Kotimainen fiktiivinen sotakirjallisuus on laji, jota luin nuorempana kohtalaisen paljonkin, jossain vaiheessa jopa kyllästymiseen asti. Alta parikymppisenä mm. Reino Lehväslaiho ja Uula Aapa olivat kovia nimiä, mutta iän myötä sotakirjallisuus on jaksanut kiinnostaa vain tietokirjallisuuden muodossa, tosin poikkeuksena päätin lukea tämän pokkarimuodossa hankkimani Ville Kaarnakarin kirjoittaman teoksen suomalaisista Wiking-divisioonan Waffen SS-vapaaehtoisista. Aihehan on kiehtonut minua jossain määrin pikkupojasta asti, eräs sukulaiseni kun taisteli tuossa suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa. Olen jopa jaksanut lukea aiheesta kannesta kanteen professori Mauno Jokipiin hyvin perusteellisen ja tiiliskiven kokoisen selvityksen "Panttipataljoona".
Kaarnakarin romaani alkaa vuodesta 1961. Entiset aseveljet ovat kokoontuneet Suomeen toverinsa hautajaisiin, jonka jälkeen kokoontumista jatketaan hilpeämmissä merkeissä menneitä muistellen hotellissa Saimaan rannalla. Tarina etenee takautumin sotavuosien ja vuoden 1961 välillä.Teoksen päähenkilö on talvisodan veteraani, luutnantti Klaus Runolinna, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Runolinna päättää ystävänsä kanssa värväytyä monien muiden tavoin välirauhan aikana vapaaehtoisena Saksan asevoimiin, ilman sen suurempaa idealismia. Upseeri, jolla on sotakokemusta ja vankka saksankielen taito hyväksytään luonnollisesti vapaaehtoisten etujoukkoon, ja pääsee johtamaan pikaisesti muodostettua eri kansallisuuksista koostuvaa SS-erikoisosastoa, jonka tehtävänä on taistella yhä vaarallisemmiksi käyneitä vihollisen partisaaneja vastaan. En uskalla hataralla tietopohjallani aiheesta ihan satavarmasti sanoa, muodostettiinko suomalaisista vapaaehtoisista koskaan tällaista osastoa Wiking-divisioonaan, mutta väittäisin että näin ei ollut. Kirjoittaja toki osaa hienovaraisesti yhdistää historiallista faktaa fiktioon.
Ikävä kyllä muuten sujuvasti kirjoitetussa ja etenevässä tarinassa on myös heikkouksia. Henkilöhahmot taustoineen jäävät suurelta osin etäisiksi, ja vaikka eri kansallisuuksista koostuneesta porukasta ja luonnekuvauksesta olisi saanut varmasti irti enemmänkin, kirjailija tyytyy esimerkiksi norjalaista ja tanskalaista SS-sotilasta kuvatessaan toteamaan näiden olevan "kookkaita, vaaleita viikinkejä". Runolinna ja tämän lähin alainen, Kaira kuvataan suomalaisen sotilaan jokseenkin täydellisiksi perikuviksi, mutta ikävä kyllä inhimillisyys ja sodan kaaos jää vähän yksiulotteisin ja paikoin jopa naiivin ja jotenkin niukan asiallisen kerronnan alle. Kenties kirjoittajalla on ollut mielessään vähän nuorempikin lukijakunta. Yhteenotto partisaanien kanssa kuvataan kyllä seikkaperäisesti, mutta oliko se ainoa merkittävä taistelutapahtuma kahden vuoden palveluksen aikana? Esimerkiksi vuosia 1942 ja 1943 ei kirja käsittele ollenkaan. Suomalaisten SS-miesten edesottamuksia on romaanimuodossa kuvattu toki aiemminkin, tunnetuin aihetta käsitellyt kirjailija lienee Niilo Lauttamus (1924-77). Vaikka Lauttamuksen teoksiin on ajan hammas armotta puraissut, niillä on myös omanlaista viehätystään - ei vähiten siksi, että Lauttamus itse palveli suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa.
Kaarnakarin Hakaristin leimaama ottaa myös kantaa entisten SS-miesten vaiheisiin Suomessa sodan jälkeen. Punainen Valpo piinasi useita, ja esimerkiksi valtion laitokset, kuten armeija ja poliisi eivät entisiä sotureita riveihinsä huolineet, vaikka monella olisi ollut varmasti annettavaa näillä aloilla. Wiking-divisioona vapautettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä myös komentajansa, kenraali Steinerin osalta sotarikossyytteistä, mutta hakaristin leima jäi sitkeästi miehiin, joista moni lähti sotaretkelleen puhtaasti seikkailunhalusta. Vaikka kirja oli lukukokemuksena vähän ristiriitainen ja paikoin turhan kevyt, on kirjailijaa pakko kehua ainakin vaikean ja vaietun aiheen esilletuomisesta, vaikka vain romaanin muodossa. Lisäksi historialliset faktat ovat myös kaiketi oikein, joskin välillä vaikuttavat tekstin lomassa turhan alleviivaavilta ja osoittelevilta. Suomalaisten SS-miesten kollektiivinen syyllistäminen ja yksipuolinen parjaaminen on nykyään muutenkin melko turhaa, kun näitä miehiä on enää elossa kourallinen. Mutta sekin pitäisi muistaa, että ne heistä jotka Saksasta kotiuttamisen jälkeen kynnelle kykenivät, taistelivat myös jatkosodan loppuun Suomen armeijan riveissä. Kuten tätä kirjoitettaessa 93-vuotias sukulaiseni.
Sveitsiläinen Tissot on perinteikäs ja Suomessakin hyvin tunnettu suuri kellovalmistaja, jonka historia ulottuu vuoteen 1853 saakka. Satavuotista taipalettaan juhlistaessaan vuonna 1953 Tissot toi markkinoille Visodate-mallin, jossa oli tuohon aikaan suorastaan maaginen lisätoiminto: nimittäin päivyri yhdistettynä mekaaniseen koneistoon...Nykyään moinen kellotekniikan huima edistyaskel tietenkin huvittaa, kun jossain kympin kiinalaisissa patteritoimisissa hilavitkuttimissakin on päivyri, mutta tälläkin vuosituhannella Tissot on tunnettu paitsi innovatiivisista nykykelloistaan, myös perinteitä kunnoittavista malleistaan, joita edustaa ylpeästi mm. kokoelmani uusin tulokas, merkin ns. Heritage-mallistoa edustava uutta ja vanhaa yhdistävä Visodate Automatic, jossa päivämäärän lisäksi näkyy myös viikonpäivä.
Suureen Swatch-konserniin kuuluvan Tissotin eräs perusfilosofia on tuottaa laadukkaita kelloja mahdollisimman kuluttajaystävälliseen hintaan. Mitä tämä sitten kullekin tarkoittaa, riippunee yksilön lompakon paksuudesta, mutta tosiasia on, että Visodate ei ole sveitsiläiseksi automaatiksi läheskään sieltä kalleimmasta päästä (n. 450€), itse asiassa se on jopa edullinen, ottaen huomioon että merkki on varsin arvostettu maailmalla. Toki pienemmiltä valmistajilta saa mekaanisella koneistolla varustettuja alppimaan ajannäyttäjiä huokeammallakin, mutta niiden huolto- ja takuuasiat voivat olla hankalia. Eikä laadustakaan ole välttämättä takeita.
Tissotin Visodate luottaa häpeilemättä ulkoasussaan nostalgiaan ja retrohifistelyyn, kellotaulu on pelkistetty ja asiallisen karu, joskin toimiva tikarinmallisine viisareineen. Metalliset ja kiillotetut tunti-indeksit ovat "tuplatut" kello kahdessatoista, kolmessa, kuudessa ja yhdeksässä. Valmistajan logo on myös muutettu sellaiseksi, kun se oli vuosikymmeniä sitten, mikä tässä mallissa toimii erinomaisesti. Kellon halkaisija on 40mm, joskin kellotaulun osalta hieman kapeampi. Tämä johtuu jännästä kuoren muotoilusta, kello on hivenen leveämpi alaosasta kuin yläosastaan. Kaiken kruunaa hivenen kupera safiirilasi, jota ei kuitenkaan ole valitettavasti suojattu heijastuksia vastaan.
Kellon takakantta hallitsee niinikään lasi, jonka läpi voi kellopornon ystävä niin halutessaan tiirailla 25-kivisen ETA 2836-2 -koneiston suoriutumista armottoman ajan sille esittämästä haasteesta. Kyseinen koneisto on luonnollisesti tässä hintaluokassa varsin peruskauraa, mutta kuitenkin luotettava ja robustiksi todettu - ja sekuntiviisari hakkaa tunnissa etiäppäin peräti 28 800 kertaa, joten se lipuu eteenpäin kellotaululla arvokkaan vakaasti. Tissot on jopa koristellut kullanvärisen vetopainon eli "roottorin" nk. "Geneven raidoilla", mikä on melko yllättävää, kun kyseessä on kuitenkin tällainen suurten tuotantomäärien edullisempi kello.
Ainoa asia, josta minulla tämän kellon suhteen on jotain naristavaa on jälleen kerran ranneke, joka on melko tökerö alligaattorijäljitelmä vasikannahasta väsättynä. Lienee jopa sama kun Tissotin PRC 200-kvartsikronossa. En ole myöskään rannekkeen perhoslukon suuri ystävä. Jollen paremmin tietäisi, tätä olisi varmasti alkuun luullut elukkaoppia huonosti tuntevana siksi kuuluisaksi genuiininnahaksi. Tilasinkin tähän hetimmiten germaaniystävältäni Güntheriltä Vollmerin edullisemman ns. mesh-rannekkeen. Tämäntyyppinen ohut metalliranneke näyttäisi ainakin kuvien perusteella toimivan Tissotin parina erinomaisesti, joskaan aivan varmasti en vielä voi sanoa, saako neljällä kympillä vielä kovinkaan kummoista mesh-viritelmää. Mesh tai "Milanais" -tyyppinen ranneke ylipäänsä sopii mielestäni aika harvaan kelloon. Mutta muuten Tissot on kyllä oiva peli, ja uskaltanen sanoa, että kokoelmani kelloista tyylikkäimpiä.
Kirjoitetaanpa blogin jatkeeksi toinenkin "avaruusaiheinen" kirja-arvio, kun tuli tämmöinenkin nide luettua. Saksalaissyntyinen Wernher Magnus Maximilian Freiherr von Braun (1912-1977) omisti paitsi komean nimen ja tittelin, oli myös ristiriitaisuuksineen eräs viime vuosisadan mielenkiintoisimpia hahmoja. Maailmankuulu ja nerokas rakettisuunnittelija oli avainhenkilö siinä tieteen mahtavassa saavutuksessa, jonka huipentumana ihminen pääsi ottamaan pieniä askeliaan kuun pinnalle. Von Braun sai nuorena rippilahjaksi äidiltään rannekellon ja suorien housujen sijaan kaukoputken, eikä sen jälkeen enää katsettaan tähdistä alas saanut. Mutta kuten von Braunin tiedetään tai väitetään todenneen: "Tieteellä ei ole moraalista ulottuvuutta, se on kuin veitsi. Jos se annetaan kirurgin tai murhaajan käteen, kumpikin käyttää sitä eri tavalla." Von Braun haaveili avaruuden valloittamisesta rauhanomaisin keinoin ja pääsikin toteuttamaan haaveitaan, mutta ikävä kyllä vallanpitäjät Hitlerin Saksassa (ja myöhemmin Yhdysvalloissa) huomasivat, että rakettitutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa myös sotilaallisesti, ja von Braunin johdolla ihmiskunta ottikin ensiaskeleensa hyvin vaarallisessa ja kolkossa leikissä, joka jatkuu yhä. Vaikka Saksan V-2 ohjus tai oikeammin sen varhainen prototyyppi oli lopulta ironisesti vaarallisempi rakentajilleen kuin vihollisille, arvioidaan näiden tappaneen Euroopassa n. 7000 ihmistä. Von Braunin mainetta tahraa kuitenkin yhä arviolta ainakin yli 10 000 pakkotyövangin kuolema Hitlerin kostoaseita tehtaillessa. Ihmisiä hirtettiin pahimmillaan päivittäin, jotta työteho kasvaisi ja pelotteeksi mahdollisille sabotööreille, monet kuolivat aliravitsemukseen. Yhdysvallat oli valmis unohtamaan moiset pikkuseikat sodan jälkeen, kun ns. Operaatio Paperiliitin pantiin toimeen, ja sen seurauksena liuta saksalaisia tiedemiehiä ja sotilashenkilöitä värvättiin edistämään Yhdysvaltain sotilaallista mahtia. Puhtaat paperit ja mahdollisuuden uuteen elämään rapakon takana saanut von Braun tutkimusryhmineen oli näiden joukossa. He olivat päättäneet antautua amerikkalaisille jo tammikuussa 1945, kun sodan loppu alkoi häämöttää.
Bob Wardin kirjan aloittaa astronauttina tunnetun, myöhemmin politiikkaan siirtyneen John Glennin melko mitäänsanomaton esipuhe. Tämän jälkeen Ward pohjustaa Wernher von Braunin kiehtovaa tarinaa muutamalla melko mielenkiintoisellakin huomiolla, joista voidaan jopa vetää ohuita johtopäätöksiä edellisen kirja-arvion Gagarinin kuuluisuuteen ja sen taakkaan: myös von Braun oli uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa todella kuuluisa, jopa vuosia ennen uransa varsinaista huipentumaa eli kuulentoja. Miehen kasvot koristivat niin Time- kuin Life-lehden kansia, hän tapasi kaikki Yhdysvaltain presidentit Trumanista Carteriin, tunsi Walt Disneyn (jonka yhtiö teki von Braunin kanssa avaruusaiheisia dokumenttielokuvia) ja oli esimerkiksi kirjeenvaihdossa Albert Schweitzerin kanssa. Nuorempana von Braun sai vastauskirjeen taas Albert Einsteinilta. Nimikirjoitusten pyytäjät vainosivat avaruustohtoria kaikkialla mihin tämä menikin. Von Braun ei koskaan kiistänyt olleensa natsipuolueen jäsen, eikä myöskään sodan aikana SS:n upseeri, muttei luonnollisesti näistä asioista pahemmin toreilla huudellutkaan. Saipa hän suosion lisäksi osansa natsiksi pilkkaamisesta ja "Sieg Heil!" -huudoistakin. Raakaa ivaa oli myös Peter Sellersin näyttelemän hullun natsitohtorin sinänsä riemastuttava irvikuva Stanley Kubrickin "Tohtori Outolempi" -elokuvassa: näyttelijä sanoi hahmon tärkeimpänä innoittajana olleen nimen omaan von Braunin. Eräässä haastattelussa 1960-luvun lapsuusvuosiaan muistellut amerikkalaismies puolestaan totesi: "Tottahan toki me kakaratkin tiesimme että kuulu von Braun oli entinen natsi. Mutta hän oli meidän natsimme ja hyvien puolella." Aika amerikkalaista, etten sanoisi...
Juuri von Braunin kiistanalaista aikaa Saksassa ja tämän tiimin uraauurtavaa työskentelyä ennen sotaa ja sen aikana kirja yrittää valottaa kyllä puolueettomasti, mutta väittäisin, että pientä kritiikittömyyttäkin tekstissä on. En voinut välttyä sellaiselta pienen epäilyksen sisältävältä ajatukselta, että Ward yrittää puhdistaa jopa tietoisesti von Braunin mainetta. Esimerkiksi edellä mainitut pakkotyövangit eivät olleet kirjan mukaan teknisenä johtajana toimineen von Braunin ajatus (kuitenkaan hän ei näytä kritisoineen pakkotyötä ja sen kauhuja lainkaan), hän liittyi niin natsipuolueeseen kuin SS-organisaatioonkin vain uraansa edistääkseen ja osaksi jopa pelosta, oli poliittisesti työryhmineen käytännössä sitoutumaton ja joutuipa jopa Gestapon pidättämäksi syytettynä maanpetoksesta. Saksan varusteluministeri Albert Speer onnistui kuitenkin saamaan Hitlerin armahtamaan von Braun. Kirjailija ottaa mukaan jopa erään juutalaiskollegan lausunnon, jonka mukaan von Braunilla ei ollut luultavimmin minkäänlaisia natsisympatioita. Muutenkin rakettispesialistista annetaan kuva lähes yli-inhimillisenä, nerokkaana tiedemiehenä, joka oli jo 25-vuotiaana vastuussa valtavan projektin johtamisesta. Myönnettököön, ettei tuohon kyllä joka jätkä pysty. Ja muutamaa vuotta myöhemmin sai Hitleriltä professorin arvonimen. Tosin sitä ei käy kiistäminen, että karismaattisella von Braunilla oli kiistattomia johtamiskykyjä ja pelisilmää, tämä osasi esimerkiksi valita juuri oikeat ihmiset oikeille paikoille, ja motivoida heidät huippusuorituksiin. Tämä korostui vaativissa projekteissa niin Saksassa kuin myöhemmin Yhdysvalloissakin. Tohtori käytti kuulemma mieluummin sanaa "me" kuin "minä", muttei kuitenkaan antanut kenenkään unohtaa, kuka todellisuudessa oli pomo.
Von Braunin aika USA:ssa oli sodan päättymisestä vuoteen 1949 asti melko tapahtumaköyhää, vaikka hän tutkimusryhmineen saikin ammuskella armeijan luvalla (ja valvonnan alaisena) V-2 -raketteja ilmaan aavikolla Meksikon rajan tuntumassa. Jotkut poliitikot vastustivat kiivaasti "natsien" ottamista maan palvelukseen. Mutta kun Yhdysvallat äkkäsi Neuvostoliiton edistyneen merkittävästi niin omassa ydinohjelmassaan kuin ballististen ohjusten suunnittelussakin, tulivat saksalaisten rakettisuunnittelijoiden erinomaiset taidot äkkiä hyvin hyödyllisiksi, ja kun avaruuskilpa suurvaltojen välillä alkoi todella Sputnikin ja myöhemmin Gagarinin myötä, olisi Yhdysvallat ollut auttamatta kisassa tappiolla ilman von Braunin ja tämän alaisten panosta. Vaikka aivan aluksi heidän visioitaan mm. kuun valloituksesta pidettiin jokseenkin sekopäisinä. Toki täytyy muistaa, että parhaimmillaan esimerkiksi Apollo-ohjelma työllisti alihankkijat mukaan laskien jopa 400 000 ihmistä...mutta tuonkin ohjelman jos nyt ei tärkein elementti niin massiivisin oli kenties mahtava Saturn V -kantoraketti, joka oli von Braunin mestariteos, ja todellinen teknologinen taidonnäyte. Ja on sitä yhä. Kun liian kalliiksi käyneiden kuulentojen aika oli ohi, sai von Braunkin siirtyä aitiopaikalta jo ikänsäkin puolesta syrjemmälle, vaikkakin toimi alan asiantuntijana eri projekteissa kuolemaansa asti.
Teos on aika hyvä ja pääosin mielenkiintoinen ja ytimekäs kuvaus Wernher von Braunin elämästä ja työstä, ja valottaa mielestäni myös melko hyvin niitä ristiriitaisiakin tunteita ja kysymyksiä, jota miehen menneisyys yhä joidenkin mielissä herättää. Kirjoittaja on myös saanut esiin kohteestaan tämän inhimillisiä puolia, ja lukijalle avautuukin kuva hyvin energisestä ja uutterasta miehestä, joka oli paitsi tarkka ja perinpohjainen tiedemies, myös älykäs ja syvällinen uskonnollisfilosofinen ajattelija sekä taitava puhuja ja keskustelija, jonka mielenkiinto kohdistui avaruuden lisäksi lukemattomille elämän osa-alueille. Huumoriakaan ei täysin unohdeta. Oliko von Braun sitten sotarikollinen? Tähän kieltämättä kinkkiseen kysymykseen ei Ward suoranaisesti vastaa, mutta antaa kirjassaan lukijalle kuvan, että von Braun teki sodassa sen, mitä isänmaallisen saksalaisen ja oman aikansa kasvatin tulikin tehdä. On kuitenkin muistettava, että tieteen nimessä hän myös uhrasi maineensa loppuiäkseen, natsismin tahra istuu sitkeässä, vaikka tämäkin kirja yrittää sitä osaltaan poistaa. Toisaalta von Braun tiesi jo varhain, että yhteistyö asevoimien ja myöhemmin kansallissosialistien kanssa oli se hinta, mikä rakettitutkimuksen mahdollistavasta rahallisesta tuesta oli maksettava, ja on aika lailla varmaa, että von Braunin kaltainen visionääri ymmärsi tutkimansa teknologian mahdollisuudet niin sodassa kuin rauhassakin...
Mitä visionääriin muuteen tulee, alta kaksikymppisen von Braunin tiedetään opiskelija-aikoinaan tokaisseen ohimennen seuraavaa: "Ensimmäinen ihminen, joka kävelee kuun pinnalla on jo syntynyt." Tuhansien kilometrien päässä Yhdysvaltain Ohiossa tästä autuaan tietämättömänä nukkui vauvanuntaan muuan Neil Armstrong...
Kun Miljoonasade-yhtye kauan, kauan sitten teki tutun ja kiistatta puhkisoitetun kappaleen "Lapsuuden sankarille" kiinnostuin itsekin lapsena Juri Gagarinista (1934-68), maailman ensimmäisestä avaruuslentäjästä. Tosin minulta meni aika monta vuotta, kunnes sain luettua tämän englanninkielisen teoksen, joka käsittelee paitsi hänen elämäänsä, myös yleisemmällä tasolla ja kansantajuisesti Neuvostoliiton avaruusohjelmaa sen alkuvuosina. Teoshan julkaistiin ensimmäistä kertaa käsittääkseni 1990-luvun alussa, ja vaikka se onkin "länsimaisin voimin" kirjoitettu herrojen Jamie Doran ja Piers Bizony toimesta, saavat kirjoittajat kiittää Neuvostoliiton romahdusta ja Venäjällä hetken vallinnutta kaaosta, jota voinemme kirjaa ajatellen kutsua "avoimuudeksi" siitä, että yhdessä venäläisten avustajiensa kanssa he onnistuivat tekemään tuossa ilmapiirissä haastatteluja juuri romahtaneen valtion sisäpuolella. Nämä toivatkin valoon mielenkiintoisia seikkoja aiheesta. Nykyisinhän tarinasta tarjoillaan Venäjällä vain virallista, valtion hyväksymää versiota, ja koskapa Gagarin on yhä tunnetusti kansallissankarin asemassa Venäjällä, ei tätä sovi kritisoida edes tavallisten kansalaisten kuullen.
Kirja kertoo tarinan lentämisestä haaveilleesta älykkäästä nuorukaisesta, joka sinnikkyydellään pääsi lopulta ilmavoimien kautta maan avaruusohjelmaan ja saavutti kuolemattoman legendan maineen lyhyellä avaruuslennollaan, jonka meriitit lännessä on jopa yritetty mitätöidä. Yhdysvalloissa pidetään korkeammalla käyneen John Glennin lentoa "ensimmäisenä oikeana" avaruuskäyntinä, tosin NASAkin on taipuvainen tunnustamaan Gagarinin lennon ansiot, täyttivätpä ne sitten avaruuslennon kriteerit tai ei. Tunnettuahan on, että 27-vuotias Gagarin kohosi lentonsa jälkeen Vostok-raketin tavoin maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen, ja tämän kotimaa ymmärsi vallan hyvin hymyilevän ja sympaattisen oloisen kosmonautin mittaamattoman propaganda-arvon. Etenkin aikana, jolloin lännelle oli tarjolla vain Hrutshevin öykkäröintiä ja sotaisaa uhittelua. Gagarinia kuljetettiin KGB:n vartioimana ympäri maailmaa kuin näyttelyesinettä (isänikin näki muuten tämän aikoinaan Turussa), ja tämä joutui kertomaan samat asiat kyllästymiseen asti tuhansia kertoja samalla kun joutui kumoamaan kurkkuunsa lukuisia onnittelumaljoja. Gagarin ei tiettävästi ollut ennen lentoaan varsinaisesti viinamäen miehiä, mutta sen jälkeen alkoholi alkoi maistua. Näin pari vuotta sitten tätä sivuten televisiosta harvinaisen venäläisen värifilmille kuvatun arkistopätkän ilmeisesti Gagarinin elämän loppupuolelta, missä pahasti turvonnut ja viinan pöhöttämä kosmonautti piti lentäjille luentoa jossain tukikohdassa. Kirja paljastaa myös Gagarinin mieltymyksen vieraisiin naisiin, eräs tämän mainetta tahrannut syrjähyppy oli maksaa tälle hengen, kun hän hyppästi parvekkeelta pakoon vaimoaan, joka yllättänyt sankarin housut kintuissa toisen naisen kanssa. Eli kaikesta huolimatta Gagarinkin oli vain ihminen...
Mutta kirja ei kerro pelkästään tällaisista juoruista. Sen toinen, varsinainen sankari on Neuvostoliiton avaruusohjelman isä, rakettitiedemies Sergei Koroljov (1907-66), joka oli käytännössä yksin vastuussa avaruusohjelman onnistumisista. Lahjakas Koroljov oli toimitettu aikanaan monen muun tavoin Stalinin hallinnon toimesta vankileirille, josta tämä selvisi hengissä niukin naukin, muttei ainakaan julkisesti koskaan tuominnut Stalinin hirmuvaltaa. Koroljov teki kommunistidiktatuurissa suorastaan ihmeitä valtavien paineiden alaisuudessa, ja sai raketit ilmaan huolimatta teknologisista haasteista ja ajoittaisesta resurssien puutteesta. Toki vakavia onnettomuuksiakin sattui. Mainittakoon, että Koroljovin aikana Neuvostoliitossa ei ollut NASA:n kaltaista tehokasta organisaatiota ja rahoitusta, vaan homma oli kotikutoisempaa, ja jatkuva ristipaine ja asevoimien kovaääniset vaatimukset etenkin ohjusten sotilaallisen käytön hyödyntämisestä romuttivat Koroljovin entisestäänkin horjuvan terveyden. Hän kuoli vuonna 1966 ilman sen suurempia kunnianosoituksia, joskin sittemmin tämän maine palautettiin. Koroljov myös valitsi henkilökohtaisesti ensimmäiset kosmonautit. Näistä Gagarinin pahin kilpakumppani oli German Titov (1935-2000), joka harmitteli loppuikänsä sitä, ettei saanut kunniaa olla ensimmäinen ihminen avaruudessa, Hrutshevin määräyksestä. Tosin vakava ja tuimanoloinen, sarkasmiin taipuvainen Titov ei olisi ollut "suuren yleisön" mieleen samalla tavalla kuin leppoisa Gagarin, minkä Titov kirjan mukaan vodkanhuuruisessa haastattelussa pitkin hampain myönsi. Titovkin sai kuitenkin sittemmin osansa kuuluisuudesta, ja pääsi vierailulle jopa Yhdysvaltoihin ja tapasi presidentti Kennedyn Valkoisessa talossa.
Kirja kuvaa myös avaruusohjelman uhreja, Gagarinin ystävää, joka lähetettiin lennolle, vaikka oli tiedossa, että henkiinjäämisen mahdollisuudet olivat olemattomat. Tämä ei tullut elossa takaisin. Huhun mukaan Gagarin olisi suutuksissaan asian johdosta paiskannut vesilasin sisällön Hrutshevin kasvoille, mikä tosin lienee legendaa. Vielä karmeampaa oli se, kuinka maa värväsi nuoria ja hyväkuntoisia "koelentäjiä", joita rääkättiin erilaisissa kokeissa henkihieveriin, jotta saataisiin selville, miten paljon ihmisen fysiikka kestää rasitusta vaativissa olosuhteissa - kosmonauttejakin testattiin, muttei läheskään näin rajusti. Useat näistä vapaaehtoisista kokelaista saivat vakavia vammoja ja menehtyivät joko kokeissa tai vain muutamia vuosia sen jälkeen. Vain kourallinen selvisi hengissä, ja yksi kirjaan haastateltu oli elinikäisistä vaikeista vammoistaan huolimatta ylpeä siitä, että hänen henkilökohtainen uhrauksensa salli toisten saavuttaa kunniaa ja mainetta avaruuden valloituksen nimissä.
Kirjan loppupuolella käydään melko seikkaperäisesti läpi Gagarinin kuolemaan johtanutta lento-onnettomuutta vuonna 1968. Tässä on ollut haasteensa, sillä kaikki tutkimusaineisto on salaista, ja haastateltavienkin kertomuksissa on paitsi aukkoja, myös ristiriitaisuuksia. Voitaneen kuitenkin olettaa, että aika lähelle totuutta kirja silti pääsee. Gagarinin ja tämän koneessa olleen toisen pilotin kuolema johtui lennonjohdon ja lähellä koelennolla olleen toisen hävittäjän lentäjän virheistä, eivätkä turmassa menehtyneet tiettävästi olleet hutikassa, vaikka tällaistakin kuulee väitettävän. Lännessä on myös foliohatut päässä spekuloitu vuosia sillä, oliko onnettomuus kenties valtionjohdon toimesta järjestetty, mutta tämäkään ei ole todennäköistä. Itse asiassa Gagarinin ei oltu annettu lentää pitkään aikaan, ja useiden pyyntöjen ja anomusten jälkeen tämä sai kohdata kohtalonsa siinä työssä, jota oli halunnut tehdä lapsesta asti.
Starman oli kokonaisuudessaan varsin mielenkiintoinen ja valaiseva lukukokemus, ja vaikka lähdemateriaali ei ollut kenties aina luotettavuudeltaan parasta luokkaa, oli se silti pääpiirteissään ilmeisen lähellä totuutta. Tosin en usko esimerkiksi sitä, että pieni Juri-vesseli olisi sabotoinut saksalaisten miehittäjien kuorma-autoja partisaanina kotikylänsä liepeillä Suuren isänmaallisen sodan aikana, mutta täytyyhän sitä propagandaakin mukana ripaus olla. Gagarinin omaisten kohtalo oli muuten vaihteleva, lennon jälkeen selkääntaputtajia piisasi Moskovaa ja Vladivostokia myöten, mutta niinpä miehen kotitalosta varastettiin lähes kaikki irtain, mikä vähääkään muistutti suuresta sankarista. Gagarinin velikin alkoholisoitui ja hirtti itsensä myöhemmin. Sen sijaan Gagarinin tyttäristä toinen työskentelee käsittääkseni tätäkin kirjoitettaessa Moskovan Kremlin museon johtajana. Juri Gagarinin traagisena kohtalona oli olla ensimmäinen kansainvälinen "supertähti" maassa, jossa sellaista ei katsottu hyvällä vallanpitäjien toimesta, eikä mies edes ilmeisesti alkuhuuman jälkeen nauttinut itsekään asemastaan. Hän sai kokea hetkellisen suuren vapauden maan kiertoradalla, mutta sen jälkeen hän oli lyhyen loppuelämänsä paitsi maineensa, myös hänet avaruuteen lähettäneen järjestelmän vanki.
Jos lautapeliä on pelkästään laatikon karuun kanteen ja nimeen katsominen, voisi sanoa, että paremmankin olisi voinut suunnitella. Siksipä onkin vähintään yllättävää, että Ian Brodyn suunnittelema ja vuonna 2014 julkaistu Quartermaster General on sisällöltään yllättävän hauska, pienimuotoinen mekaniikaltaan korttivetoinen sotalautapeli 2-6 pelaajalle, jonka läiskii läpi varsin kivuttomasti alle parin tunnin. Itse hankin tämän jo viime kesänä, mutta vasta hiljattain kokeilin tätä vähän pölyä kerännyttä peliä uudemman kerran, ja vaikka siinä on toki puutteensakin, on se lajityypissään ihan mukiinmenevä pikkupeli...
Mutta sitten täytyykin esittää kysymys: missä lajityypissä? Kuten päämajoitusmestaria tarkoittava nimi suomeksi kääntyy, pelin ideana on voittaa joko akselivalloilla tai liittoutuneilla koko toinen maailmansota, ei sen enempää eikä vähempää. Hyvin abstraktiksi muotoiltu logistiikkavoittoinen peli sisältää varsin selkeät ja lyhyet säännöt, läjän pelimerkin virkaa toimittavia puupulikoita kuvaamaan armeijoita ja laivastoja sekä pelilautana toimivan tukevan yksinkertaistetun maailmankartan (jossa on myös pari kirjoitusvirhettä). Sekä oman korttipakan osapuolille, joita on kaikkiaan kuusi: Saksa, Italia, Japani, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Kierrokset pelataan aina maa kerrallaan samassa järjestyksessä. Vaikka peli siis taipuu enimmillään kuudelle pelaajalle, tarpeettoman sähellyksen välttämiseksi se on mielestäni jopa parhaimmillaan (ja haastavimmillaan) kaksinpelinä, jolloin toinen pelaaja kontrolloi vuorotellen akselivaltoja, toinen liittoutuneita - ja kumpikin käyttää siis kolmea maapakkaa. Hauskuus perustuu toki siihen, että kumpikin pelaaja tietää edes osapuilleen mitä tekee...
Kortteja pelaamalla olisi tarkoitus saada aikaiseksi katkeamaton ketju armeijoita ja laivastoja pelilaudalle siten, että oma yksikkö hallitsee tärkeitä strategisia alueita, jotka on merkitty kartalle tähdellä. Näiden hallinnasta saa kierroksen päättyessä voittopisteitä, ja pelin voittaa se, joka korttien tai kierrosten loputtua hallitsee armeijoillaan enemmän näitä tärkeitä alueita. Jopa petollisen yksinkertainen ja turhankin helpohkolta vaikuttava systeemi paljastaa kuitenkin vähitellen melko paljon taktikoinnin mahdollisuuksia, ja korttituuri on mukana kaaosta luovana elementtinä. Peliä on kritisoitu siitä, että esimerkiksi Japani on korteiltaan selkeästi heikompi kuin muut pelattavat osapuolet, samoin Yhdysvallat ja etenkin Neuvostoliitto ovat myöhemmin pelissä vahvoja, mutta akselivalloillakin on mahdollisuudet voittoon, jos vain saa sotakoneistonsa vain alussa vyörymään tehokkaasti eteenpäin.
Taistelu on pelkistetty äärimmilleen: jos pelaajan oman pulikan vieressä on vastustajan armeijaa kuvaava, hän voi pelata kädestään vaikkapa "maataistelu"-kortin, ja poistaa viereisellä alueella olevan vastustajan merkin pelistä. Siinä se, ei taulukoita tai nopanheittoa. Vastustaja voi seuraavalla kierroksella toki kostaa tämän, mikäli tällä on kortti joka tämän mahdollistaa. Eli "rakentaa" uuden armeijan tai taistella jossain muualla. Tai pakottaa vastustajan vaikkapa hylkäämään kortteja kädestään. Armeijoita rakentavien ja taistelukorttien lisäksi pelissä on erilaisia tapahtumakortteja, jotka tuovat hitusen lisäsyvyyttä muuten hyvinkin simppelin oloiseen peliin. Kun kortit sitten hupenevat loppua kohden pakoista alkaa paniikkimieliala hiipiä mieleen, kun voittoon vaadittavat alueet ovatkin ikävästi juuri ja juuri saavuttamattomissa...tai menettää tuiki tärkeän voittopisteen vihollisen pelin seurauksena. Synkin tilanne on silloin, kun jonkun oman maan pakasta loppuvat kortit - tällöin tämä maa käytännössä on poissa pelistä. Avauskäsi näytteleekin pelissä suurta osaa, etenkin Saksalla pelattaessa. Siksipä olen itse kehittänyt lisäsäännön, millä kaikki osapuolet saavat halutessaan sekoittaa pakkansa ennen pelin alkua uudelleen, jottei peli tyssäisi alkuunsa.
Quartermaster General on eräänlainen monsteristrategiapelin äärimmilleen riisuttu versio tai runko, jossa on kuitenkin riittävästi syvyyttä useampaankin pelikertaan. Se voi alkuun vaikuttaa täysin satunnaiselta ja puuduttavalta kortinlätkimiseltä, ja ns. filleriltä, mutta jos pelaaja näkee hieman vaivaa, on siinä myös syvyyttä enemmän kuin alkuun saattaisi luulla - sääntöjen helppoudesta johtuen se sopii myös aloitteleville pelaajille mitä parhaiten. Peliin on saatavilla myös ilmavoimat mukaan tuova lisäosa, jota en valitettavasti ole itse kokeillut.
Entisessä Pohjois-Rhodesiassa (nyk. Sambia) vuonna 1933 syntynyt Wilbur Addison Smith on vuosikymmeniä kestäneen kirjailijauransa aikana tullut tunnetuksi eräänlaisena tusinaviihderomaanien afrikkalaisena kuninkaana, olkoonkin, että tätä pikaisesti keksimääni titteliä pitää tarkastella etenkin kriittisemmän lukijan hyvin suurin varauksin. Tuottelias Smith on ollut pitkään suosittu täällä Suomessakin, ja muistan itsekin ahmineeni herran tuotantoa jo murrosikäisenä, korvat punoittaen seksi- ja väkivaltakohtausten jatkuvassa ilotulituksessa. Toki Smithin vanhemmissa, esimerkiksi Etelä-Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa oli muutamia hyviäkin puolia, ne saivat itsenikin kiinnostumaan maan värikkäästä ja usein verisestä historiasta. Smith teki myös aikaisemmin kirjojensa eteen mittavaa tutkimustyötä, niinpä esimerkiksi joskus kiehtoviakin detaljeja piisasi lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, jos kohta kaunokirjallisesti ei tietenkään mistään sanataiteesta voida puhua.
Jo nuorena havaitsin kuitenkin erään Smithin kirjojen pohjimmaisen ongelman, joka vaivasi lähes kaikkia tämän teoksia: paperinohuet, stereotyyppiset henkilöhahmot, jotka olivat aina joko yli-ihmisen kaltaisia sankareita, ja konnat, jotka olivat julmuudessaan ja häikäilemättömyydessään täysin yliampuvia. Smithin suosituin kirjoissa seikkaileva fiktiivinen suku, Courtneyt, ovat hyvä esimerkki kauniista ja rohkeista täydellisistä sankareista, joihin on joskus lisätty vähän lukijan mielikuvitusta kutkuttavaa särmää. Courtneyt ovat romaanista ja aikakaudesta riippuen milloin ammattimetsästäjiä, sotilaita, merirosvoja, vakoilijoita, poliitikkoja, hävittäjälentäjiä, kullan- tai timantinkaivajia tai muuten vai onneaan onkivia seikkailijoita. Hieman kaavaa muunnellen Smith on tunkenut tympeän yksiulotteista ja joskus jopa verhottua rasismia sisältävää ihmiskuvaustaan vähän kaikkiin kirjoihinsa, käsittelivät ne sitten muinaista Egyptiä tai nykyaikaa.
Joskus ikääntyvän kirjailijan kuitenkin pitäisi tietää, milloin lopettaa, ja vuonna 2013 ilmestynyt Noidankehä on suorastaan pöyristyttävä ja ehdottoman hämmentävä esimerkki todella huonosta viihderomaanista. Itse asiassa uskaltaisin sanoa, että se on viime vuonna lukemistani kirjoista kirkkaasti huonoin, ja vaikkei tällaista kevyttä ja ehdottoman kertakäyttöistä ajanvietettä pitäisikään ehkä yrittää arvostella edes vähääkään vakavissaan, sanoisin, että tämä romaani lienee lajissaan jopa huonoimpia koskaan lukemiani. Pelottavinta on se, miten ihmeessä Smithin kustantaja ja lähipiiri on päästänyt näin kuvottavan tekeleen seulastaan läpi markkinoille, vaikka ilmeisesti perimmäinen syy on se, että miehen nimi kannessa myy yhä maailmanlaajuisesti.
Kirjahan on nykyaikaan sijoittuva jatko-osa jo muutenkin huonolle tarinalle, jossa Hector Cross -niminen entinen ammattisotilas ja nykyinen henkivartija pelastaa amerikkalaisen öljymiljardöörin kauniin lesken terroristien kynsistä ja nämä rakastuvat. No, jatko-osa alkaa saippuasarjaa muistuttavalla auvoisella kuvauksella pariskunnan elosta hulppeassa englantilaiskartanossa. Vaimo Hazel on raskaana, ja perheonni kukoistaa, autotallista löytyy niin Ferraria kuin Rolls-Royceakin. Ikävä kyllä, vaimo joutuu häikäilemättömien konnien hyökkäyksen kohteeksi, ja kuolee. Lapsi tietenkin pelastuu. Hector Cross perii tietysti muijansa miljardit ja alkaa ammattitappajan tehokkuudella valmistautua kostoretkelle, ja rakastuu siinä sivussa uudelleen perimänsä säätiön lakinaiseen. Välillä ihmetellään rikkaiden luksuselämää, jota Smith kuvaa tyylilleen uskollisesti teennäisen kiiltokuvamaisesti. Juoni, joka alun perinkin vaikuttaa todella huteralta muuttuu kirjan lopussa aivan käsittämättömäksi ja ala-arvoiseksi hutuksi, joka kertoo joko kirjailijan totaalisesta kyllästymisestä aiheeseensa tai sitten yksinkertaisesti siitä, että tämä alkaa olla vanhuudenhöperö.
Jos Smithin mustavalkoisissa kirjoissa nyt yleensäkin on paikoin tympeää ja mässäilevää väkivaltaa ja irvokkaita sairaita konnia, vie tämä kirja tässä suhteessa voiton vaikka vertailupohjana olisi koko miehen aiempi tuotanto. Lisäksi, ikään kuin korostaakseen hahmojen pahuutta, tässä teoksessa on vedetty överiksi oikein kunnolla - sisaruksensa huumekauppiaiden seksiorjiksi ja sitä tietä kuolemaan myyvä sadistinen ja perverssi pääkonna (jonka biologinen isä on tietenkin natsirikollinen, kuinkas muuten) on esimerkki kirjailijan "taidoista". Ikävä kyllä, Smith myös aliarvioi myös lukijoidensa älykkyyttä anteeksiantamattomalla tavalla kirjoittaen mm. pikkutytöstä joka soittaa Rahmaninovin 3. pianokonserton ulkomuistista kuin vettä valaen alle viisivuotiaana. Tämä vain yhtenä esimerkkinä. Itse asiassa jälkipuoliskollaan teos muuttuukin jo jonkinlaiseksi tahattomaksi parodiaksi lajityyppinsä teoksista, ja ehkäpä tätä voisi käyttää jopa varoittavana esimerkkinä tuleville kioskikirjallisuuden suoltajille. Jos tämän jälkeen haluatte lukea Noidankehän, niin siitä vaan - mutta ainakin teitä on varoitettu...
Uusi PEN-F kamerani, josta oli tässä blogissa lyhyesti juttua vähän aikaa sitten sai sitten seurakseen objektiivin, joka minun olisi pitänyt oikeastaan hankkia jo aikanaan mainioon Olympus OM-D -kameraan, eli Pana (Leican) 15-millisen, joka MFT-järjestelmässä vastaa kroppikertoimella 30mm laajakulmaa. Nyt, yhdessä Panasonicin Lumixin 20mm objektiivin kanssa voin sanoa, että tähän järjestelmään alkaa olla jo harrastajakuvaajallakin ihan mukava pieni setti tai oikeammin sen alku kasassa - joskin paria kakkulaahan tämä vielä toki tarvitsee, eri asia onkin milloin ja miten pystyn rahoittamaan (ja oikeuttamaan) niiden hankinnan...
Suuren ja mahtavan Leican luvalla ja avustuksella Jaappaniassa suunniteltu ja valmistettu lasi on aika kompakti ja näppärä kooltaan, mutta myös rakenteeltaan selvästi muovisen oloista joskin muuten ihan pätevää Panasonicin omaa Lumixia tukevampi. Yleisesti ottaen se on saanut maailmalla hitusen parempia arvosteluja kuin Olympuksen oma 17mm 1.8 -objektiivi, mutta käsittääkseni nämä ovat optiselta suorituskyvyltään aika lähellä toisiaan. Kalliimmilla, aidoilla Saksan Leicoilla kuvaavat ja tuon firman legendaarista punaista pyöreää pallukkaa kiihkeästi palvovat "vakavat ja vakavaraiset kuvaajat" tosin pitävät näitä L-brändättyjä kaukoidän Panasoniceja suoranaisena jumalanpilkkana, mutta mitäpäs tällainen sunnuntaikuvaaja heidän mielipiteistään välittää...
Tämä objektiivi on saanut kritiikkiä eniten (jopa yhden kokonaisen arvostelun muodossa) alkuun kenties kummalliselta vaikuttavan polttovälinsä vuoksi: 30-millistä vastaava kun ei ole ihan "perinteinen" 28-millinen laajakulma, muttei toisaalta myöskään klassinen ja yleispäteväksi tiedetty 35-millinenkään. Eihän tällaisella välimatkan kakkulalla sitten voi mitenkään järkevästi kuvatakaan, vai? Pötypuhetta! Pieni Panaleica taipuu ihan mainiosti monelaiseen valokuvaamiseen siinä missä Lumixin "epäortodoksinen" 20-millinenkin, sillä kuvaajasta kaikki on loppupeleissä kiinni. Ja valovoimaakin on aivan tarpeeksi - tosin parhaan terävyytensä lasi saavuttaa himmentämällä jonnekin 2.8-5.6 tienoille. MFT-järjestelmässä objektiivien pienempi koko on myös etu, kun kolmella lasilla ja rungolla varustettua kameralaukkua jaksaa kannella vaivatta pidempiäkin matkoja...
Olympuksella kuvaavia tosin saattaa hivenen kismittää se, että aukon säätö objektiivin renkaasta onnistuu vain Panasonicin rungoissa, ja on siten hyödytön ominaisuus heille. Tosin aukkoa nyt saa kätevästi säädettyä rungostakin käsin. Upouutena ilmestyessään markkinoille tämä objektiivi maksoi likemmäs 700€, jossa kieltämättä oli ainakin satasen verran kuulua "Leica-lisää", mutta itse hommasin tämän Saksan Amazonista uutena yli kaksisataa euroa halvemmalla, joten voin sanoa rehellisesti tehneeni hyvät kaupat. Toisin kun Olympuksen 17-millisessä, tähän tulee vakiovarusteena myös vastavalosuoja, mistä annan ehdottomasti plussaa. "Summilux" -nimitys on yleensä Leicauskovaisten mukaan varattu sellaisille objektiiveille, joiden suurin aukko on 1.4, mutta kuten sanottua, minulle tämä on yksi hailee. Ja jos joku sattui lukemaan tämän, ja kiinnostui objektiivin hankinnasta, kehoitan vertailemaan huolella hintoja - Suomessakin tätä näkee yhä myytävän jossain yli kuuden ja puolensadan euron...ja halvimmillaan alle viidensadan.
