Myönnän, että tämänkertaisen blogijeremiadini otsikko on vähän turhan dramaattinen, mutta menköön nyt silti. Kävin nimittäin tänään pitkästä aikaa Turun Akateemisessa kirjakaupassa, jossa käyminen on ollut jo vuosia, itse asiassa kolmisenkymmentä vuotta ajoittaista hupiani. Onpa sieltä satunnaisen selailun ja uutuuksien pällistelyn ohella joskus jokunen nide tai lehti mukaan tarttunutkin. Liioittelisin, että olisin ollut nyt suoranaisen järkyttynyt kaupan ilmeen ja valikoiman uudistamisesta, mutta pettynyt kuitenkin, vaikka jostain muistankin lukeneeni, että kyseinen kirjakauppaketju vaihtoikin omistajaa, ja uudistuksia tehtiin siis rankalla kädellä.
Ensinnäkin kauppaa oli pienennetty oikein reippaasti. Pidin vanhasta, tilavasta kirjakaupasta jossa ei sentään kaltaiseni, hämyisissä varjoissa viihtyvän kulttuurimursunkaan tarvinnut pelätä tulevansa jotain Gordon Ramsayn keittokirjaa alennuksesta metsästävän, myöhäiseen keski-ikään ehtineen kotirouvalauman toimesta tallotuksi ja vetää viime henkäyksensä lattialla Charles Bukowskin pokkari kädessään. Mutta tilan mukana oli myös kadonnut valikoimaa, ja sen saattoi huomata jo pikavisiitillänikin. Ei Akateemisen valikoima viime vuosina muutenkaan parempaan suuntaan ollut menossa. Toki myös kirjojen kauppias vetoaa aina siihen, ettei kannata pitää valikoimassa, jos ei myy, mutta toisaalta kyllähän siinä mahdollinen kysyntäkin vähenee, jollei ole tarjontaa. Lienen sanonut tämän joskus aiemminkin, mutta uskoisin, että etenkin kirjojen kohdalla asia pitää paikkansa.
Sattuipa myös jo ollessani poistumassa kaupasta korviini irrallinen lause eräältä vanhemmalta rouvashenkilöltä, joka kehui vuolaasti henkilökunnan edustajalle uuden kirjakaupan pirteää ilmettä. "Kyllä tämä on sitten nyt viihtyisä, ja on mukavaa, kun kaikkien kirjojen naamatkin on nähtävillä". Vaikka omat opintoni kirjallisuustieteessä jäivätkin aikoinaan vain Hämeenportin approbaturin suorittamiseen ja ovat kääntäen verrannollisia Maksim Gorkin "Nuoruuteni yliopistoihin", sen verran itse kirjan yleisestä fyysisestä olemuksesta on jäänyt niitä jonkin verran hypistelleenä mieleen, että yleensä niissä, ainakin uusina ja hyväkuntoisina, tapaa olla kansi - ei naamaa. Toki valistuneempi nykynuoriso puhuu varsin sujuvasti ns. naamakirjasta, mikä saattoi sekoittaa vanhemman väestön edustajan...
Valistuneesta nuorisosta tuli muuten mieleeni taannoin television suositussa tietovisailussa kilpaillut heppu, olisikohan tämä ollut Oulusta. Tältähän kysyttiin, kuka onkaan kirjoittanut sellaisen maassamme vähemmän tunnetun sepustuksen kuin "Seitsemän veljestä"? Näin kiperään kysymykseenhän ei tämä kansakunnan toivo osannut vastata, mutta kilautus kaverille (joka tässä tapauksessa oli ajan hengen mukaisesti tämän pomo) onneksi pelasti tyypin kiipelistä. Se, miksi otin tämän tähän esimerkiksi kaivannee lisäselvitystä. Minähän en luonteeltani hyvin epä-älyllisenä ja kansalliseen muottiin vaatimattomaksi valettuna yleensä tapaa olemattomilla saavutuksillani briljeerata, mutta ala-asteen ensimmäisellä luokalla päätin kirjoittaa uusiksi tämän kansalliseksi kirjalliseksi aarteeksikin mainitun teoksen, koskapa A. Kiven tunnetumpi alkuperäisversio oli mielestäni turhan raskas (kotonamme oli tuolloin vain antikvakirjaimin Porwoossa painettu vanha versio tästä opuksesta). Oma, postmoderni ja lyhennetty versioni saavuttikin sitten laajaa menestystä mm. koulun opettajanhuoneessa ja myös puhelinsoiton kotiini - kuulemma vanha, isovatsainen perusilmeeltään äreä rehtorikin oli nauranut niin makeasti viimeksi, kun joukko-oppi otettiin käyttöön matematiikan opetuksessa. Finlandia-palkinto jäi minulta kuitenkin saamatta erinäisten plagiointisyytösten vuoksi, ja osin kai siksi, että teokseni varhaisversio ilmestyi vuonna 1983, ennen kuin palkintoa oli edes olemassa.
Lukijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden suunnattomaksi mieliharmiksi esikoisteokseni on nyttemmin kadonnut. Enkä tohdi tässä enää sen enempää sen sisältöä puida, mutta tässä pari hatarasti muistamaani maistiaista, yksi varsin dramaattinen luku kokonaisuudessaan, muistaakseni näin teos myös päättyi:
7. luku (Jossa Aapo kuolee syöpään)
"Miksi Aapo kuoli?" kysyivät muut.
"En tiedä", sanoi Juhani
Ja niin kuusi veljestä jatkoi elämäänsä eteläisessä Hämeessä.
Kuten esimerkistä saattoi huomata, olin jo hyvin nuorena (7 v.) varsin tietoinen suomalaisen koululääketieteen suorastaan hämmästyttävän ylivertaisista saavutuksista 1800-luvulla. Yksi luku käsitteli myös ansiokkaasti Simeonin näkemiä houreisia "luuranko-unia", tässä nuori kirjoittaja saattoi hyvinkin nerokkaasti aavistella miten alkuperäinen kirjailija oli siirtänyt omia deliriumhöyryjään paperille. Ikävä kyllä, muistini pettää minut näiltä osin..mutta onhan tästä jo monen tuhatta auringon kiertoa...

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti