Steven Spielbergin ohjaamalta kylmän sodan aikaan sijoittuvalta elokuvalta, jossa on käsikirjoittajina mm. Coenin veljekset oli lupa odottaa jotain keskinkertaisuutta parempaa, mutta valitettavasti näin ei käynyt. Erästä toista arvostelijaa lainatakseni kyseessä on "vakoilujännäri, jossa ei ole sen enempää vakoilua, kuin jännitystäkään". Tämän kyllä allekirjoitan.
Itse arvostan tämän genren elokuvista edelleen korkeimmalle kahta John le Carrén kirjoihin perustuvaa kolkkoa filmatisointia, nimittäin vanhaa filmiä "The Spy Who Came From The Cold (1965) sekä Gary Oldmanin tähdittämää tuoreempaa englantilaiselokuvaa "Tinker, Tailor, Soldier, Spy". Tuntuu, että aina kun amerikkalaiset ottavat tällaisen aiheen käsittelyynsä, siihen saadaan kuin itsestään tahattomasti mukaan aimo annos siirappia ja tahattoman parodian tuulahduksia, vaikka ainekset parempaankin olisivat olleet kasassa...
Elokuva alkaa 1950-luvulla, kun Mark Rylancen vähäeleisesti näyttelemä maalaustaidetta harrastava neuvostovakooja Rudolf Abel jää nalkkiin New Yorkissa, ja tälle on tarjolla kommunismin vastaisen hysterian huippuvuosina kuolemantuomio. Mutta koskapa Yhdysvallat on oikeusvaltio, saa heppu sentään puolustusasianajajan, Tom Hanksin esittämän suoraselkäisen kunnian miehen, James Donovanin. Donovan saa pian huomata, että oikeusvaltion perustukset eivät olekaan ihan niin vankkoja, ja Abel halutaan hengiltä pikaisesti. Tunnontarkka Donovan saa muotoseikkoihin vetoamalla Abelin tuomion lievemmäksi, ja elokuva antaa ymmärtää, että tämä olisi hoksannut, että tulevina vuosina Abelia voidaan elävänä hyödyntää, jos jenkkivakooja jää kiinni jossain rautaesiripun takana, mikä tuntuu epäuskottavalta. Liberaali Donovan kun on tietysti myös pohjimmiltaan isänmaallinen.
Niin tai näin, Donovan onkin oikeassa, kun U-2 tiedustelukonetta lentänyt amerikkalaispilotti Gary Powers ammutaan alas muutamaa vuotta myöhemmin Neuvostoliiton yllä, ja saadakseen miehen takaisin kotiin täytyy neukuille antaa jotain vastineeksi, ja kas: meillähän on vankilassa tämä Abel. Vakooja vakoojasta, ja peli voi taas jatkua. Soppaan lisätään vielä turhaksi sivujuonteeksi höntti nuori amerikkalaisopiskelija, joka rakkauden vuoksi on pidätetty Itä-Saksassa. Ainoa ongelma asiassa on se, että Yhdysvallat ei halua virallisesti sotkeutua asiaan millään tavalla, vaihto pitäisi junailla Itä-Saksassa sikäläisten ja venäläisten viranomaisten luvalla, joten kenet pitäisi sinne lähettää? No, rehellisen amerikkalaisen kiiltokuvamainen perikuva, uhrattavissa oleva Donovan tietenkin. Jonka lämpimän talvipalttoon DDR:n kirkasotsaiset, sosialistista paratiisia rakentavat nuoret varastavat tämän yltä Berliinin itäisellä puolella. Juuri tässä vaiheessa elokuva muuttuu kliseiden viidakoksi, jota ei pelasta edes Spielbergin sinänsä hyvä kuvaustyö ja lavastuksen pedanttisuus ja ajankuvan autenttisuus. Tarina on yksinkertaisesti hutera - olkoonkin että se perustuu faktoihin. Harmi sinänsä, sillä pienellä viilauksella tästä olisi eittämättä saanut paremman elokuvan. Spielbergin tunnettu tapa vääntää asioita katsojalle rautalangasta korostuu eritoten, kun Berliinin muuri otetaan symboliksi. Kohtaus jatkoineen on tökerömpi versio Schindlerin listan kuuluisasta punatakkisesta pikkutytöstä...
Mark Rylancea Abelin roolissa on kehuttu vuolaasti, mutta en oikein ymmärrä miksi. Toki hyvä brittinäyttelijä vetää tällaisen roolin läpi vaikka unissaan, mutta rooli on kirjoitettu ohuemmaksi kuin on tarpeellista. Toisaalta kohtaloonsa kylmän rauhallisesti alistuvassa hiljaisessa hahmossa on kenties jotain ammattivakoojan mieleen tuovaa. Sen sijaan Tom Hanks ärsyttää minua vuosi vuodelta enemmän, ja tämä elokuva on taas yksi vankka todiste miksi. Ukko on yhden ilmeen ja roolin perikuva, jota ei saisi päästää edes suomalaiseen kesäteatteriin sivuosarooliin saati ison budjetin Hollywood-elokuvaan. Joko Hanks "näyttelee" itseään, mukavaa perusheppua kuten tässä, tai sitten vetää kunnolla överiksi kuten vaikkapa elokuvassa "Tuuliajoilla". Siinä elokuvassa miehellä oli sentään arvoisensa vastanäyttelijä - nimittäin lentopallo, joka olisikin ansainnut ehdottomasti Oscarin. Siten olisi myös ainakin kerran vältytty tuon gaalan typeriltä kiitospuheilta.
Mainittakoon vielä lopuksi hämmentävä tosiseikka Rudolf Abelista: vaikka Neuvostoliitossa katsottiinkin miehen epäonnistuneen tiedustelutehtävässään, sai tämä sittemmin sankarina kasvonsa postimerkkiin. Mitähän muuten Ruotsissa tuumattaisiin, jos Venäjä keksisi tehdä saman Stig Berglingille?
En sitten hankkinutkaan haaveilemaani polkupyörää, mistä joku aika sitten tässä blogissani kirjoittelin, vaan uuden kameran. Valokuvaushankinnoissahan pitäisi aina käyttää enemmän järkeä kuin tunnetta, mutta kun näin tämän kameran ja luin siitä kaikki mahdolliset löytämäni arvostelut, tämä härveli oli vain saatava - piste. Noin vuosi sittenhän hankin Fujin X-T10 -kameran, joka oli kyllä valtavan hieno peli, mutta koskapa isäukkoni haaveili uudesta kamerasta, annoin Fujifilmin hänelle - ja sainkin siten itse oivallisen (teko)syyn siirtyä takaisin MFT-järjestelmään. Ja näin muutaman päivän tämän kameran omistettuani voin sanoa, että hankinta oli erinomaisen onnistunut, vaikka siis enemmän tai vähemmän fiilispohjalta sen teinkin.
Olympuksen uusin PEN(iksenjatke) F on ensimmäinen sähköisellä etsimellä varustettu malli, ja malliston "lippulaiva", joka näkyy myös rungon korkeassa hinnassa (1299€ ovh.) Häpeämättömästi retrohenkinen, vanhaa Leicaa etäisesti muistuttava poikkeuksellisen hieno kamera on valmistettu vinkuintiassa kuten ajan hengelle sopii, mutta kuten useat arvostelijat ovat todenneet, on se todella vankan tuntuinen, mainitaan se tässä nyt sitten minunkin toimestani: rungosta ei löydy esimerkiksi yhtään näkyvää ruuvia. Säätökiekot ovat metallia ja hyvin jämäkän oloisia, kuvaustilan kiekko on jopa lukittavissa, vaikken tähän oikein syytä ymmärrä, sillä en oikein keksi miten tuon saisi vahingossa edes pyörähtämään väärään asentoon. Ainoastaan kuvaussäätöihin vaikuttava takapyörä ja laukaisimen ympärillä oleva säädin ovat tuntumaltaan vähän "löysempiä", mutta tämä on ymmärrettävää kuvausmukavuuden kannalta. Ergonomialtaan tämä pieni runko on omiin kätösiini mitä mainioin, peukalotuki on valmistajan OM-D -kameroiden tapaan todella hyvä. Joku arvostelija totesi, että peukalotuen vieressä olevaan Fn1 -nappulaan tulee kuvatessa osuttua vahingossa useasti, mutta tämän täytyy riippua käyttäjän räpylöiden koosta, sillä itselläni näin ei ole tapahtunut vielä kertaakaan.
Takanäyttö on saranoitu, ja sen saa halutessaan kuvausta helpottamaan eri vinkkeleihin (myös tarkennus ja laukaisu onnistuu näyttöä koskettamalla) myös piiloon, joten se ei ota naarmuja vaikkapa kuljetettaessa. Ja kun se on taitettu piiloon, tulee kuvaamiseen väkisinkin (keinotekoista) filmikamerafiilistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Toisaalta kaikki perussäädöt ovat muokattavissa varsin kätevästi vain etsintä ja menu- ja suuntanäppäimiä käyttämällä, joten takanäyttöä tulee tiirailtua vähemmän kuin yleensä, minkä luulisi myös säästävän virtaa. Akunkesto on lyhyen tuttavuuden perusteella ainakin sunnuntaikuvaajalle ihan kohtuullinen, ahkerammat kuvaajat hankkinevat lisäakun. Tosin akkua verottaa Olympuksen mainioksi tunnustettu IBIS-runkovakaaja, mutta sen hyödyt ovat kiistattomat: sain sisätiloissa kehnossa valossa tärähtämättömiä testikuvia käsivaralta jopa sekunnin valotusajalla. Kameran etupuolella on eniten kritiikkiä saanut namiska, jolla saadaan nopeasti valittua mm. mustavalkotila JPEG-kuville. Itselleni tämä on varsin tervetullut uudistus, kun ei tarvitse valikoista selata erikseen väri- ja mustavalkoasetusten välillä. Toisaalta omat suosikkiasetukset (kaikkiaan neljä) saa halutessaan talletettua myös siten, että ne ovat suoraan valittavissa myös kuvaustilan säätökiekosta.
Uutukainen PEN-F on varustettu myös uudella 20 megapikselin kennolla, mutta kun en itse varsinaisesti pikselejä tihrustele, on minun vaikea sanoa onko tämä nyt suurikaan edistysaskel. Halutessaan kameralla voi kuvata myös korkearesoluutioisia, kooltaan jopa 50 megapikselin kuvia, mutta tämä teknologia toimii ainoastaan liikkumattomiin kohteisiin, esim. maisemakuviin ja vaatii käytännössä jalustan tai jonkin tuen kameralle. En ole tätä vielä testannut, mutta täytyyhän tuota tulevaisuudessa kokeilla. Tällä hetkellä olen kuvannut ainoalla omistamallani "hyvällä" MFT-objektiivilla, eli Lumixin 20-millisellä (kinovastaavuus 40mm), se tekee kyllä mainiota jälkeä, mutta tarkennus seilaa eestaas turhan villisti, tämä asia korjaantunee kun saan toivottavasti hankittua pari Olympuksen omaa kakkulaa, jotka onneksi ovat suurimmaksi osaksi suhteellisen järjellisissä hinnoissa.
Entäpä onko minulla jotain negatiivista sanottavaa kamerasta? No, tähän, hivenen suolaiseen hintaan olisi sääsuojaus ollut kyllä kotimaamme vaihtelevia olosuhteita ajatellen enemmän kuin tervetullut, mutta enpä kyllä itse extreme-kuvausta harrasta, joten menköön. Manuaali löytyy vain mukana tulleelta levyltä, joten monet kameran ominaisuudet tulee todennäköisesti löydettyä perinteisellä "oho, ai täällä on tämmöinenkin" (TM) -menetelmällä. Olympuksen menuvalikkohan on tunnetusti vähän sekava... Ehdin jo hihkaista riemusta paketin avattuani, kun käsiini osui 200-sivuinen manuaalivihko, mutta kyseessä olikin onneton perusmanuaali 28 kielellä, suomeksi oli peräti neljä sivua jotakuinkin itsestäänselvää jaarittelua tyyliin "paina laukaisinta ja ota kuva". Mutta kuten sanottua, muuten ovat ensivaikutelmani tästä pienestä kamerasta erinomaiset! Alla vielä Fujin X-satasella napattu kuva omasta yksilöstäni:
Myönnän, että tämänkertaisen blogijeremiadini otsikko on vähän turhan dramaattinen, mutta menköön nyt silti. Kävin nimittäin tänään pitkästä aikaa Turun Akateemisessa kirjakaupassa, jossa käyminen on ollut jo vuosia, itse asiassa kolmisenkymmentä vuotta ajoittaista hupiani. Onpa sieltä satunnaisen selailun ja uutuuksien pällistelyn ohella joskus jokunen nide tai lehti mukaan tarttunutkin. Liioittelisin, että olisin ollut nyt suoranaisen järkyttynyt kaupan ilmeen ja valikoiman uudistamisesta, mutta pettynyt kuitenkin, vaikka jostain muistankin lukeneeni, että kyseinen kirjakauppaketju vaihtoikin omistajaa, ja uudistuksia tehtiin siis rankalla kädellä.
Ensinnäkin kauppaa oli pienennetty oikein reippaasti. Pidin vanhasta, tilavasta kirjakaupasta jossa ei sentään kaltaiseni, hämyisissä varjoissa viihtyvän kulttuurimursunkaan tarvinnut pelätä tulevansa jotain Gordon Ramsayn keittokirjaa alennuksesta metsästävän, myöhäiseen keski-ikään ehtineen kotirouvalauman toimesta tallotuksi ja vetää viime henkäyksensä lattialla Charles Bukowskin pokkari kädessään. Mutta tilan mukana oli myös kadonnut valikoimaa, ja sen saattoi huomata jo pikavisiitillänikin. Ei Akateemisen valikoima viime vuosina muutenkaan parempaan suuntaan ollut menossa. Toki myös kirjojen kauppias vetoaa aina siihen, ettei kannata pitää valikoimassa, jos ei myy, mutta toisaalta kyllähän siinä mahdollinen kysyntäkin vähenee, jollei ole tarjontaa. Lienen sanonut tämän joskus aiemminkin, mutta uskoisin, että etenkin kirjojen kohdalla asia pitää paikkansa.
Sattuipa myös jo ollessani poistumassa kaupasta korviini irrallinen lause eräältä vanhemmalta rouvashenkilöltä, joka kehui vuolaasti henkilökunnan edustajalle uuden kirjakaupan pirteää ilmettä. "Kyllä tämä on sitten nyt viihtyisä, ja on mukavaa, kun kaikkien kirjojen naamatkin on nähtävillä". Vaikka omat opintoni kirjallisuustieteessä jäivätkin aikoinaan vain Hämeenportin approbaturin suorittamiseen ja ovat kääntäen verrannollisia Maksim Gorkin "Nuoruuteni yliopistoihin", sen verran itse kirjan yleisestä fyysisestä olemuksesta on jäänyt niitä jonkin verran hypistelleenä mieleen, että yleensä niissä, ainakin uusina ja hyväkuntoisina, tapaa olla kansi - ei naamaa. Toki valistuneempi nykynuoriso puhuu varsin sujuvasti ns. naamakirjasta, mikä saattoi sekoittaa vanhemman väestön edustajan...
Valistuneesta nuorisosta tuli muuten mieleeni taannoin television suositussa tietovisailussa kilpaillut heppu, olisikohan tämä ollut Oulusta. Tältähän kysyttiin, kuka onkaan kirjoittanut sellaisen maassamme vähemmän tunnetun sepustuksen kuin "Seitsemän veljestä"? Näin kiperään kysymykseenhän ei tämä kansakunnan toivo osannut vastata, mutta kilautus kaverille (joka tässä tapauksessa oli ajan hengen mukaisesti tämän pomo) onneksi pelasti tyypin kiipelistä. Se, miksi otin tämän tähän esimerkiksi kaivannee lisäselvitystä. Minähän en luonteeltani hyvin epä-älyllisenä ja kansalliseen muottiin vaatimattomaksi valettuna yleensä tapaa olemattomilla saavutuksillani briljeerata, mutta ala-asteen ensimmäisellä luokalla päätin kirjoittaa uusiksi tämän kansalliseksi kirjalliseksi aarteeksikin mainitun teoksen, koskapa A. Kiven tunnetumpi alkuperäisversio oli mielestäni turhan raskas (kotonamme oli tuolloin vain antikvakirjaimin Porwoossa painettu vanha versio tästä opuksesta). Oma, postmoderni ja lyhennetty versioni saavuttikin sitten laajaa menestystä mm. koulun opettajanhuoneessa ja myös puhelinsoiton kotiini - kuulemma vanha, isovatsainen perusilmeeltään äreä rehtorikin oli nauranut niin makeasti viimeksi, kun joukko-oppi otettiin käyttöön matematiikan opetuksessa. Finlandia-palkinto jäi minulta kuitenkin saamatta erinäisten plagiointisyytösten vuoksi, ja osin kai siksi, että teokseni varhaisversio ilmestyi vuonna 1983, ennen kuin palkintoa oli edes olemassa.
Lukijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden suunnattomaksi mieliharmiksi esikoisteokseni on nyttemmin kadonnut. Enkä tohdi tässä enää sen enempää sen sisältöä puida, mutta tässä pari hatarasti muistamaani maistiaista, yksi varsin dramaattinen luku kokonaisuudessaan, muistaakseni näin teos myös päättyi:
7. luku (Jossa Aapo kuolee syöpään)
"Miksi Aapo kuoli?" kysyivät muut.
"En tiedä", sanoi Juhani
Ja niin kuusi veljestä jatkoi elämäänsä eteläisessä Hämeessä.
Kuten esimerkistä saattoi huomata, olin jo hyvin nuorena (7 v.) varsin tietoinen suomalaisen koululääketieteen suorastaan hämmästyttävän ylivertaisista saavutuksista 1800-luvulla. Yksi luku käsitteli myös ansiokkaasti Simeonin näkemiä houreisia "luuranko-unia", tässä nuori kirjoittaja saattoi hyvinkin nerokkaasti aavistella miten alkuperäinen kirjailija oli siirtänyt omia deliriumhöyryjään paperille. Ikävä kyllä, muistini pettää minut näiltä osin..mutta onhan tästä jo monen tuhatta auringon kiertoa...
Tässä kevään edetessä tuli mieleeni jälleen kerran yksi kuningasidea. Ajattelin nimittäin hankkia uuden polkupyörän. Ajatushan ei sinänsä ole missään nimessä huono, pyöräily kun on tunnetusti oivallinen tapa liikkua paikasta toiseen, ja kuntokin siinä kohoaa samalla. Itseäni ajatellen asiassa on kuitenkin pari huomioitavaa seikkaa. Niistä ehkä tärkein on se, että olen viimeksi ollut polkupyörän selässä noin kaksikymmentä vuotta sitten armeija-aikanani (enkä silloinkaan varsinaisesti pyörämarsseilla). Ja aktiivisimmillani pyöräilin vuosina 1984-87, eli aivan pikkukakarana. Pyöräilyni loppui kuin itsestään alkusyksystä 1987, kun uskollinen, monia kilometrejä niellyt ja kolhuja kokenut vaaleanvihreä Joponi varastettiin taloyhtiön takapihalta. Näin jälkeenpäin muistellen opetus oli maalta Turkuun muuttaneelle sinisilmäiselle kymmenvuotiaalle aika kova, tärkeän polkupyörän menettäminen jollekin häikäilemättömälle kriminaalille kirpaisi aika lailla - en edes kehdannut pyytää vanhemmiltani uutta pyörää, ja tulevina vuosina pyöräilinkin kesäisin lähinnä sukulaisten erilaisilla kaksipyöräisillä rohjakkeilla lähinnä isovanhempieni mökillä. Eräs serkkuni hirveä, halpa raskas maastopyörän kuvatus on etenkin jäänyt mieleeni...
Olen vuosien saatossa kuitenkin haikallut monasti polkupyörän perään, aina näin keväisin ajatus on salakavalasti tullut kummittelemaan mieleeni. Totta puhuen ajatus autojen seassa pyöräilemisestä saa minut suunnattoman kauhun valtaan, mutta toisaalta onpa Turussa kilometrikaupalla hyviä pyöräteitäkin. Eikä tällä kunnolla pitkiä ja vaativia lenkkejä aluksi tulisi tehtyäkään, kunhan nyt edes pääsisi jokirantaan fiilistelemään. Kun aloin sitten hiljattain vakavissani katselemaan erilaisia pyörämalleja ja aiheeseen liittyvää infoa netistä, menikin tuntikausia aihetta tutkittuani sormi suuhun. Ja kysymyksiä alkoi kasautua uhkaavalla tahdilla: millainen runko, kuinka monta vaihdetta, onko merkillä väliä, mitä maksaa, mitä lisävarusteita, minkämoinen potta päähän, kuinka huolletaan jne...Tietotulvan käsittelyä ei helpottanut alkuunkaan, kun eksyin muutamalle fillarifoorumille ja erilaisiin aihetta käsitteleviin blogeihin. Heti kun löytyi jokin itseäni miellyttävä pyörämalli tai -merkki, oli taatusti joku, joka haukkui kyseisen ajopelin täysin surkeaksi. Toisaalta kun en mitään kilpapyörää ole nopeusennätykset mielessä hankkimassa ja tiedän ainakin suurin piirtein minkäkokoisen rungon tarvitsen, tuskin tässä hankinnassa kovin pahasti voi mennä metsään.
Alkuperäinen budjettini oli korkeintaan tuhat euroa, tällä hinnalla on mielestäni saatava jo kelpo maantiekiitäjä huolettomaan urbaaniin veivaamiseen, mutta hätätilanteessa olen valmis sijoittamaan jopa pari satasta päälle. Tätä kirjoitettaessa ovat vaihtoehdot kaventuneet pariin, kolmeen varsin hyvältä vaikuttavaan ehdokkaaseen, mutta saa nyt nähdä mihin lopulta päädyn. Tärkeimmät kriteerit ovat tietenkin ajoasento, pyörän keveys sekä käytännöllisyys, mutta kyllä sillä ulkonäölläkin hivenen on merkitystä - omaan persoonaani kun ei oikein sovellu kovin moderni räikeän sporttinen ultimate-häkkyrä tuhannella ja yhdellä vaihteella. Pikemminkin tuollainen vanhahtava perusmankeli voisi tulla kysymykseen.
Parhaat, ajan armotta haalistamat pyöräilymuistoni ovat lähes kolmenkymmenen vuoden takaa kesältä 1986, jolloin kesälomalla fillaroin pitkin Euraa sinne tänne Jopollani, kerran mm. kaverini mökille Pyhäjärven rantaan. Jopa lyhyemmät pyrähdykset ihan lähelläkin asuvien kavereiden luo tehtiin aina pyöräillen. Yksi suosimani taival oli mutsini työpaikalle käyttäen hiljaista maaseututietä. Auringon paistaessa kiidin huolia vailla vanhaa kivisiltaa pitkin yli joen, ohi kirkon, maalaistalojen, peltojen, vanhan hautausmaan. Joskus piti muutama kymmenen metriä ajaa vaivihkaa tien laitaa koviksena jopa ilman käsiä - se ei todellakaan ollut järin fiksua aikana, jolloin kukaan ei vielä käyttänyt pyöräilykypärää. Mutta tuota lapsuuteen jäänyttä vapauden tunnetta olen useasti kaivannut, vaikka luultavasti en sitä enää koskaan saavuta.
Kun Fujifilm joitakin vuosia sitten julkisti markkinoita kohauttaneen X100 -kameramallinsa, oli innostus valokuvausharrastajien ja kaiketi joidenkin ammattilaistenkin keskuudessa melkomoista. Vanhaa mittaetsinkameraa muistuttava kiinteäpolttovälinen, (kinovastaavuus 35mm) varsin näppäränoloinen vekotin oli kuitenkin itselleni tuolloin aivan liian kallis yli 1300 euron hintalapulla, ja myöhemmin kävi ilmi, että ensimmäisessä X100-mallissa oli myös joitain lastentauteja, joista pahimmat liittyivät tarkennusnopeuteen.
Kun ensimmäistä mallia seurasi sitten paranneltu ja viilattu X100s, en ollut alkuun edes etäisesti kiinnostunut koko härvelistä. Osittain siksi, että hinta oli edelleen mielestäni liian kova kiinteäpolttovälisestä kamerasta, olkoonkin että ulkoisesti retrohenkeä huokuva kamera oli kieltämättä erittäin tyylikäs (tottahan toki tällaiset asiat ovat hifistelijälle tärkeitä). Mutta niin vain kävi, että kun Rajala laski parisen vuotta sitten s-mallin hintaa roimasti, eli 699 euroon, oli allekirjoittanutkin kovan paikan edessä. Tuohon hintaan kiusaus hankkimiseen oli yksinkertaisesti liian kova, joten minustakin tuli Fujifilm-kuvaaja, tosin omistin entuudestaan jo Fujin pikkuisen X10-pokkarin, joka ei kuitenkaan pienikennoisena ollut ihan ongelmaton kapine.
X100 -sarjalaisista puhuttaessa voitaisiin kaiketi vähän korkealentoisesti sanoa, että ne pyrkivät vetoamaan kuvaajaan eräänlaisen "back to basics" -filosofian kautta. Kuvaaja voi säätää objektiivin renkaasta aukkoa ja rungon säätökiekosta suljinajan mieleisekseen ja sitä kautta kuvaamiseen tulee pakostakin vanhan hyvän ajan fiilistä, kun automatiikka ei huolehdikaan kaikesta - ei sillä, etteikö esimerkiksi modernilla järkkärillä voisi tehdä samoin, mutta kun tähän lisätään mainio optinen etsin (joka on ns. hybridi, eli kuvaus onnistuu tarvittaessa myös sähköisen etsinkuvan avulla), on lopputuloksena erittäin onnistunut kokonaisuus. Toki suljinajan ja aukon saa myös automatiikalle, jos ei halua itse häslätä. Fufilmin JPEG-kuvat ovat tunnetusti laadultaan mainioita, ja kohinansieto on kennossa myös hyvällä tasolla, joten hyvää jälkeä syntyy vaatimattomammassakin valossa. Jopa tällaiselta sunnuntaikuvaajalta. Fujifilmin uudempien kameroiden Classic chrome-filmisimulaatio on oikeastaan ainoa isompi puute, ja ilman sitäkin pärjää...
Ergonomia X-satasessa ei ole aivan parhaiden kokeilemieni kameroiden luokkaa, etenkin peukalotuki olisi tervetullut lisä, mutta käsittääkseni sellaisen voi kuitenkin erikseen hommata. Kameran pieni koko on myös valtava etu, tätä jaksaa kanniskella vaikka koko päivän. Fujifilm myy kameraan myös kahta ruuvattavaa konvertterilasia, jotka antavat ulottuvuutta hieman laajemmalle (28mm "laajakulma") sekä asteen telen suuntaan (50mm "normaalikonvertteri"). Voi tietenkin kysyä, miksi ostaa näitä, kun kameran koko idea on juuri tässä kiinteässä 35mm yleislaajakulmassa, mutta kun ottaa huomioon, että molemmat lisähärpäkkeet maksavat yhteensä alle viisisataa, ja niillä tästä tekee jo varsin mainion pienen ja kevyen järjestelmän, niin mikä jottei...itse harkitsen näiden hankkimista vakavissani.
Olin vuodenvaihteessa jo kauppaamassa Fujifilmin X100s -kameraani pois muiden hankintojen tieltä, mutta onneksi tulin järkiini, sillä onhan tämä edelleen käyttökelpoinen kuvausväline. Uudemman X100t -mallin voisin tosin tulevaisuudessa hankkia, jos siitä tulisi vastaava tarjous eteen...
