Jo nuorena havaitsin kuitenkin erään Smithin kirjojen pohjimmaisen ongelman, joka vaivasi lähes kaikkia tämän teoksia: paperinohuet, stereotyyppiset henkilöhahmot, jotka olivat aina joko yli-ihmisen kaltaisia sankareita, ja konnat, jotka olivat julmuudessaan ja häikäilemättömyydessään täysin yliampuvia. Smithin suosituin kirjoissa seikkaileva fiktiivinen suku, Courtneyt, ovat hyvä esimerkki kauniista ja rohkeista täydellisistä sankareista, joihin on joskus lisätty vähän lukijan mielikuvitusta kutkuttavaa särmää. Courtneyt ovat romaanista ja aikakaudesta riippuen milloin ammattimetsästäjiä, sotilaita, merirosvoja, vakoilijoita, poliitikkoja, hävittäjälentäjiä, kullan- tai timantinkaivajia tai muuten vai onneaan onkivia seikkailijoita. Hieman kaavaa muunnellen Smith on tunkenut tympeän yksiulotteista ja joskus jopa verhottua rasismia sisältävää ihmiskuvaustaan vähän kaikkiin kirjoihinsa, käsittelivät ne sitten muinaista Egyptiä tai nykyaikaa.
Joskus ikääntyvän kirjailijan kuitenkin pitäisi tietää, milloin lopettaa, ja vuonna 2013 ilmestynyt Noidankehä on suorastaan pöyristyttävä ja ehdottoman hämmentävä esimerkki todella huonosta viihderomaanista. Itse asiassa uskaltaisin sanoa, että se on viime vuonna lukemistani kirjoista kirkkaasti huonoin, ja vaikkei tällaista kevyttä ja ehdottoman kertakäyttöistä ajanvietettä pitäisikään ehkä yrittää arvostella edes vähääkään vakavissaan, sanoisin, että tämä romaani lienee lajissaan jopa huonoimpia koskaan lukemiani. Pelottavinta on se, miten ihmeessä Smithin kustantaja ja lähipiiri on päästänyt näin kuvottavan tekeleen seulastaan läpi markkinoille, vaikka ilmeisesti perimmäinen syy on se, että miehen nimi kannessa myy yhä maailmanlaajuisesti.
Kirjahan on nykyaikaan sijoittuva jatko-osa jo muutenkin huonolle tarinalle, jossa Hector Cross -niminen entinen ammattisotilas ja nykyinen henkivartija pelastaa amerikkalaisen öljymiljardöörin kauniin lesken terroristien kynsistä ja nämä rakastuvat. No, jatko-osa alkaa saippuasarjaa muistuttavalla auvoisella kuvauksella pariskunnan elosta hulppeassa englantilaiskartanossa. Vaimo Hazel on raskaana, ja perheonni kukoistaa, autotallista löytyy niin Ferraria kuin Rolls-Royceakin. Ikävä kyllä, vaimo joutuu häikäilemättömien konnien hyökkäyksen kohteeksi, ja kuolee. Lapsi tietenkin pelastuu. Hector Cross perii tietysti muijansa miljardit ja alkaa ammattitappajan tehokkuudella valmistautua kostoretkelle, ja rakastuu siinä sivussa uudelleen perimänsä säätiön lakinaiseen. Välillä ihmetellään rikkaiden luksuselämää, jota Smith kuvaa tyylilleen uskollisesti teennäisen kiiltokuvamaisesti. Juoni, joka alun perinkin vaikuttaa todella huteralta muuttuu kirjan lopussa aivan käsittämättömäksi ja ala-arvoiseksi hutuksi, joka kertoo joko kirjailijan totaalisesta kyllästymisestä aiheeseensa tai sitten yksinkertaisesti siitä, että tämä alkaa olla vanhuudenhöperö.
Jos Smithin mustavalkoisissa kirjoissa nyt yleensäkin on paikoin tympeää ja mässäilevää väkivaltaa ja irvokkaita sairaita konnia, vie tämä kirja tässä suhteessa voiton vaikka vertailupohjana olisi koko miehen aiempi tuotanto. Lisäksi, ikään kuin korostaakseen hahmojen pahuutta, tässä teoksessa on vedetty överiksi oikein kunnolla - sisaruksensa huumekauppiaiden seksiorjiksi ja sitä tietä kuolemaan myyvä sadistinen ja perverssi pääkonna (jonka biologinen isä on tietenkin natsirikollinen, kuinkas muuten) on esimerkki kirjailijan "taidoista". Ikävä kyllä, Smith myös aliarvioi myös lukijoidensa älykkyyttä anteeksiantamattomalla tavalla kirjoittaen mm. pikkutytöstä joka soittaa Rahmaninovin 3. pianokonserton ulkomuistista kuin vettä valaen alle viisivuotiaana. Tämä vain yhtenä esimerkkinä. Itse asiassa jälkipuoliskollaan teos muuttuukin jo jonkinlaiseksi tahattomaksi parodiaksi lajityyppinsä teoksista, ja ehkäpä tätä voisi käyttää jopa varoittavana esimerkkinä tuleville kioskikirjallisuuden suoltajille. Jos tämän jälkeen haluatte lukea Noidankehän, niin siitä vaan - mutta ainakin teitä on varoitettu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti