiasemia jne. Puhumattakaan yksiköistä, joita löytyy niin saksalaisilta kun amerikkalaisilta joka lähtöön. Mukana on myös ajoneuvoja jeepistä panssarivaunuihin. Pelimerkit ovat erinomaisen selkeitä ja kookkaita, huomattavasti suurempia ja paksumpia kuin aiemmin kehumassani Conflict of Heroes -pelissä. Mukana tulee myös kähinöintiin lisäväriä ja kaoottisuutta antava osin melko hupaisakin korttipakka molemmille osapuolille. Peli etenee vuoropohjaisesti siten, että kumpikin pelaaja käskyttää yksiköitään haluamassaan järjestyksessä - tyypillisesti nämä voivat joko liikkua tai tulittaa/rynnäköidä. Yksiköiden aktivointiin ja käskyttämiseen käytetään numeroituja puupulikoita, jotka pelaajat asettavat niiden yksiköiden päälle, joilla haluavat operoida. Mukana on myös vailla numeroa tyhjä "bluffipalikka", jonka tarkoitus on luonnollisesti hämätä vastustajaa, jottei tämä välttämättä tiedä mitä yksiköitä toinen haluaa käyttää (ja missä järjestyksessä). Pienemmissä skenaarioissa bluffipalikka on ehkä vähän turha, mutta joskus se toimii kyllä oivana pelotteena. Tuuria on mukana luonnollisesti, mutta taidolla voitot (useimmiten) napataan.

Amerikkalainen, kaksipuolinen Rangers-yksikkö. Kaikki pelaamisessa tarvittava informaatio löytyy kätevästi korteista, pelimerkeistä ja maastomoduuleista - vain erikoisempia toimintosymboleita joutuu tarkastamaan ohjekirjasta.


Pelin suurin valtti on juuri selkeys ja yksinkertaisuus - pelkistetty ja hyvin suoraviivainen ja nopeasti omaksuttavissa oleva mekaniikka sallii periaatteessa nopeatempoisia ja vaihtelevia mittelöitä pienellä taktisella säväyksellä, mutta aivan ongelmaton systeemi ei kuitenkaan ole. Omistamani,  pelin ensimmäisen painoksen sääntövihko on esimerkiksi aivan luokattoman huono - hätäisesti ranskasta käännetty sekava turhake, joka jättää jopa olennaisia asioita täysin selittämättä tai selittää ne mahdollisimman huonosti. Tätä kirjoitettaessa ohjeet on päivitetty onneksi versioon 1.2b, mutta edelleen on ainakin teoriassa etenkin suuremmissa ja paljon yksiköitä sisältävissä skenaarioissa joutua tilanteeseen, jota ei säännöissä kunnolla selitetä. Tällöin ei auta muu, kun ottaa käyttöön pelaajien keskinäinen herrasmiessopiminen. Raskaampia sotapelejä harrastavat ovat myös valittaneet parista peliä liikaa helpottavasta säännöstä, kuten esimerkiksi siitä että kaikkia yksiköitä saa liikuttaa vuoron päätteksi - myös niitä, joille ei ole annettu erillistä käskyä palikan muodossa. Toisaalta tämä sääntö on helppo muokata omaan pelityyliin sopivaksi. Muutenkin on syytä muistaa, että tämä peli on tarkoituksella hyvin kaukana raskassarjalaisista kuten Advanced Squad Leaderista, itse olenkin pikemminkin huolestunut siitä, kestääkö mainion kevytpelin idea ja runko jo nyt lukuisien lisäosien tuomat sääntölisäykset?

Lisäosista puheen ollen - niitähän tähän peliin riittää. Pelkästään maastopaloja ja erilaisia yksiköitä uusine skenaarioineen on julkaistu huima määrä, mutta mielestäni näiden hinta on vähän turhan kova. Viisi kymppiä muutamasta yksikköjä kuvaavasta pahvilätkästä pahvilaatikossa? Ei kiitos, vaikka ymmärrän että vain pari ihmistä työllistävä ranskalainen Devil Pig Games on pieni firma, ja siksikin tuotantokustannukset tuppaavat kohoamaan. Suunnittelijoilla tuntuukin olevan vähän turhan monta rautaa tulessa samanaikaisesti, nytkin on tekeillä tämän pelin korttipeliversio, jossa sotimisen mittakaava on hieman suurempi. Samoin suunnitteilla on alkuperäisen pelin itärintamalle vievä versio. Kunhan nyt saisivat ensin peruspeliin jonkinlaisen vedenpitävän sääntökirjan englanniksi julkaistua...

Kritiikistä huolimatta Heroes of Normandie on lajissaan hyvä, jos kohta ei aivan erinomainen kevyt sotapeli. Mutta päihittää se minun kirjoissani silti esimerkiksi muovisäläpelit tyyliin Memoir '44 tai uusintapainoksen saaneen turhan raskaan Tide of Iron -pelin. Ensiksi mainittu on yksinkertaisesti liian tuurivetoinen ollakseen pidemmän päälle innostava ja jälkimmäisessä on käsittämättömän typerä idea, jossa osuman ottaneita sentin kokoisia muovisotilaita joutuu irrottamaan alustastaan - tämä nyhrääminen ei yksinkertaisesti sovi nakkisormiselle. On myönnettävä, että Heroes of Normandien peruspelin skenaarioista kaksi ensimmäistä ovat liian tuurivetoisia ja siksi varsin kehnosti opetustarkoitukseen suunniteltuja, mutta näkisinkin pelin vahvuuden siinä, että omia skenaarioita ja taisteluita voi kehittää melko helposti, ja pelillä on hyvä uudelleenpeluuarvo. Minua ei sinänsä haittaa, että tämä peli on jenkkiläisesti ilmaistuna kenties kevyttä ns. "Beer & pretzels" -kategoriaa, joskin se että pelin ikäsuositus on 14-vuotiaille ja yli on pelin tekijöiltä vähän turhan varovaisesti sanottu. Itse olisin pelannut tämmöistä riemumielin kymmenvuotiaana nulkkinakin, eikä tämä aikuisiltakaan ole kielletty. Korkeajännitys -sarjakuvista sotahistorian alkeensa omaksuneet veteraanit viihtynevätkin pelin parissa varsin hyvin...

Kirja-arvio: Bill & Carol McGann - The Story of The Tour de France, vol. 1

Pyöräilykuumeen iskettyä olen myös yrittänyt hieman sivistää itseäni hankkimalla tietoa pyöräilystä urheilulajina, ja koskapa perinteinen Tour de France eli Ranskan ympäriajo on lajin suurin ja tunnetuin tapahtuma, päätin aloittaa tästä yhdysvaltalaisen McGannin pariskunnan Tourin historiaan keskittyvästä opuksesta, jota on myös laajalti kehuttu. Pelkästään Tour -aiheisesta kirjallisuudesta ei varsinaisesti ole pulaa, ja englanniksikin näitä on viime vuosina julkaistu hyvin tiuhaan tahtiin, mikä on hyvä, kun en aikanaan tukiossa tullut lukeneeni ranskaa. McGannin perusteellinen teos alkaa Tourin alkuvuosista, jolloin äijät olivat rautaa ja pyörät myös, ja kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1964, 'modernin' ajan kynnykselle. Kirjoittaja käy läpi kaikki Tourit vuodesta 
1903 alkaen uhraten muutaman sivun kuhunkin kisaan ja osaa pelkkien tulosluetteloiden sijaan myös lisätä rivien väliin meheviä, huvittavia ja usein traagisiakin yksityiskohtia kilpailuun osaa ottaneiden edesottamuksista kisassa ja sen ulkopuolella. Luonnollisesti suureen osaan nousee myös Tourin "isä", urheilulehtikustantaja ja kolumnisti, diktaattorin otteistaan tunnettu Henri Desgrange, joka osasi halutessaan olla melkoinen maanvaiva, mutta tästä huolimatta pitkälti hänen ansiostaan kisaa ajetaan vielä tänäkin päivänä.

Tourin varsin värikkäästä historiasta löytyy etenkin alkuvuosilta melkoista draamaa joka on saada jopa farssin piirteitä, kirjaa lukiessa tulikin mieleen, että meno oli pahimmillaan varsin kaukana urheilun reilusta pelistä ja jalosta aatteesta. Mielivaltaisia ja usein hölmöjäkin sääntömuutoksia vuodesta toiseen, vilppiä, kilpailijoiden tönimistä kisan aikana, uhkailua, pahoinpitelyjä, pyörien tahallista sabotoimista ja myöhemmin mukaan astuivat myös piristeet: vauhtia haettiin niin alkoholin, kokaiinin kuin amfetamiininkin voimin. Ja kun ottaa huomioon millaisilla riskirajoilla kilpailijat itseään rääkkäsivät (ja rääkkäävät yhä) onkin ihmeellistä ettei ruumiita ole tullut tähän päivään mennessä sen enempää. Kisan järjestäjä Desgrange tunnettiin myös terävästä kynästään ja sivalsi lehtensä jutuissa armotta sellaisia kilpailijoita, jotka eivät hänen mielestään laittaneet kaikkea peliin. Ainakin yhden kerran arvostelun kohteeksi joutunut kilpailija sisuuntui haukuista siinä määrin, että voitti kisan seuraavana vuonna ilmeisesti pitkälti kiukun voimalla. Toisaalta Desgrange jakoi myös kiitosta ja kunniaa, jos katsoi kilpailijan sen ansainneen - joskus näissä  ylitsevuotavissa kehuissa kuitenkin mentiin jo korniuden rajamaille.

Ainoa seikka mistä teosta voisi kritisoida on nurinkurisesti myös ehkäpä sen suurin vahvuus: kaikkien kisojen läpikäyminen kronologisesti. On selvää, ettei keskivertolukija ja asiaan perehtymätön oikein jaksa innostua jostain sata vuotta sitten tapahtuneesta etappivoitosta - olkoonkin se merkitty kilpailun kunniatauluun kiiltävin kultaisin kirjaimin. Itselleni tämä ainakin kävi selväksi. Mielestäni McGann rouvineen ei myöskään aina osaa sijoittaa kilpailua kulttuurihistorialliseen kontekstiin, tässä mielessä esimerkiksi tällä hetkellä lukemani Geoffrey Wheatcroftin aloittelijaystävällisempi Le Tour onnistuu mielestäni paremmin, joskin Wheatcroft sortuu omassa historiikissaan välillä turhankin laveaan jaaritteluun ja on ajoittain hukata langat käsistään. McGannin kirja sopii kuitenkin hyväksi, asiapitoiseksi ja yleispäteväksi lähdeteokseksi jos lukijaa kiinnostaa vaikkapa joku tietty kilpailija tai kilpailu. Eikä hintakaan ole paha, taisi olla alta kymmenen euroa. Enemmän kuvia kaipaaville löytyy toki aihetta käsittelevien kirjojen joukosta myös massiivisia valokuvateoksia - tässä kirjassa kuvia on varsin niukasti, mutta asiaa kylläkin sitä enemmän.

Impact!

Kirjoitin tuossa keväämmällä aikeistani ostaa uusi polkupyörä. No, nyt vuoden lähestyessä loppuaan ja pyöräilysesongin ollessa omalta osaltani kiistatta ohi tämä kieltämättä turhan pitkäaikaiseksi venynyt projektini paluusta pyöräteille sai taas tuulta purjeisiinsa, kun tilasin lopulta sen fillarin. Viime kevään "ykkösvaihtoehtoni" ja pari muutakin mallia saivat väistyä kisaan yllättäen tulleen mustan hevosen tieltä. Alun perin etsiskelin tuollaista vähän retrohenkistä, mahdollisimman simppeliä ja toimivaa yleispyörää, mutta päädyin sittenkin modernimpaan ja kieltämättä alun perin harkitsemiani käytännöllisempään pyörään, tosin hyvin perinteiseltä ja tunnetulta italialaiselta valmistajalta. Samaista valmistajaahan kutsutaan joskus typerää autovertailua käyttäen "polkupyörien Ferrariksi". Eli merkkihän on:

Mutta noin tonnin budjettini huomioiden en voinut tietenkään "Ferraria" ostaa, vaan oma Colnagoni lienee pikemminkin lähempänä proletaarille sopivampaa Fiat kuusisatasta aasialaisin lisukkein, jos nyt jatketaan tällä hölmöllä autovertauslinjalla. Italialaista pyörässä ei käsittääkseni kuitenkaan ole mikään muu kuin design ja nimi - muuten tämän hintaluokan Colnagon rungot tulevat siis jostain vinkuintian perukoilta, luultavimmin Taiwanista. Mikä ei kuitenkaan ole välttämättä edes huono asia, sillä kaukoidässähän suurin osa ns. laadukkaiden merkkipyörienkin rungoista nykyisin väsätään. Ja kyllähän se hinnassa näkyisi ihan eri tavalla, jos jossain Milanon laitamilla joku Pierluigi kiillottaisi yli kahdenkympin tuntipalkalla silkkiliinalla puolen tuntia yhtä ruuvia, ja tämän valtavan urakan jälkeen olisikin jo pienen lepotauon ja chiantilasillisen aika. Vaikkei siis merkillä pitäisikään olla uutta pyörää hankittaessa paljon väliä, niin onhan Colnago toki legendaarinen valmistaja, kuulemma joku kannibalismiakin pahojen puheiden mukaan harjoittanut outo belgialainen paroni, jolla oli edinomaisen merckxillinen nimi (jota en nyt ikäväkseni muista) voitti kauan sitten merkillä jotain piirikunnallisia, rauhallisesta ja leppoisasta ajelusta tunnettuja vähäpätöisiä kisoja, olisiko ollut Ranskassa? No, joka tapauksessa siis perinteitä valmistajalta ainakin löytyy - siinä missä uusiakin innovaatioita.

Loppuun vielä valmistajan mainoskuva uudesta menopelistä, jota toivoakseni kääritään tätä kirjoitettaessa pahviin jossain Prahassa. Jos valmistajaa on uskominen, pyörä on kotonaan niin kaupungissa, maantiellä kuin hätätilassa haastavammassakin maastossa, joskin itseäni se luultavasti tulee palvelemaan vähän leppoisammassa kaupunkiajelussa:

Peliarvio: Conflict of Heroes - Awakening the Bear! (2. painos) -lautapeli

Alun perin jo vuonna 2008 ilmestynyt Conflict of Heroes: Awakening the Bear! (jatkossa CoH) on saksalaisen, ahkeran ja mukavan miehen maineessa olevan pelisuunnittelijan Uwe Eickertin ja Academy Gamesin julkaisema kehuttu sotalautapeli, josta tuli markkinoille jokunen vuosi sitten toinen painos, jossa mm. pelilautaa oli paranneltu, samoin pelimerkkejä sekä sääntöjäkin viilattu asteen toimivammiksi.  Kuten tarkkasilmäisimmät saattavat ylläolevasta sotaisasta pelilaatikon kansikuvasta päätellä, käsittelee tämä(kin) peli toista maailmansotaa ja tarkemmin Saksan ja Neuvostoliiton välistä ja kesällä 1941 alkanutta veristä yhteenottoa, jonka saksalaiset nimesivät tunnetusti "Operaatio Barbarossaksi". Itse asiassa tämä on CoH-pelisarjan ensimmäinen osa, joka käsittelee nimenomaan sodan alkuvaihetta. Mittakaava pelissä on varsin pieni, mukana olevat skenaariot tai "tulitaistelut" ovat joukkue- tai korkeintaan komppaniatason yhteenottoja. CoH:in systeemiä on kehuttu mm. siitä, että se luopuu tuhannesta ja yhdestä monimutkaisesta poikkeussäännöstä sekä jatkuvasta taulukkojen selaamisesta, josta esimerkiksi paria luokkaa raskaampi Advanced Squad Leader tunnetaan. Pelin pitäisikin mennä melko aloittelijaystävällisenä jakeluun vähän uunommallekin yksilölle ilman sotakorkeakoulun loppututkintoa - ja itse olen tästä hyvä esimerkki. Toki vähän viitseliäisyyttä opettelu vaatii, ei tämä toisaalta ole sentään niin kevyttä kamaa kuin vaikkapa joku Memoir '44 -nopparalli.

Ulkoasultaan peli on todella hieno, pelilauta koostuu upeista ja pikkutarkoista karttamoduleista, jotka näyttävät lähes kolmiulotteisilta. Näkee selvästi, että suunnitteluun on käytetty aikaa ja rahaa. Sama pätee myös pelimerkkeihin, eri yksikköjä kuvaavat pahvilätkät ovatkin erinomaisen selkeitä, tukevia ja vieläpä vähän kookkaampia kuin useimmissa saman genren peleissä. Sääntökirja ja mukana tulevat peliä helpottavat apulaput ovat selkeimpiä koskaan näkemiäni. Lisäetuna itse kookas pelilaatikko on toteutettu fiksusti, niin että kaiken sälän saa ängettyä takaisin siistissä järjestyksessä, ilman pakollisia minigrip-pusseja. Pelin säännöt alkavat helpoimmista peruskäsitteistä ja monimutkaistuvat pikku hiljaa, joten pelaajaa ei suinkaan heitetä heti alkuun syvään päähän, vaan tämä voi edetä pikku hiljaa kohti rankempia mittelöitä. Ei ensimmäistä skenaariota kuitenkaan ihan 5-10 minuutissa pysty aloittelija haltuun ottamaan, vaikka näinkin olen nähnyt väitettävän. Pelin mekaniikasta jonkun verran on saanut arvostelua osakseen ns. yksiköiden aktivointisysteemi ja toiminta- sekä komentopisteet, mutta jo se, että systeemin oppiakseen ja pelaamisesta nauttiakseen ei tarvitse omaksua kaksisataasivuista opaskirjaa (parikymmentä sivua riittää) ja opiskella tuntitolkulla pientä pränttiä alaviitteineen mielestäni kumoaa tämän kritiikin. Myös se, miten yksikkö ottaa osumaa on mallinnettu mainiosti. Se, tuhoutuuko ryhmä kokonaan, lyökö maihin vai valahtavatko mosureilla vetelät lederhoseneihin selviää nostamalla satunnainen vahinkoa ilmaiseva lätkä.  Tällaisen "keltaisen kortin" saanut yksikkö voi vielä yrittää palata iskukykyiseksi, mutta toisesta lapusta (osumasta) saapuu noutaja. Mukana tulevilla korteilla voi sodasta saada vielä kaoottisemman, samoin säännöistä löytyy variantti, joilla toimintapisteet arvotaan. Noppaa saa kyllä heitellä tässäkin, mutta lopulta pelaajan omat valinnat ratkaisevat.

Pelin yksiköitä laudalla. Saksalaisten fransmanneilta sotasaaliiksi nappaama Somua-panssarivaunu kyttää tiellä eteneviä neuvostoyksiköitä, samoin 37mm:n pst-tykki. Jalkaväkiyksikkö lymyilee taaempana.

Vaikka peli on tarkoitettu kaksinpeliksi ja taipuu kaiketi neljällekin pelaajalle, kuulemma yksinpelikin onnistuu hyvin. CoH sai yksinpelilisäosan joku aika sitten, pelin ystävien rukouksiin vastattiin - voitaneenpa tässä yhteydessä jopa puhua pienestä ihmeestä, sillä hartaasti odotetun soololaajennuksen tulo viivähti käsittääkseni parilla vuodella luvatusta, mutta saapui kuitenkin lopulta. En ole valitettavasti (vielä) päässyt sitä testaamaan, mutta maailmalla kehuvat erinomaiseksi ja käytännössä ainoaksi lajissaan. Ongelmana voidaan kuitenkin pitää yksinpelilisäkkeen turhan korkeaa hintaa: noin viisikymppiä sääntö- sekä skenaariovihosta ja pakasta kortteja on kyllä mielestäni liikaa, olipa kehitystyö vaatinut millaisen aivoriihen tekemää kolmivuorotyötä hyvänsä. Myös erikseen myytävä työkalu omien skenaarioiden tekemiseen maksaa saman verran. Eli melko tyyristä, kun peruspelikään ei ole halvimmasta päästä - toisaalta vaakakupissa painaa myös pelin korkea laatu. Monet jenkkifirmat myyvät vastaavan hintaisia ja jopa kalliimpia pelejä huomattavasti kehnommilla komponenteilla - jopa maineikas GMT Games. Tästä pelistä on olemassa myös tietokonepeliversio, mutta sitä pelanneena sanoisin, että kovin onnistuneesta käännöksestä ei ole kyse. 

 

Ajassa: Bulova 'Moonwatch' -kronografi (96B251)

Suurin osa kelloharrastajista varmasti tietää klassisen Omega Speedmaster Professional -kellon, kuuluisan "kuukellon", jonka NASA tunnetusti kelpuutti astronauteille Apollo-lennoilleen erinäisten testien jälkeen. Luonnollisesti tällä maineella kyseistä mallia myydään kuluttajille edelleenkin, vaikka uuden kellon hinta on lähestulkoon tuplaantunut kymmenessä vuodessa - ollen tätä nykyä kaiketi lähes neljän tonnin luokkaa. Vuosien ajan Omega myös mainosti "Speedyä" seuraavasti: "ensimmäinen ja ainoa kello (jota on käytetty) kuussa". Muuten hyvä, mutta mainos ei pidä paikkaansa. Nimittäin heinä-elokuussa 1971 Apollo 15 -lennon komentaja, astronautti Dave Scott käytti lahjaksi saamaansa henkilökohtaista Bulovan kronografia, koska hänen Omegastaan irtosi syystä tai toisesta tehtävän aikana kellolasi. Scott itse muisteli vielä 1990-luvulla, että hänen lennolle ottamansa 'varakellonsa' olisi ollut Waltham, mutta vuonna 2014 lennolta jääneitä muistoesineitä tarkemmin tutkittaessa paljastuikin, että kyseessä oli Bulova. Tuo ainoa yksityisomistuksessa ollut "kuukello" kaupattiin sittemmin huutokaupassa huikeaan 1,6 miljoonan dollarin hintaan, astronauttien Speedmasterithan ovat yhä valtion omaisuutta. Nyt lukijaa saattaa askarruttaa, miksei Bulova sitten lyönyt rahoiksi, kun heilläkin oli kuussa käynyt kellomalli? Syistä pätevin lienee NASA:n virallinen sopimus Omegan kanssa, Bulova kun ei ollut virallisesti mukana lennolla. Eikä Scottin käyttämää mallia koskaan edes tarkoitettu sarjatuotantoon. Mutta nyt, 45 vuotta myöhemmin Bulovallakin joku hoksasi, että onhan tässä sentään ihan kelpo tarina, joten miksei siitä voisi kehitellä sen pohjalta uuden kellomallikin...ja uusi kuukello syntyi.

