Kirja kertoo tarinan lentämisestä haaveilleesta älykkäästä nuorukaisesta, joka sinnikkyydellään pääsi lopulta ilmavoimien kautta maan avaruusohjelmaan ja saavutti kuolemattoman legendan maineen lyhyellä avaruuslennollaan, jonka meriitit lännessä on jopa yritetty mitätöidä. Yhdysvalloissa pidetään korkeammalla käyneen John Glennin lentoa "ensimmäisenä oikeana" avaruuskäyntinä, tosin NASAkin on taipuvainen tunnustamaan Gagarinin lennon ansiot, täyttivätpä ne sitten avaruuslennon kriteerit tai ei. Tunnettuahan on, että 27-vuotias Gagarin kohosi lentonsa jälkeen Vostok-raketin tavoin maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen, ja tämän kotimaa ymmärsi vallan hyvin hymyilevän ja sympaattisen oloisen kosmonautin mittaamattoman propaganda-arvon. Etenkin aikana, jolloin lännelle oli tarjolla vain Hrutshevin öykkäröintiä ja sotaisaa uhittelua. Gagarinia kuljetettiin KGB:n vartioimana ympäri maailmaa kuin näyttelyesinettä (isänikin näki muuten tämän aikoinaan Turussa), ja tämä joutui kertomaan samat asiat kyllästymiseen asti tuhansia kertoja samalla kun joutui kumoamaan kurkkuunsa lukuisia onnittelumaljoja. Gagarin ei tiettävästi ollut ennen lentoaan varsinaisesti viinamäen miehiä, mutta sen jälkeen alkoholi alkoi maistua. Näin pari vuotta sitten tätä sivuten televisiosta harvinaisen venäläisen värifilmille kuvatun arkistopätkän ilmeisesti Gagarinin elämän loppupuolelta, missä pahasti turvonnut ja viinan pöhöttämä kosmonautti piti lentäjille luentoa jossain tukikohdassa. Kirja paljastaa myös Gagarinin mieltymyksen vieraisiin naisiin, eräs tämän mainetta tahrannut syrjähyppy oli maksaa tälle hengen, kun hän hyppästi parvekkeelta pakoon vaimoaan, joka yllättänyt sankarin housut kintuissa toisen naisen kanssa. Eli kaikesta huolimatta Gagarinkin oli vain ihminen...
Mutta kirja ei kerro pelkästään tällaisista juoruista. Sen toinen, varsinainen sankari on Neuvostoliiton avaruusohjelman isä, rakettitiedemies Sergei Koroljov (1907-66), joka oli käytännössä yksin vastuussa avaruusohjelman onnistumisista. Lahjakas Koroljov oli toimitettu aikanaan monen muun tavoin Stalinin hallinnon toimesta vankileirille, josta tämä selvisi hengissä niukin naukin, muttei ainakaan julkisesti koskaan tuominnut Stalinin hirmuvaltaa. Koroljov teki kommunistidiktatuurissa suorastaan ihmeitä valtavien paineiden alaisuudessa, ja sai raketit ilmaan huolimatta teknologisista haasteista ja ajoittaisesta resurssien puutteesta. Toki vakavia onnettomuuksiakin sattui. Mainittakoon, että Koroljovin aikana Neuvostoliitossa ei ollut NASA:n kaltaista tehokasta organisaatiota ja rahoitusta, vaan homma oli kotikutoisempaa, ja jatkuva ristipaine ja asevoimien kovaääniset vaatimukset etenkin ohjusten sotilaallisen käytön hyödyntämisestä romuttivat Koroljovin entisestäänkin horjuvan terveyden. Hän kuoli vuonna 1966 ilman sen suurempia kunnianosoituksia, joskin sittemmin tämän maine palautettiin. Koroljov myös valitsi henkilökohtaisesti ensimmäiset kosmonautit. Näistä Gagarinin pahin kilpakumppani oli German Titov (1935-2000), joka harmitteli loppuikänsä sitä, ettei saanut kunniaa olla ensimmäinen ihminen avaruudessa, Hrutshevin määräyksestä. Tosin vakava ja tuimanoloinen, sarkasmiin taipuvainen Titov ei olisi ollut "suuren yleisön" mieleen samalla tavalla kuin leppoisa Gagarin, minkä Titov kirjan mukaan vodkanhuuruisessa haastattelussa pitkin hampain myönsi. Titovkin sai kuitenkin sittemmin osansa kuuluisuudesta, ja pääsi vierailulle jopa Yhdysvaltoihin ja tapasi presidentti Kennedyn Valkoisessa talossa.
Kirja kuvaa myös avaruusohjelman uhreja, Gagarinin ystävää, joka lähetettiin lennolle, vaikka oli tiedossa, että henkiinjäämisen mahdollisuudet olivat olemattomat. Tämä ei tullut elossa takaisin. Huhun mukaan Gagarin olisi suutuksissaan asian johdosta paiskannut vesilasin sisällön Hrutshevin kasvoille, mikä tosin lienee legendaa. Vielä karmeampaa oli se, kuinka maa värväsi nuoria ja hyväkuntoisia "koelentäjiä", joita rääkättiin erilaisissa kokeissa henkihieveriin, jotta saataisiin selville, miten paljon ihmisen fysiikka kestää rasitusta vaativissa olosuhteissa - kosmonauttejakin testattiin, muttei läheskään näin rajusti. Useat näistä vapaaehtoisista kokelaista saivat vakavia vammoja ja menehtyivät joko kokeissa tai vain muutamia vuosia sen jälkeen. Vain kourallinen selvisi hengissä, ja yksi kirjaan haastateltu oli elinikäisistä vaikeista vammoistaan huolimatta ylpeä siitä, että hänen henkilökohtainen uhrauksensa salli toisten saavuttaa kunniaa ja mainetta avaruuden valloituksen nimissä.
Kirjan loppupuolella käydään melko seikkaperäisesti läpi Gagarinin kuolemaan johtanutta lento-onnettomuutta vuonna 1968. Tässä on ollut haasteensa, sillä kaikki tutkimusaineisto on salaista, ja haastateltavienkin kertomuksissa on paitsi aukkoja, myös ristiriitaisuuksia. Voitaneen kuitenkin olettaa, että aika lähelle totuutta kirja silti pääsee. Gagarinin ja tämän koneessa olleen toisen pilotin kuolema johtui lennonjohdon ja lähellä koelennolla olleen toisen hävittäjän lentäjän virheistä, eivätkä turmassa menehtyneet tiettävästi olleet hutikassa, vaikka tällaistakin kuulee väitettävän. Lännessä on myös foliohatut päässä spekuloitu vuosia sillä, oliko onnettomuus kenties valtionjohdon toimesta järjestetty, mutta tämäkään ei ole todennäköistä. Itse asiassa Gagarinin ei oltu annettu lentää pitkään aikaan, ja useiden pyyntöjen ja anomusten jälkeen tämä sai kohdata kohtalonsa siinä työssä, jota oli halunnut tehdä lapsesta asti.
Starman oli kokonaisuudessaan varsin mielenkiintoinen ja valaiseva lukukokemus, ja vaikka lähdemateriaali ei ollut kenties aina luotettavuudeltaan parasta luokkaa, oli se silti pääpiirteissään ilmeisen lähellä totuutta. Tosin en usko esimerkiksi sitä, että pieni Juri-vesseli olisi sabotoinut saksalaisten miehittäjien kuorma-autoja partisaanina kotikylänsä liepeillä Suuren isänmaallisen sodan aikana, mutta täytyyhän sitä propagandaakin mukana ripaus olla. Gagarinin omaisten kohtalo oli muuten vaihteleva, lennon jälkeen selkääntaputtajia piisasi Moskovaa ja Vladivostokia myöten, mutta niinpä miehen kotitalosta varastettiin lähes kaikki irtain, mikä vähääkään muistutti suuresta sankarista. Gagarinin velikin alkoholisoitui ja hirtti itsensä myöhemmin. Sen sijaan Gagarinin tyttäristä toinen työskentelee käsittääkseni tätäkin kirjoitettaessa Moskovan Kremlin museon johtajana. Juri Gagarinin traagisena kohtalona oli olla ensimmäinen kansainvälinen "supertähti" maassa, jossa sellaista ei katsottu hyvällä vallanpitäjien toimesta, eikä mies edes ilmeisesti alkuhuuman jälkeen nauttinut itsekään asemastaan. Hän sai kokea hetkellisen suuren vapauden maan kiertoradalla, mutta sen jälkeen hän oli lyhyen loppuelämänsä paitsi maineensa, myös hänet avaruuteen lähettäneen järjestelmän vanki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti