Entisessä Pohjois-Rhodesiassa (nyk. Sambia) vuonna 1933 syntynyt Wilbur Addison Smith on vuosikymmeniä kestäneen kirjailijauransa aikana tullut tunnetuksi eräänlaisena tusinaviihderomaanien afrikkalaisena kuninkaana, olkoonkin, että tätä pikaisesti keksimääni titteliä pitää tarkastella etenkin kriittisemmän lukijan hyvin suurin varauksin. Tuottelias Smith on ollut pitkään suosittu täällä Suomessakin, ja muistan itsekin ahmineeni herran tuotantoa jo murrosikäisenä, korvat punoittaen seksi- ja väkivaltakohtausten jatkuvassa ilotulituksessa. Toki Smithin vanhemmissa, esimerkiksi Etelä-Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa oli muutamia hyviäkin puolia, ne saivat itsenikin kiinnostumaan maan värikkäästä ja usein verisestä historiasta. Smith teki myös aikaisemmin kirjojensa eteen mittavaa tutkimustyötä, niinpä esimerkiksi joskus kiehtoviakin detaljeja piisasi lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, jos kohta kaunokirjallisesti ei tietenkään mistään sanataiteesta voida puhua.
Jo nuorena havaitsin kuitenkin erään Smithin kirjojen pohjimmaisen ongelman, joka vaivasi lähes kaikkia tämän teoksia: paperinohuet, stereotyyppiset henkilöhahmot, jotka olivat aina joko yli-ihmisen kaltaisia sankareita, ja konnat, jotka olivat julmuudessaan ja häikäilemättömyydessään täysin yliampuvia. Smithin suosituin kirjoissa seikkaileva fiktiivinen suku, Courtneyt, ovat hyvä esimerkki kauniista ja rohkeista täydellisistä sankareista, joihin on joskus lisätty vähän lukijan mielikuvitusta kutkuttavaa särmää. Courtneyt ovat romaanista ja aikakaudesta riippuen milloin ammattimetsästäjiä, sotilaita, merirosvoja, vakoilijoita, poliitikkoja, hävittäjälentäjiä, kullan- tai timantinkaivajia tai muuten vai onneaan onkivia seikkailijoita. Hieman kaavaa muunnellen Smith on tunkenut tympeän yksiulotteista ja joskus jopa verhottua rasismia sisältävää ihmiskuvaustaan vähän kaikkiin kirjoihinsa, käsittelivät ne sitten muinaista Egyptiä tai nykyaikaa.
Joskus ikääntyvän kirjailijan kuitenkin pitäisi tietää, milloin lopettaa, ja vuonna 2013 ilmestynyt Noidankehä on suorastaan pöyristyttävä ja ehdottoman hämmentävä esimerkki todella huonosta viihderomaanista. Itse asiassa uskaltaisin sanoa, että se on viime vuonna lukemistani kirjoista kirkkaasti huonoin, ja vaikkei tällaista kevyttä ja ehdottoman kertakäyttöistä ajanvietettä pitäisikään ehkä yrittää arvostella edes vähääkään vakavissaan, sanoisin, että tämä romaani lienee lajissaan jopa huonoimpia koskaan lukemiani. Pelottavinta on se, miten ihmeessä Smithin kustantaja ja lähipiiri on päästänyt näin kuvottavan tekeleen seulastaan läpi markkinoille, vaikka ilmeisesti perimmäinen syy on se, että miehen nimi kannessa myy yhä maailmanlaajuisesti.
Kirjahan on nykyaikaan sijoittuva jatko-osa jo muutenkin huonolle tarinalle, jossa Hector Cross -niminen entinen ammattisotilas ja nykyinen henkivartija pelastaa amerikkalaisen öljymiljardöörin kauniin lesken terroristien kynsistä ja nämä rakastuvat. No, jatko-osa alkaa saippuasarjaa muistuttavalla auvoisella kuvauksella pariskunnan elosta hulppeassa englantilaiskartanossa. Vaimo Hazel on raskaana, ja perheonni kukoistaa, autotallista löytyy niin Ferraria kuin Rolls-Royceakin. Ikävä kyllä, vaimo joutuu häikäilemättömien konnien hyökkäyksen kohteeksi, ja kuolee. Lapsi tietenkin pelastuu. Hector Cross perii tietysti muijansa miljardit ja alkaa ammattitappajan tehokkuudella valmistautua kostoretkelle, ja rakastuu siinä sivussa uudelleen perimänsä säätiön lakinaiseen. Välillä ihmetellään rikkaiden luksuselämää, jota Smith kuvaa tyylilleen uskollisesti teennäisen kiiltokuvamaisesti. Juoni, joka alun perinkin vaikuttaa todella huteralta muuttuu kirjan lopussa aivan käsittämättömäksi ja ala-arvoiseksi hutuksi, joka kertoo joko kirjailijan totaalisesta kyllästymisestä aiheeseensa tai sitten yksinkertaisesti siitä, että tämä alkaa olla vanhuudenhöperö.
Jos Smithin mustavalkoisissa kirjoissa nyt yleensäkin on paikoin tympeää ja mässäilevää väkivaltaa ja irvokkaita sairaita konnia, vie tämä kirja tässä suhteessa voiton vaikka vertailupohjana olisi koko miehen aiempi tuotanto. Lisäksi, ikään kuin korostaakseen hahmojen pahuutta, tässä teoksessa on vedetty överiksi oikein kunnolla - sisaruksensa huumekauppiaiden seksiorjiksi ja sitä tietä kuolemaan myyvä sadistinen ja perverssi pääkonna (jonka biologinen isä on tietenkin natsirikollinen, kuinkas muuten) on esimerkki kirjailijan "taidoista". Ikävä kyllä, Smith myös aliarvioi myös lukijoidensa älykkyyttä anteeksiantamattomalla tavalla kirjoittaen mm. pikkutytöstä joka soittaa Rahmaninovin 3. pianokonserton ulkomuistista kuin vettä valaen alle viisivuotiaana. Tämä vain yhtenä esimerkkinä. Itse asiassa jälkipuoliskollaan teos muuttuukin jo jonkinlaiseksi tahattomaksi parodiaksi lajityyppinsä teoksista, ja ehkäpä tätä voisi käyttää jopa varoittavana esimerkkinä tuleville kioskikirjallisuuden suoltajille. Jos tämän jälkeen haluatte lukea Noidankehän, niin siitä vaan - mutta ainakin teitä on varoitettu...
Uusi PEN-F kamerani, josta oli tässä blogissa lyhyesti juttua vähän aikaa sitten sai sitten seurakseen objektiivin, joka minun olisi pitänyt oikeastaan hankkia jo aikanaan mainioon Olympus OM-D -kameraan, eli Pana (Leican) 15-millisen, joka MFT-järjestelmässä vastaa kroppikertoimella 30mm laajakulmaa. Nyt, yhdessä Panasonicin Lumixin 20mm objektiivin kanssa voin sanoa, että tähän järjestelmään alkaa olla jo harrastajakuvaajallakin ihan mukava pieni setti tai oikeammin sen alku kasassa - joskin paria kakkulaahan tämä vielä toki tarvitsee, eri asia onkin milloin ja miten pystyn rahoittamaan (ja oikeuttamaan) niiden hankinnan...
Suuren ja mahtavan Leican luvalla ja avustuksella Jaappaniassa suunniteltu ja valmistettu lasi on aika kompakti ja näppärä kooltaan, mutta myös rakenteeltaan selvästi muovisen oloista joskin muuten ihan pätevää Panasonicin omaa Lumixia tukevampi. Yleisesti ottaen se on saanut maailmalla hitusen parempia arvosteluja kuin Olympuksen oma 17mm 1.8 -objektiivi, mutta käsittääkseni nämä ovat optiselta suorituskyvyltään aika lähellä toisiaan. Kalliimmilla, aidoilla Saksan Leicoilla kuvaavat ja tuon firman legendaarista punaista pyöreää pallukkaa kiihkeästi palvovat "vakavat ja vakavaraiset kuvaajat" tosin pitävät näitä L-brändättyjä kaukoidän Panasoniceja suoranaisena jumalanpilkkana, mutta mitäpäs tällainen sunnuntaikuvaaja heidän mielipiteistään välittää...
Tämä objektiivi on saanut kritiikkiä eniten (jopa yhden kokonaisen arvostelun muodossa) alkuun kenties kummalliselta vaikuttavan polttovälinsä vuoksi: 30-millistä vastaava kun ei ole ihan "perinteinen" 28-millinen laajakulma, muttei toisaalta myöskään klassinen ja yleispäteväksi tiedetty 35-millinenkään. Eihän tällaisella välimatkan kakkulalla sitten voi mitenkään järkevästi kuvatakaan, vai? Pötypuhetta! Pieni Panaleica taipuu ihan mainiosti monelaiseen valokuvaamiseen siinä missä Lumixin "epäortodoksinen" 20-millinenkin, sillä kuvaajasta kaikki on loppupeleissä kiinni. Ja valovoimaakin on aivan tarpeeksi - tosin parhaan terävyytensä lasi saavuttaa himmentämällä jonnekin 2.8-5.6 tienoille. MFT-järjestelmässä objektiivien pienempi koko on myös etu, kun kolmella lasilla ja rungolla varustettua kameralaukkua jaksaa kannella vaivatta pidempiäkin matkoja...
Olympuksella kuvaavia tosin saattaa hivenen kismittää se, että aukon säätö objektiivin renkaasta onnistuu vain Panasonicin rungoissa, ja on siten hyödytön ominaisuus heille. Tosin aukkoa nyt saa kätevästi säädettyä rungostakin käsin. Upouutena ilmestyessään markkinoille tämä objektiivi maksoi likemmäs 700€, jossa kieltämättä oli ainakin satasen verran kuulua "Leica-lisää", mutta itse hommasin tämän Saksan Amazonista uutena yli kaksisataa euroa halvemmalla, joten voin sanoa rehellisesti tehneeni hyvät kaupat. Toisin kun Olympuksen 17-millisessä, tähän tulee vakiovarusteena myös vastavalosuoja, mistä annan ehdottomasti plussaa. "Summilux" -nimitys on yleensä Leicauskovaisten mukaan varattu sellaisille objektiiveille, joiden suurin aukko on 1.4, mutta kuten sanottua, minulle tämä on yksi hailee. Ja jos joku sattui lukemaan tämän, ja kiinnostui objektiivin hankinnasta, kehoitan vertailemaan huolella hintoja - Suomessakin tätä näkee yhä myytävän jossain yli kuuden ja puolensadan euron...ja halvimmillaan alle viidensadan.
Steven Spielbergin ohjaamalta kylmän sodan aikaan sijoittuvalta elokuvalta, jossa on käsikirjoittajina mm. Coenin veljekset oli lupa odottaa jotain keskinkertaisuutta parempaa, mutta valitettavasti näin ei käynyt. Erästä toista arvostelijaa lainatakseni kyseessä on "vakoilujännäri, jossa ei ole sen enempää vakoilua, kuin jännitystäkään". Tämän kyllä allekirjoitan.
Itse arvostan tämän genren elokuvista edelleen korkeimmalle kahta John le Carrén kirjoihin perustuvaa kolkkoa filmatisointia, nimittäin vanhaa filmiä "The Spy Who Came From The Cold (1965) sekä Gary Oldmanin tähdittämää tuoreempaa englantilaiselokuvaa "Tinker, Tailor, Soldier, Spy". Tuntuu, että aina kun amerikkalaiset ottavat tällaisen aiheen käsittelyynsä, siihen saadaan kuin itsestään tahattomasti mukaan aimo annos siirappia ja tahattoman parodian tuulahduksia, vaikka ainekset parempaankin olisivat olleet kasassa...
Elokuva alkaa 1950-luvulla, kun Mark Rylancen vähäeleisesti näyttelemä maalaustaidetta harrastava neuvostovakooja Rudolf Abel jää nalkkiin New Yorkissa, ja tälle on tarjolla kommunismin vastaisen hysterian huippuvuosina kuolemantuomio. Mutta koskapa Yhdysvallat on oikeusvaltio, saa heppu sentään puolustusasianajajan, Tom Hanksin esittämän suoraselkäisen kunnian miehen, James Donovanin. Donovan saa pian huomata, että oikeusvaltion perustukset eivät olekaan ihan niin vankkoja, ja Abel halutaan hengiltä pikaisesti. Tunnontarkka Donovan saa muotoseikkoihin vetoamalla Abelin tuomion lievemmäksi, ja elokuva antaa ymmärtää, että tämä olisi hoksannut, että tulevina vuosina Abelia voidaan elävänä hyödyntää, jos jenkkivakooja jää kiinni jossain rautaesiripun takana, mikä tuntuu epäuskottavalta. Liberaali Donovan kun on tietysti myös pohjimmiltaan isänmaallinen.
Niin tai näin, Donovan onkin oikeassa, kun U-2 tiedustelukonetta lentänyt amerikkalaispilotti Gary Powers ammutaan alas muutamaa vuotta myöhemmin Neuvostoliiton yllä, ja saadakseen miehen takaisin kotiin täytyy neukuille antaa jotain vastineeksi, ja kas: meillähän on vankilassa tämä Abel. Vakooja vakoojasta, ja peli voi taas jatkua. Soppaan lisätään vielä turhaksi sivujuonteeksi höntti nuori amerikkalaisopiskelija, joka rakkauden vuoksi on pidätetty Itä-Saksassa. Ainoa ongelma asiassa on se, että Yhdysvallat ei halua virallisesti sotkeutua asiaan millään tavalla, vaihto pitäisi junailla Itä-Saksassa sikäläisten ja venäläisten viranomaisten luvalla, joten kenet pitäisi sinne lähettää? No, rehellisen amerikkalaisen kiiltokuvamainen perikuva, uhrattavissa oleva Donovan tietenkin. Jonka lämpimän talvipalttoon DDR:n kirkasotsaiset, sosialistista paratiisia rakentavat nuoret varastavat tämän yltä Berliinin itäisellä puolella. Juuri tässä vaiheessa elokuva muuttuu kliseiden viidakoksi, jota ei pelasta edes Spielbergin sinänsä hyvä kuvaustyö ja lavastuksen pedanttisuus ja ajankuvan autenttisuus. Tarina on yksinkertaisesti hutera - olkoonkin että se perustuu faktoihin. Harmi sinänsä, sillä pienellä viilauksella tästä olisi eittämättä saanut paremman elokuvan. Spielbergin tunnettu tapa vääntää asioita katsojalle rautalangasta korostuu eritoten, kun Berliinin muuri otetaan symboliksi. Kohtaus jatkoineen on tökerömpi versio Schindlerin listan kuuluisasta punatakkisesta pikkutytöstä...
Mark Rylancea Abelin roolissa on kehuttu vuolaasti, mutta en oikein ymmärrä miksi. Toki hyvä brittinäyttelijä vetää tällaisen roolin läpi vaikka unissaan, mutta rooli on kirjoitettu ohuemmaksi kuin on tarpeellista. Toisaalta kohtaloonsa kylmän rauhallisesti alistuvassa hiljaisessa hahmossa on kenties jotain ammattivakoojan mieleen tuovaa. Sen sijaan Tom Hanks ärsyttää minua vuosi vuodelta enemmän, ja tämä elokuva on taas yksi vankka todiste miksi. Ukko on yhden ilmeen ja roolin perikuva, jota ei saisi päästää edes suomalaiseen kesäteatteriin sivuosarooliin saati ison budjetin Hollywood-elokuvaan. Joko Hanks "näyttelee" itseään, mukavaa perusheppua kuten tässä, tai sitten vetää kunnolla överiksi kuten vaikkapa elokuvassa "Tuuliajoilla". Siinä elokuvassa miehellä oli sentään arvoisensa vastanäyttelijä - nimittäin lentopallo, joka olisikin ansainnut ehdottomasti Oscarin. Siten olisi myös ainakin kerran vältytty tuon gaalan typeriltä kiitospuheilta.
Mainittakoon vielä lopuksi hämmentävä tosiseikka Rudolf Abelista: vaikka Neuvostoliitossa katsottiinkin miehen epäonnistuneen tiedustelutehtävässään, sai tämä sittemmin sankarina kasvonsa postimerkkiin. Mitähän muuten Ruotsissa tuumattaisiin, jos Venäjä keksisi tehdä saman Stig Berglingille?
En sitten hankkinutkaan haaveilemaani polkupyörää, mistä joku aika sitten tässä blogissani kirjoittelin, vaan uuden kameran. Valokuvaushankinnoissahan pitäisi aina käyttää enemmän järkeä kuin tunnetta, mutta kun näin tämän kameran ja luin siitä kaikki mahdolliset löytämäni arvostelut, tämä härveli oli vain saatava - piste. Noin vuosi sittenhän hankin Fujin X-T10 -kameran, joka oli kyllä valtavan hieno peli, mutta koskapa isäukkoni haaveili uudesta kamerasta, annoin Fujifilmin hänelle - ja sainkin siten itse oivallisen (teko)syyn siirtyä takaisin MFT-järjestelmään. Ja näin muutaman päivän tämän kameran omistettuani voin sanoa, että hankinta oli erinomaisen onnistunut, vaikka siis enemmän tai vähemmän fiilispohjalta sen teinkin.
Olympuksen uusin PEN(iksenjatke) F on ensimmäinen sähköisellä etsimellä varustettu malli, ja malliston "lippulaiva", joka näkyy myös rungon korkeassa hinnassa (1299€ ovh.) Häpeämättömästi retrohenkinen, vanhaa Leicaa etäisesti muistuttava poikkeuksellisen hieno kamera on valmistettu vinkuintiassa kuten ajan hengelle sopii, mutta kuten useat arvostelijat ovat todenneet, on se todella vankan tuntuinen, mainitaan se tässä nyt sitten minunkin toimestani: rungosta ei löydy esimerkiksi yhtään näkyvää ruuvia. Säätökiekot ovat metallia ja hyvin jämäkän oloisia, kuvaustilan kiekko on jopa lukittavissa, vaikken tähän oikein syytä ymmärrä, sillä en oikein keksi miten tuon saisi vahingossa edes pyörähtämään väärään asentoon. Ainoastaan kuvaussäätöihin vaikuttava takapyörä ja laukaisimen ympärillä oleva säädin ovat tuntumaltaan vähän "löysempiä", mutta tämä on ymmärrettävää kuvausmukavuuden kannalta. Ergonomialtaan tämä pieni runko on omiin kätösiini mitä mainioin, peukalotuki on valmistajan OM-D -kameroiden tapaan todella hyvä. Joku arvostelija totesi, että peukalotuen vieressä olevaan Fn1 -nappulaan tulee kuvatessa osuttua vahingossa useasti, mutta tämän täytyy riippua käyttäjän räpylöiden koosta, sillä itselläni näin ei ole tapahtunut vielä kertaakaan.
Takanäyttö on saranoitu, ja sen saa halutessaan kuvausta helpottamaan eri vinkkeleihin (myös tarkennus ja laukaisu onnistuu näyttöä koskettamalla) myös piiloon, joten se ei ota naarmuja vaikkapa kuljetettaessa. Ja kun se on taitettu piiloon, tulee kuvaamiseen väkisinkin (keinotekoista) filmikamerafiilistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Toisaalta kaikki perussäädöt ovat muokattavissa varsin kätevästi vain etsintä ja menu- ja suuntanäppäimiä käyttämällä, joten takanäyttöä tulee tiirailtua vähemmän kuin yleensä, minkä luulisi myös säästävän virtaa. Akunkesto on lyhyen tuttavuuden perusteella ainakin sunnuntaikuvaajalle ihan kohtuullinen, ahkerammat kuvaajat hankkinevat lisäakun. Tosin akkua verottaa Olympuksen mainioksi tunnustettu IBIS-runkovakaaja, mutta sen hyödyt ovat kiistattomat: sain sisätiloissa kehnossa valossa tärähtämättömiä testikuvia käsivaralta jopa sekunnin valotusajalla. Kameran etupuolella on eniten kritiikkiä saanut namiska, jolla saadaan nopeasti valittua mm. mustavalkotila JPEG-kuville. Itselleni tämä on varsin tervetullut uudistus, kun ei tarvitse valikoista selata erikseen väri- ja mustavalkoasetusten välillä. Toisaalta omat suosikkiasetukset (kaikkiaan neljä) saa halutessaan talletettua myös siten, että ne ovat suoraan valittavissa myös kuvaustilan säätökiekosta.
Uutukainen PEN-F on varustettu myös uudella 20 megapikselin kennolla, mutta kun en itse varsinaisesti pikselejä tihrustele, on minun vaikea sanoa onko tämä nyt suurikaan edistysaskel. Halutessaan kameralla voi kuvata myös korkearesoluutioisia, kooltaan jopa 50 megapikselin kuvia, mutta tämä teknologia toimii ainoastaan liikkumattomiin kohteisiin, esim. maisemakuviin ja vaatii käytännössä jalustan tai jonkin tuen kameralle. En ole tätä vielä testannut, mutta täytyyhän tuota tulevaisuudessa kokeilla. Tällä hetkellä olen kuvannut ainoalla omistamallani "hyvällä" MFT-objektiivilla, eli Lumixin 20-millisellä (kinovastaavuus 40mm), se tekee kyllä mainiota jälkeä, mutta tarkennus seilaa eestaas turhan villisti, tämä asia korjaantunee kun saan toivottavasti hankittua pari Olympuksen omaa kakkulaa, jotka onneksi ovat suurimmaksi osaksi suhteellisen järjellisissä hinnoissa.
Entäpä onko minulla jotain negatiivista sanottavaa kamerasta? No, tähän, hivenen suolaiseen hintaan olisi sääsuojaus ollut kyllä kotimaamme vaihtelevia olosuhteita ajatellen enemmän kuin tervetullut, mutta enpä kyllä itse extreme-kuvausta harrasta, joten menköön. Manuaali löytyy vain mukana tulleelta levyltä, joten monet kameran ominaisuudet tulee todennäköisesti löydettyä perinteisellä "oho, ai täällä on tämmöinenkin" (TM) -menetelmällä. Olympuksen menuvalikkohan on tunnetusti vähän sekava... Ehdin jo hihkaista riemusta paketin avattuani, kun käsiini osui 200-sivuinen manuaalivihko, mutta kyseessä olikin onneton perusmanuaali 28 kielellä, suomeksi oli peräti neljä sivua jotakuinkin itsestäänselvää jaarittelua tyyliin "paina laukaisinta ja ota kuva". Mutta kuten sanottua, muuten ovat ensivaikutelmani tästä pienestä kamerasta erinomaiset! Alla vielä Fujin X-satasella napattu kuva omasta yksilöstäni:
Myönnän, että tämänkertaisen blogijeremiadini otsikko on vähän turhan dramaattinen, mutta menköön nyt silti. Kävin nimittäin tänään pitkästä aikaa Turun Akateemisessa kirjakaupassa, jossa käyminen on ollut jo vuosia, itse asiassa kolmisenkymmentä vuotta ajoittaista hupiani. Onpa sieltä satunnaisen selailun ja uutuuksien pällistelyn ohella joskus jokunen nide tai lehti mukaan tarttunutkin. Liioittelisin, että olisin ollut nyt suoranaisen järkyttynyt kaupan ilmeen ja valikoiman uudistamisesta, mutta pettynyt kuitenkin, vaikka jostain muistankin lukeneeni, että kyseinen kirjakauppaketju vaihtoikin omistajaa, ja uudistuksia tehtiin siis rankalla kädellä.
Ensinnäkin kauppaa oli pienennetty oikein reippaasti. Pidin vanhasta, tilavasta kirjakaupasta jossa ei sentään kaltaiseni, hämyisissä varjoissa viihtyvän kulttuurimursunkaan tarvinnut pelätä tulevansa jotain Gordon Ramsayn keittokirjaa alennuksesta metsästävän, myöhäiseen keski-ikään ehtineen kotirouvalauman toimesta tallotuksi ja vetää viime henkäyksensä lattialla Charles Bukowskin pokkari kädessään. Mutta tilan mukana oli myös kadonnut valikoimaa, ja sen saattoi huomata jo pikavisiitillänikin. Ei Akateemisen valikoima viime vuosina muutenkaan parempaan suuntaan ollut menossa. Toki myös kirjojen kauppias vetoaa aina siihen, ettei kannata pitää valikoimassa, jos ei myy, mutta toisaalta kyllähän siinä mahdollinen kysyntäkin vähenee, jollei ole tarjontaa. Lienen sanonut tämän joskus aiemminkin, mutta uskoisin, että etenkin kirjojen kohdalla asia pitää paikkansa.
Sattuipa myös jo ollessani poistumassa kaupasta korviini irrallinen lause eräältä vanhemmalta rouvashenkilöltä, joka kehui vuolaasti henkilökunnan edustajalle uuden kirjakaupan pirteää ilmettä. "Kyllä tämä on sitten nyt viihtyisä, ja on mukavaa, kun kaikkien kirjojen naamatkin on nähtävillä". Vaikka omat opintoni kirjallisuustieteessä jäivätkin aikoinaan vain Hämeenportin approbaturin suorittamiseen ja ovat kääntäen verrannollisia Maksim Gorkin "Nuoruuteni yliopistoihin", sen verran itse kirjan yleisestä fyysisestä olemuksesta on jäänyt niitä jonkin verran hypistelleenä mieleen, että yleensä niissä, ainakin uusina ja hyväkuntoisina, tapaa olla kansi - ei naamaa. Toki valistuneempi nykynuoriso puhuu varsin sujuvasti ns. naamakirjasta, mikä saattoi sekoittaa vanhemman väestön edustajan...
Valistuneesta nuorisosta tuli muuten mieleeni taannoin television suositussa tietovisailussa kilpaillut heppu, olisikohan tämä ollut Oulusta. Tältähän kysyttiin, kuka onkaan kirjoittanut sellaisen maassamme vähemmän tunnetun sepustuksen kuin "Seitsemän veljestä"? Näin kiperään kysymykseenhän ei tämä kansakunnan toivo osannut vastata, mutta kilautus kaverille (joka tässä tapauksessa oli ajan hengen mukaisesti tämän pomo) onneksi pelasti tyypin kiipelistä. Se, miksi otin tämän tähän esimerkiksi kaivannee lisäselvitystä. Minähän en luonteeltani hyvin epä-älyllisenä ja kansalliseen muottiin vaatimattomaksi valettuna yleensä tapaa olemattomilla saavutuksillani briljeerata, mutta ala-asteen ensimmäisellä luokalla päätin kirjoittaa uusiksi tämän kansalliseksi kirjalliseksi aarteeksikin mainitun teoksen, koskapa A. Kiven tunnetumpi alkuperäisversio oli mielestäni turhan raskas (kotonamme oli tuolloin vain antikvakirjaimin Porwoossa painettu vanha versio tästä opuksesta). Oma, postmoderni ja lyhennetty versioni saavuttikin sitten laajaa menestystä mm. koulun opettajanhuoneessa ja myös puhelinsoiton kotiini - kuulemma vanha, isovatsainen perusilmeeltään äreä rehtorikin oli nauranut niin makeasti viimeksi, kun joukko-oppi otettiin käyttöön matematiikan opetuksessa. Finlandia-palkinto jäi minulta kuitenkin saamatta erinäisten plagiointisyytösten vuoksi, ja osin kai siksi, että teokseni varhaisversio ilmestyi vuonna 1983, ennen kuin palkintoa oli edes olemassa.
Lukijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden suunnattomaksi mieliharmiksi esikoisteokseni on nyttemmin kadonnut. Enkä tohdi tässä enää sen enempää sen sisältöä puida, mutta tässä pari hatarasti muistamaani maistiaista, yksi varsin dramaattinen luku kokonaisuudessaan, muistaakseni näin teos myös päättyi:
7. luku (Jossa Aapo kuolee syöpään)
"Miksi Aapo kuoli?" kysyivät muut.
"En tiedä", sanoi Juhani
Ja niin kuusi veljestä jatkoi elämäänsä eteläisessä Hämeessä.
Kuten esimerkistä saattoi huomata, olin jo hyvin nuorena (7 v.) varsin tietoinen suomalaisen koululääketieteen suorastaan hämmästyttävän ylivertaisista saavutuksista 1800-luvulla. Yksi luku käsitteli myös ansiokkaasti Simeonin näkemiä houreisia "luuranko-unia", tässä nuori kirjoittaja saattoi hyvinkin nerokkaasti aavistella miten alkuperäinen kirjailija oli siirtänyt omia deliriumhöyryjään paperille. Ikävä kyllä, muistini pettää minut näiltä osin..mutta onhan tästä jo monen tuhatta auringon kiertoa...
Tässä kevään edetessä tuli mieleeni jälleen kerran yksi kuningasidea. Ajattelin nimittäin hankkia uuden polkupyörän. Ajatushan ei sinänsä ole missään nimessä huono, pyöräily kun on tunnetusti oivallinen tapa liikkua paikasta toiseen, ja kuntokin siinä kohoaa samalla. Itseäni ajatellen asiassa on kuitenkin pari huomioitavaa seikkaa. Niistä ehkä tärkein on se, että olen viimeksi ollut polkupyörän selässä noin kaksikymmentä vuotta sitten armeija-aikanani (enkä silloinkaan varsinaisesti pyörämarsseilla). Ja aktiivisimmillani pyöräilin vuosina 1984-87, eli aivan pikkukakarana. Pyöräilyni loppui kuin itsestään alkusyksystä 1987, kun uskollinen, monia kilometrejä niellyt ja kolhuja kokenut vaaleanvihreä Joponi varastettiin taloyhtiön takapihalta. Näin jälkeenpäin muistellen opetus oli maalta Turkuun muuttaneelle sinisilmäiselle kymmenvuotiaalle aika kova, tärkeän polkupyörän menettäminen jollekin häikäilemättömälle kriminaalille kirpaisi aika lailla - en edes kehdannut pyytää vanhemmiltani uutta pyörää, ja tulevina vuosina pyöräilinkin kesäisin lähinnä sukulaisten erilaisilla kaksipyöräisillä rohjakkeilla lähinnä isovanhempieni mökillä. Eräs serkkuni hirveä, halpa raskas maastopyörän kuvatus on etenkin jäänyt mieleeni...
Olen vuosien saatossa kuitenkin haikallut monasti polkupyörän perään, aina näin keväisin ajatus on salakavalasti tullut kummittelemaan mieleeni. Totta puhuen ajatus autojen seassa pyöräilemisestä saa minut suunnattoman kauhun valtaan, mutta toisaalta onpa Turussa kilometrikaupalla hyviä pyöräteitäkin. Eikä tällä kunnolla pitkiä ja vaativia lenkkejä aluksi tulisi tehtyäkään, kunhan nyt edes pääsisi jokirantaan fiilistelemään. Kun aloin sitten hiljattain vakavissani katselemaan erilaisia pyörämalleja ja aiheeseen liittyvää infoa netistä, menikin tuntikausia aihetta tutkittuani sormi suuhun. Ja kysymyksiä alkoi kasautua uhkaavalla tahdilla: millainen runko, kuinka monta vaihdetta, onko merkillä väliä, mitä maksaa, mitä lisävarusteita, minkämoinen potta päähän, kuinka huolletaan jne...Tietotulvan käsittelyä ei helpottanut alkuunkaan, kun eksyin muutamalle fillarifoorumille ja erilaisiin aihetta käsitteleviin blogeihin. Heti kun löytyi jokin itseäni miellyttävä pyörämalli tai -merkki, oli taatusti joku, joka haukkui kyseisen ajopelin täysin surkeaksi. Toisaalta kun en mitään kilpapyörää ole nopeusennätykset mielessä hankkimassa ja tiedän ainakin suurin piirtein minkäkokoisen rungon tarvitsen, tuskin tässä hankinnassa kovin pahasti voi mennä metsään.
Alkuperäinen budjettini oli korkeintaan tuhat euroa, tällä hinnalla on mielestäni saatava jo kelpo maantiekiitäjä huolettomaan urbaaniin veivaamiseen, mutta hätätilanteessa olen valmis sijoittamaan jopa pari satasta päälle. Tätä kirjoitettaessa ovat vaihtoehdot kaventuneet pariin, kolmeen varsin hyvältä vaikuttavaan ehdokkaaseen, mutta saa nyt nähdä mihin lopulta päädyn. Tärkeimmät kriteerit ovat tietenkin ajoasento, pyörän keveys sekä käytännöllisyys, mutta kyllä sillä ulkonäölläkin hivenen on merkitystä - omaan persoonaani kun ei oikein sovellu kovin moderni räikeän sporttinen ultimate-häkkyrä tuhannella ja yhdellä vaihteella. Pikemminkin tuollainen vanhahtava perusmankeli voisi tulla kysymykseen.
Parhaat, ajan armotta haalistamat pyöräilymuistoni ovat lähes kolmenkymmenen vuoden takaa kesältä 1986, jolloin kesälomalla fillaroin pitkin Euraa sinne tänne Jopollani, kerran mm. kaverini mökille Pyhäjärven rantaan. Jopa lyhyemmät pyrähdykset ihan lähelläkin asuvien kavereiden luo tehtiin aina pyöräillen. Yksi suosimani taival oli mutsini työpaikalle käyttäen hiljaista maaseututietä. Auringon paistaessa kiidin huolia vailla vanhaa kivisiltaa pitkin yli joen, ohi kirkon, maalaistalojen, peltojen, vanhan hautausmaan. Joskus piti muutama kymmenen metriä ajaa vaivihkaa tien laitaa koviksena jopa ilman käsiä - se ei todellakaan ollut järin fiksua aikana, jolloin kukaan ei vielä käyttänyt pyöräilykypärää. Mutta tuota lapsuuteen jäänyttä vapauden tunnetta olen useasti kaivannut, vaikka luultavasti en sitä enää koskaan saavuta.
Kun Fujifilm joitakin vuosia sitten julkisti markkinoita kohauttaneen X100 -kameramallinsa, oli innostus valokuvausharrastajien ja kaiketi joidenkin ammattilaistenkin keskuudessa melkomoista. Vanhaa mittaetsinkameraa muistuttava kiinteäpolttovälinen, (kinovastaavuus 35mm) varsin näppäränoloinen vekotin oli kuitenkin itselleni tuolloin aivan liian kallis yli 1300 euron hintalapulla, ja myöhemmin kävi ilmi, että ensimmäisessä X100-mallissa oli myös joitain lastentauteja, joista pahimmat liittyivät tarkennusnopeuteen.
Kun ensimmäistä mallia seurasi sitten paranneltu ja viilattu X100s, en ollut alkuun edes etäisesti kiinnostunut koko härvelistä. Osittain siksi, että hinta oli edelleen mielestäni liian kova kiinteäpolttovälisestä kamerasta, olkoonkin että ulkoisesti retrohenkeä huokuva kamera oli kieltämättä erittäin tyylikäs (tottahan toki tällaiset asiat ovat hifistelijälle tärkeitä). Mutta niin vain kävi, että kun Rajala laski parisen vuotta sitten s-mallin hintaa roimasti, eli 699 euroon, oli allekirjoittanutkin kovan paikan edessä. Tuohon hintaan kiusaus hankkimiseen oli yksinkertaisesti liian kova, joten minustakin tuli Fujifilm-kuvaaja, tosin omistin entuudestaan jo Fujin pikkuisen X10-pokkarin, joka ei kuitenkaan pienikennoisena ollut ihan ongelmaton kapine.
X100 -sarjalaisista puhuttaessa voitaisiin kaiketi vähän korkealentoisesti sanoa, että ne pyrkivät vetoamaan kuvaajaan eräänlaisen "back to basics" -filosofian kautta. Kuvaaja voi säätää objektiivin renkaasta aukkoa ja rungon säätökiekosta suljinajan mieleisekseen ja sitä kautta kuvaamiseen tulee pakostakin vanhan hyvän ajan fiilistä, kun automatiikka ei huolehdikaan kaikesta - ei sillä, etteikö esimerkiksi modernilla järkkärillä voisi tehdä samoin, mutta kun tähän lisätään mainio optinen etsin (joka on ns. hybridi, eli kuvaus onnistuu tarvittaessa myös sähköisen etsinkuvan avulla), on lopputuloksena erittäin onnistunut kokonaisuus. Toki suljinajan ja aukon saa myös automatiikalle, jos ei halua itse häslätä. Fufilmin JPEG-kuvat ovat tunnetusti laadultaan mainioita, ja kohinansieto on kennossa myös hyvällä tasolla, joten hyvää jälkeä syntyy vaatimattomammassakin valossa. Jopa tällaiselta sunnuntaikuvaajalta. Fujifilmin uudempien kameroiden Classic chrome-filmisimulaatio on oikeastaan ainoa isompi puute, ja ilman sitäkin pärjää...
Ergonomia X-satasessa ei ole aivan parhaiden kokeilemieni kameroiden luokkaa, etenkin peukalotuki olisi tervetullut lisä, mutta käsittääkseni sellaisen voi kuitenkin erikseen hommata. Kameran pieni koko on myös valtava etu, tätä jaksaa kanniskella vaikka koko päivän. Fujifilm myy kameraan myös kahta ruuvattavaa konvertterilasia, jotka antavat ulottuvuutta hieman laajemmalle (28mm "laajakulma") sekä asteen telen suuntaan (50mm "normaalikonvertteri"). Voi tietenkin kysyä, miksi ostaa näitä, kun kameran koko idea on juuri tässä kiinteässä 35mm yleislaajakulmassa, mutta kun ottaa huomioon, että molemmat lisähärpäkkeet maksavat yhteensä alle viisisataa, ja niillä tästä tekee jo varsin mainion pienen ja kevyen järjestelmän, niin mikä jottei...itse harkitsen näiden hankkimista vakavissani.
Olin vuodenvaihteessa jo kauppaamassa Fujifilmin X100s -kameraani pois muiden hankintojen tieltä, mutta onneksi tulin järkiini, sillä onhan tämä edelleen käyttökelpoinen kuvausväline. Uudemman X100t -mallin voisin tosin tulevaisuudessa hankkia, jos siitä tulisi vastaava tarjous eteen...