Ubisoftin toimintapainotteinen, selviytymishenkinen Far Cry- pelisarja on jo ehtinyt viidenteen osaansa, itse näistä olen tosin pelannut vain kolmea viimeistä. Edellinen, kuvitteelliseen Kyratin vuoristovaltioon Himalajan tienoille sijoittuva peli oli oikeastaan vain kromia kylkeen saanut kolmososa uudella ympäristöllä ja hahmoilla, ja siksipä minulla ei henkilökohtaisesti ollut valtavia odotuksia tästä kivikauteen sijoittuvasta Primalistakaan. Mutta koskapa aikakausi on peleissä harvemmin nähty, ja edellisiäkin osia tuli tahkottua aikoinaan tuntikausia, päätin kokeilla miltä maistuukaan luolamiehenä samoileminen ja kevyt eräjormailu primitiivisin maustein. Ja mikäpäs siinä, hyvä peli on kyseessä.
Pelattava hahmo 12 000 vuoden takaa on metsästäjä-keräilijä nimeltään Takkar, joka kuuluu keksittyyn Wenjojen heimoon. Wenjat ovat löytäneet vuorten suojissa olevan elinkelpoisen Orokseksi kutsumansa maa-alueen asuinpaikakseen. Oros kuhisee monenlaista riistaa, kirkasvetiset vuoristopurot ja joet solisevat, ja metsä humisee rauhoittavasti mitä nyt karmeat pedot murisevat jossain silloin tällöin. Ikävä kyllä Orokseen ja sen lihapatojen äärelle hinkuu asumaan kaksi muutakin heimoa, kannibalismia harjoittavat raakalaismaiset udamit, ja pyromaniaa harrastavat, tuliuhreja harrastavat kierot izilat. Ja ovat mokomat vielä vihamielisiä! Takkarin tehtävänä on koota sinne tänne hajaantuneet wenjat yhteen. Pelin alussa metsästäjä saa myös huomata olevansa itse saalis monenkirjaville elukoille. On sutta, luolaleijonaa, jaguaaria, sapelihammastiikeriä ja karhua vain muutamia mainitakseni. Mammuttiakaan ei tapeta paljain käsin. Onneksi Takkar on petomestari, joka shamaanin avulla saa kesytettyä monista elukoista itselleen oivan apurin, jota voi käyttää paitsi metsästämiseen, myös vihollisheimolaisten kanssa tappelemiseen. Ensimmäinen pelissä avattava "eläinkumppani" on pöllö, jota voi käyttää edessä olevan maaston tiedusteluun näppärästi ilmasta käsin...ja myöhemmin jopa rajoitettuihin "ilmahyökkäyksiin". Suurpedoilla voi jopa pelin edistyessä ratsastaa!
Kuulostaa kyllä melkoiselta soopalta, mutta peliviihteenä Far Cry Primal on aivan kelvollista tasoa. Takkarin pääaseenakaan ei ole tietenkään AK-47, vaan ajan hengen mukaisesti jousi, nuija tai keihäs. Jousella voi napsia riistaa tai vihollisia kauempaa, keihäällä tai parilla kaatuu isompikin otus ja nuijalla kelpaa brutaalisti hutkia päällekäyviä vihollisia lähikontaktissa tai yllättää nämä hiippailemalla takaapäin kimppuun. Jatkossa mukaan tulee vielä linko ja kivikautiset heittoveitset. Sarjan peleille ominaisesti aseitaan ym. varusteita voi myös päivittää paremmaksi, samoin pelaaja saa kokemuksen karttuessa taitopisteitä, joita sopii tuhlata haluamallaan tavalla. Ja koskapa Ubisoftin pelistä on kysymys, on kaikenlaista kerättävää tilpehööriä taas enemmän kuin riittävästi: asemateriaalit, nahat, luut, kasvit, kivet, luolamaalaukset, amuletit, jne. Sälää käytetään esimerkiksi wenjojen kylän rakentamiseen. Pelialue on myös tavattoman laaja, ja ensimmäiset tunnit menevätkin helposti vain sitä pällistellessä. On niin kivistä kukkulaa kuin vehreää laaksoakin, luolia koluttavaksi ja talvista vuoristomaisemaakin. Graafisesti peli on pääosin varsin näyttävä, eikä äänimaailmassakaan ole juuri moitittavaa. Wenjat puhuvat jopa varta vasten keksittyä kieltä, mikä onkin järkevä ratkaisu, englantia sivistyneesti toisilleen haastelevat luolamiehet olisivat kieltämättä olleet varsin huono ratkaisu immersion kannalta.
Nuijamiehen primitiivireaktiota voi fiksumpi Cro-Magnon torjua vaikkapa keihäällä.
Mutta on pelissä jotain moitittavaakin. Taistelu on etenkin hektisimmillään, useaa vihollista vastaan nuijalla sinne tänne hutkiessa helposti vähän epämääräistä sohimista, ja pääjuonitehtävät kaipaisivat monasti vähän lihaa luiden ympärille. Pidempinä sessioina pelattuna peli epäilemättä toistaa itseään helposti. Mutta toisaalta tekemistä on niin paljon, että kyllä rauhallisempi pelaaja tähän saa helposti uppoamaan kymmeniä tunteja. Far Cry-pelisarjan ystäville peli on taatusti hankkimisen arvoinen, mutta tällainen vanhempi pelaaja helposti sortuu kyynisyyteen. Mutta pelin tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että mitäpä sitä pyörää uudelleen keksimään, tehdään sen sijaan peli ajalta, jolloin sitä ei ollut keksitty!
Viimeisimmän James Bond -elokuvan (Spectre) katsomisen myötä heräsi itselläni lapsenomainen kiinnostus hankkia joku edullinen "sukelluskello", kokoelmani ainokaisen, Steinhartin pätevän sveitsiläisen Ocean One-automaatin kaveriksi. Omegan elokuvassa nähtävä hulppea kronometri olisi maksanut yli seitsemän tonnia, joten oli katseltava jotain selkeästi halvempaa vaihtoehtoa. Nettiselailun seurauksena sellainen sitten löytyikin, noin sataviisikymppiä maksanut Rotaryn Ocean Avenger -kvartsikello. "Valtamerikostaja" on kyllä harvinaisen pöljä mallinimi, mutta toisaalta ulkonäkö tässä edullisessa kellossa ei ole todellakaan hullumpi, joten ostopäätöstä ei tarvinnut kauaa miettiä - eikä myöskään katua.
Rotary on vanha, alun perin sveitsiläinen kellomerkki, jonka kalleimmat mallit ovat itse asiassa nykyäänkin Omegan hinnoissa, mutta edullisempia kansanmalleja väsätään jossain Kiinan tienoilla läjäpäin. Merkki taitaa myös olla sen perustajasuvun omistuksessa edelleen. Rotary on etenkin Britanniassa hyvin suosittu kellomerkki, eräänlainen sikäläinen vastine kotoiselle Leijonalle. Merkin tunnettavuus ja suosio nykyään juontaa juurensa toiseen maailmansotaan, jolloin Rotary toimitti ajannäyttäjiään Britannian asevoimille, ja sodan jälkeen kotiutetut sotilaat käyttivät näitä peruskelloja saarivaltion joka kolkassa. Rotarya on syytetty joskus mielikuvituksettomaksi muiden valmistajien mallien kopioijaksi, eikä ihan syyttä, sillä valmistajan mallistosta löytyi vielä muutama vuosi sitten melko härski kvartsiversio mm. Breitlingin Navitimerista.
Vuonna 2015 markkinoille tulleen Ocean Avengerin esikuva on melko selvästi klassinen Omegan Seamaster 300 vuodelta 1957 (joka on myös innoittanut Spectressä nähtävää kelloa). Selkeimmin yhdennäköisyys on havaittavissa tunti- ja minuuttiviisareissa, ehkä myös kehässä. Viisareiden ja indeksien oranssi sävy on persoonallinen. Toisaalta Rotary valmisti 1960-70 -lukujen taitteessa omaa mallia, jota tämä "uusversio" myös etäisesti muistuttaa, eikä kyseessä siten ole mikään feikkiomega. Kello on halkaisijaltaan maltilliset 40mm, eli kaksi milliä pienempi kuin Steinhartin "subi", joten ainakin omaan kapeaan ranteeseeni se istuukin mainiosti. Parin millin kokoero on tässä tapauksessa oikeastaan aika merkittävä. Steinhart kun tuntuu aavistuksen isolta jytkyltä ranteessani. Kellolasi tässä on vintage-henkisesti mineraalista ja myös kupera - ja antaa ulkonäölle hyvän ja tyylikkään säväyksen. Kehä kääntyy vastapäivään, mutta on kieltämättä vähän rimpulan oloinen esimerkiksi vankkarakenteiseen Steinhartiin verrattuna, mutta hinta huomioon ottaen tämä on ymmärrettävää. Kello on taulun tekstin mukaan vesitiivis, ja ruuvattava pohjakin puhuisi tämän puolesta, mutta vetonuppi ei ole ruuvattava, joten en kyllä itse lähtisi tämän kanssa antaumuksella lotraamaan - vaikka jonkinmoinen "sukeltajankello" tämä siis yrittääkin olla. Mutta kestänee se sentään hätätilanteessa ainakin Englannin ja kotomaamme tihkusateet. Nahkaranneke ajaa asiansa, mutta tämä kello suorastaan huutaa ns. Natoranneketta, mustan ja harmaan väriyhdistelmällä, totta kai.
Uusimmassa Bondissa Daniel Craigin näyttelemä 007 saa elokuvan alkupuolella uuden kellonsa Q:lta, ja kysyy tietenkin mitä uusi agenttikello tekee, ts. tappaako niin talossa kuin puutarhassakin. Q:n vastaus kuuluu: "Se kertoo ajan." Ja niin tekee myös Rotary, tosin ilman 7000€ hintalappua...