Ensimmäinen asia mikä tästä uusversiosta pitää sanoa on se, mikä on eniten herättänyt kellofoorumeilla kritiikkiä. Eli Bulovan kuukello on rannekelloksi melkoisen iso. Kellon halkaisija on muhkeat 45mm, ja pystysuunnassa korvakkeesta korvakkeeseen hulppeat 53mm. Tämä oli itsellenikin pieniranteisena kieltämättä seikka, joka jarrutti hankintapäätöstä, mutta kellon saatuani saatoin huokaista helpotuksesta. Suuresta koostaan huolimatta kello istuu ranteeseen melko mukavasti, ja kohta siihen totuinkin. Toki joku 41-42 -millinen olisi ollut lähempänä alkuperäistä, mutta ilmeisesti 262 kHz taajudella toimiva kronokoneisto vaatii vähän jykevämmän kuoren, mene ja tiedä. Muutenhan kello on taulultaan aika uskollisesti mallinnettu alkuperäisestä, joka taas haki selvästi vaikutteita NASA:n kelpuuttamasta Speedmasterista. Se ei ole huono asia, sillä mattamusta kellotaulu on selkeä, asiallinen ja vaaleine indekseineen luettavuudeltaan mainio. Kronografin ajanottotoiminto tosin resetoituu tunnin käytön jälkeen, mutta se on sivuseikka. Kellotaulua suojelee paksu safiirilasi, joka on hyvä suoja naarmuja vastaan, mutta koskapa lasi on vailla suojaa reunoiltaan täytyy isompia kolauksia yrittää vältellä - osuin itse keittiön puisen ruokapöydän reunaan sillä seurauksella, että safiirilasiin tuli pieni kupru noin kello yhdentoista tietämille, eikä osuma edes ollut kovin raju. Eli työkelloksi tai kovempaan rymyämiseen en tätä lähtisi suosittelemaan. Jonkinmoinen roiskesuojaus kellossa toki on, ja ruuvattu pohja. Pohjaan on stanssattu tiedot Apollo 15 -lennon ajankohdasta.

Hintaa kellolla oli Saksasta hommattuna 599€, joka on kvartsipeliksi melkoisesti ja monelle epäilemättä liikaakin, mutta toisaalta onhan tämä myös aika erikoinen ja kieltämättä hieno kello. Enkä usko, että näihin ihan joka päivä törmää - ainakaan Suomessa. Lisäksi, kuten aiemmin totesin Omega on hinnoitellut Speedmasterinsa viime vuosina mielestäni melko röyhkeästi yläkanttiin, joten tällaiselle kuukellon kansanmallille on kyllä ollut selkeästi tilaa kellomarkkinoilla. Ilmeisesti myös tilausta, sillä ensimmäinen tuhannen erä myytiin loppuun todella ripeästi... Tarkka tämä kyllä on, vähän yli kuukauden aikana tämä on jätättänyt noin sekunnin - joka on hyvä ellei peräti erinomainen saavutus jopa tarkkuudestaan yleisesti tunnetuille kvartsihärveleille. Lisäksi sekuntiviisari ryömii eteenpäin 262kHz koneistossa nakuttaen pari sykäystä sekunnissa, eli vähän vikkelämmin kuin yleisimmissä aasialaisissa tai sveitsiläisissä patterikoneistoissa. Ajanotossa käytettävä sekuntiviisari liukuukin eteenpäin kuin mekaanisessa kellossa. Kellosta on olemassa kaksi versiota, metallirannekkeella sekä toinen nahkarannekkeella/tekstiilirannekkeella. Ensin mainitun hankinnassa kannattanee muistaa, että jousitapit kiinnittyvät metallirannekeversioon eri kohtaan korvakkeiden väliin, joten tähän versioon nahkarannekkeen sovittaminen jälkikäteen on työn ja tuskan takana. Toisaalta myöskään nahkarannekeversioon ei metalliranneketta saa jälkikäteen väkerrettyä. Siksipä hankittaessa kelloa omat mieltymykset rannekkeen materiaalin suhteen ratkaisevat. Itse ostin remmeillä varustetun version, ja pitihän tuohon vaihtaa arvokkuutta tuomaan Hirschin punaruskea Ascot -nahkaranneke: