Kirja-arvio: Dr. Space - The Life Of Wernher von Braun (Bob Ward, uudempi painos 2009)

Kirjoitetaanpa blogin jatkeeksi toinenkin "avaruusaiheinen" kirja-arvio, kun tuli tämmöinenkin nide luettua. Saksalaissyntyinen Wernher Magnus Maximilian Freiherr von Braun (1912-1977) omisti paitsi komean nimen ja tittelin, oli myös ristiriitaisuuksineen eräs viime vuosisadan mielenkiintoisimpia hahmoja. Maailmankuulu ja nerokas rakettisuunnittelija oli avainhenkilö siinä tieteen mahtavassa saavutuksessa, jonka huipentumana ihminen pääsi ottamaan pieniä askeliaan kuun pinnalle. Von Braun sai nuorena rippilahjaksi äidiltään rannekellon ja suorien housujen sijaan kaukoputken, eikä sen jälkeen enää katsettaan tähdistä alas saanut. Mutta kuten von Braunin tiedetään tai väitetään todenneen: "Tieteellä ei ole moraalista ulottuvuutta, se on kuin veitsi. Jos se annetaan kirurgin tai murhaajan käteen, kumpikin käyttää sitä eri tavalla." Von Braun haaveili avaruuden valloittamisesta rauhanomaisin keinoin ja pääsikin toteuttamaan haaveitaan, mutta ikävä kyllä vallanpitäjät Hitlerin Saksassa (ja myöhemmin Yhdysvalloissa) huomasivat, että rakettitutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa myös sotilaallisesti, ja von Braunin johdolla ihmiskunta ottikin ensiaskeleensa hyvin vaarallisessa ja kolkossa leikissä, joka jatkuu yhä. Vaikka Saksan V-2 ohjus tai oikeammin sen varhainen prototyyppi oli lopulta ironisesti vaarallisempi rakentajilleen kuin vihollisille, arvioidaan näiden tappaneen Euroopassa n. 7000 ihmistä. Von Braunin mainetta tahraa kuitenkin yhä arviolta ainakin yli 10 000 pakkotyövangin kuolema Hitlerin kostoaseita tehtaillessa. Ihmisiä hirtettiin pahimmillaan päivittäin, jotta työteho kasvaisi ja pelotteeksi mahdollisille sabotööreille, monet kuolivat aliravitsemukseen. Yhdysvallat oli valmis unohtamaan moiset pikkuseikat sodan jälkeen, kun ns. Operaatio Paperiliitin pantiin toimeen, ja sen seurauksena liuta saksalaisia tiedemiehiä ja sotilashenkilöitä värvättiin edistämään Yhdysvaltain sotilaallista mahtia. Puhtaat paperit ja mahdollisuuden uuteen elämään rapakon takana saanut von Braun tutkimusryhmineen oli näiden joukossa. He olivat päättäneet antautua amerikkalaisille jo tammikuussa 1945, kun sodan loppu alkoi häämöttää.

Bob Wardin kirjan aloittaa astronauttina tunnetun, myöhemmin politiikkaan siirtyneen John Glennin melko mitäänsanomaton esipuhe. Tämän jälkeen Ward pohjustaa Wernher von Braunin kiehtovaa tarinaa muutamalla melko mielenkiintoisellakin huomiolla, joista voidaan jopa vetää ohuita johtopäätöksiä edellisen kirja-arvion Gagarinin kuuluisuuteen ja sen taakkaan: myös von Braun oli uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa todella kuuluisa, jopa vuosia ennen uransa varsinaista huipentumaa eli kuulentoja. Miehen kasvot koristivat niin Time- kuin Life-lehden kansia, hän tapasi kaikki Yhdysvaltain presidentit Trumanista Carteriin, tunsi Walt Disneyn (jonka yhtiö teki von Braunin kanssa avaruusaiheisia dokumenttielokuvia) ja oli esimerkiksi kirjeenvaihdossa Albert Schweitzerin kanssa. Nuorempana von Braun sai vastauskirjeen taas Albert Einsteinilta. Nimikirjoitusten pyytäjät vainosivat avaruustohtoria kaikkialla mihin tämä menikin. Von Braun ei koskaan kiistänyt olleensa natsipuolueen jäsen, eikä myöskään sodan aikana SS:n upseeri, muttei luonnollisesti näistä asioista pahemmin toreilla huudellutkaan. Saipa hän suosion lisäksi osansa natsiksi pilkkaamisesta ja "Sieg Heil!" -huudoistakin. Raakaa ivaa oli myös Peter Sellersin näyttelemän hullun natsitohtorin sinänsä riemastuttava irvikuva Stanley Kubrickin "Tohtori Outolempi" -elokuvassa: näyttelijä sanoi hahmon tärkeimpänä innoittajana olleen nimen omaan von Braunin. Eräässä haastattelussa 1960-luvun lapsuusvuosiaan muistellut amerikkalaismies puolestaan totesi: "Tottahan toki me kakaratkin tiesimme että kuulu von Braun oli entinen natsi. Mutta hän oli meidän natsimme ja hyvien puolella." Aika amerikkalaista, etten sanoisi...

Juuri von Braunin kiistanalaista aikaa Saksassa ja tämän tiimin uraauurtavaa työskentelyä ennen sotaa ja sen aikana kirja yrittää valottaa kyllä puolueettomasti, mutta väittäisin, että pientä kritiikittömyyttäkin tekstissä on. En voinut välttyä sellaiselta pienen epäilyksen sisältävältä ajatukselta, että Ward yrittää puhdistaa jopa tietoisesti von Braunin mainetta. Esimerkiksi edellä mainitut pakkotyövangit eivät olleet kirjan mukaan teknisenä johtajana toimineen von Braunin ajatus (kuitenkaan hän ei näytä kritisoineen pakkotyötä ja sen kauhuja lainkaan), hän liittyi niin natsipuolueeseen kuin SS-organisaatioonkin vain uraansa edistääkseen ja osaksi jopa pelosta, oli poliittisesti työryhmineen käytännössä sitoutumaton ja joutuipa jopa Gestapon pidättämäksi syytettynä maanpetoksesta. Saksan varusteluministeri Albert Speer onnistui kuitenkin saamaan Hitlerin armahtamaan von Braun. Kirjailija ottaa mukaan jopa erään juutalaiskollegan lausunnon, jonka mukaan von Braunilla ei ollut luultavimmin minkäänlaisia natsisympatioita. Muutenkin rakettispesialistista annetaan kuva lähes yli-inhimillisenä, nerokkaana tiedemiehenä, joka oli jo 25-vuotiaana vastuussa valtavan projektin johtamisesta. Myönnettököön, ettei tuohon kyllä joka jätkä pysty. Ja muutamaa vuotta myöhemmin sai Hitleriltä professorin arvonimen. Tosin sitä ei käy kiistäminen, että karismaattisella von Braunilla oli  kiistattomia johtamiskykyjä ja pelisilmää, tämä osasi esimerkiksi valita juuri oikeat ihmiset oikeille paikoille, ja motivoida heidät huippusuorituksiin. Tämä korostui vaativissa projekteissa niin Saksassa kuin myöhemmin Yhdysvalloissakin. Tohtori käytti kuulemma mieluummin sanaa "me" kuin "minä", muttei kuitenkaan antanut kenenkään unohtaa, kuka todellisuudessa oli pomo.

Von Braunin aika USA:ssa oli sodan päättymisestä vuoteen 1949 asti melko tapahtumaköyhää, vaikka hän tutkimusryhmineen saikin ammuskella armeijan luvalla (ja valvonnan alaisena) V-2 -raketteja ilmaan aavikolla Meksikon rajan tuntumassa. Jotkut poliitikot vastustivat kiivaasti "natsien" ottamista maan palvelukseen. Mutta kun Yhdysvallat äkkäsi Neuvostoliiton edistyneen merkittävästi niin omassa ydinohjelmassaan kuin ballististen ohjusten suunnittelussakin, tulivat saksalaisten rakettisuunnittelijoiden erinomaiset taidot äkkiä hyvin hyödyllisiksi, ja kun avaruuskilpa suurvaltojen välillä alkoi todella Sputnikin ja myöhemmin Gagarinin myötä, olisi Yhdysvallat ollut auttamatta kisassa tappiolla ilman von Braunin ja tämän alaisten panosta. Vaikka aivan aluksi heidän visioitaan mm. kuun valloituksesta pidettiin jokseenkin sekopäisinä. Toki täytyy muistaa, että parhaimmillaan esimerkiksi Apollo-ohjelma työllisti alihankkijat mukaan laskien jopa 400 000 ihmistä...mutta tuonkin ohjelman jos nyt ei tärkein elementti niin massiivisin oli kenties mahtava Saturn V -kantoraketti, joka oli von Braunin mestariteos, ja todellinen teknologinen taidonnäyte. Ja on sitä yhä. Kun liian kalliiksi käyneiden kuulentojen aika oli ohi, sai von Braunkin siirtyä aitiopaikalta jo ikänsäkin puolesta syrjemmälle, vaikkakin toimi alan asiantuntijana eri projekteissa kuolemaansa asti.

Teos on aika hyvä ja pääosin mielenkiintoinen ja ytimekäs kuvaus Wernher von Braunin elämästä ja työstä, ja valottaa mielestäni myös melko hyvin niitä ristiriitaisiakin tunteita ja kysymyksiä, jota miehen menneisyys yhä joidenkin mielissä herättää. Kirjoittaja on myös saanut esiin kohteestaan tämän inhimillisiä puolia, ja lukijalle avautuukin kuva hyvin energisestä ja uutterasta miehestä, joka oli paitsi tarkka ja perinpohjainen tiedemies, myös älykäs ja syvällinen uskonnollisfilosofinen ajattelija sekä taitava puhuja ja keskustelija, jonka mielenkiinto kohdistui avaruuden lisäksi lukemattomille elämän osa-alueille. Huumoriakaan ei täysin unohdeta. Oliko von Braun sitten sotarikollinen? Tähän kieltämättä kinkkiseen kysymykseen ei Ward suoranaisesti vastaa, mutta antaa kirjassaan lukijalle kuvan, että von Braun teki sodassa sen, mitä isänmaallisen saksalaisen ja oman aikansa kasvatin tulikin tehdä. On kuitenkin muistettava, että tieteen nimessä hän myös uhrasi maineensa loppuiäkseen, natsismin tahra istuu sitkeässä, vaikka tämäkin kirja yrittää sitä osaltaan poistaa. Toisaalta von Braun tiesi jo varhain, että yhteistyö asevoimien ja myöhemmin kansallissosialistien kanssa oli se hinta, mikä rakettitutkimuksen mahdollistavasta rahallisesta tuesta oli maksettava, ja on aika lailla varmaa, että von Braunin kaltainen visionääri ymmärsi tutkimansa teknologian mahdollisuudet niin sodassa kuin rauhassakin...

Mitä visionääriin muuteen tulee, alta kaksikymppisen von Braunin tiedetään opiskelija-aikoinaan tokaisseen ohimennen seuraavaa: "Ensimmäinen ihminen, joka kävelee kuun pinnalla on jo syntynyt." Tuhansien kilometrien päässä Yhdysvaltain Ohiossa tästä autuaan tietämättömänä nukkui vauvanuntaan muuan Neil Armstrong...