Hohto on tunnettu paitsi kirjana, myös paremmin Stanley Kubrickin kuuluisana elokuvasovituksena. Vaikka monet elokuvasta pitävätkin, ei kirjailija itse taas pitänyt alkuunkaan siitä, miten Kubrickin oma näkemys typisti kirjailijan version joksikin aivan muuksi. King on tehnyt varsin selväksi sen, että Kubrickille ei Hohdon filmiversiosta juuri tyylipisteitä heru. No, ymmärtäähän sen etteivät kahden erilaisen taiteilijan näkemykset välttämättä helposti kohtaa. Itse olen sekä kirjan lukeneena että elokuvankin muutaman kerran nähneenä sitä mieltä, että molemmat pärjäävät varsin hyvin omilla ansioillaan, ja mitäpä siitä sen enempää jaarittelemaan.
Viime vuosina Kingin tuotanto ei ole kuulemani mukaan ollut ihan vahvimmillaan, eikä vuonna 2013 ilmestynyt, ja siten melko tuore Tohtori Uni tee tässä mielessä poikkeusta. Teos on eräänlainen jatko-osa Hohdolle, ja vie sen tarinan päätökseen tavalla, joka joko saa lukijan haltioituneeksi tai sitten ei. Tarinaa sen kummemmin selittelemättä sanottakoon, että tässä teoksessa Hohdon pikkupoika Danny Torrance on kasvanut aikuiseksi, ja yrittää paeta menneisyytensä, etenkin Overlook -hotellissa kokemiaan kauhuja. Kirjan alussa kuvataankin Dannyn taistelua, joka kulminoituu lopulta vakavaan alkoholismiin. Vuosien jälkeen tämä kuitenkin ajautuu erääseen pikkukaupunkiin, ja päätyy AA-kerhon kautta töihin sen saattokotiin, missä Dannysta tulee 'tohtori Uni' - henkilö, joka yliluonnollisen 'hohtamiskykynsä' avulla auttaa kuolevia vanhuksia pääsemään rajan tuolle puolen turvallisesti. Pahuus ei kuitenkaan jätä Dannya rauhaan, ja pian hän saa vahvan telepaattisen yhteyden kaupungissa syntyneeseen pikkutyttöön, jolla on myös vahva 'hohtamisen' lahja. Kun tyttö sitten varttuu, Dannysta tulee tämän suojelija kirjassa äärimmäistä pahuutta edustavaa 'Tosi Solmu' -nimellä kutsuttavaa hämärää lahkoa vastaan. Tosi Solmun jäsenineen voisi kuvata eläkeikäisiksi Yhdysvaltoja matkailuautoillaan kiertäviksi karavaanareiksi ja epämääräiseksi kultiksi, joka saa elinvoimansa ja tilapäisen nuoruuden saalistamalla ja tappamalla hohtamiskyllä varustettuja lapsia ja nuoria.
Kirjan selvänä vahvuutena on Kingin parhaimmillaan mahtava ja tunnettu kyky kuljettaa tarinaa rauhallisesti ja liikoja hoppuilematta eteenpäin, runsaita ja rikkaita yksityiskohtia unohtamatta. Joku voisi kutsua juonta ja tarinankerrontaa jopa laahaavaksi, sillä yli viisisataasivuisen kirjan varsinainen toiminta painottuu vahvasti sen loppumetreille. Ja siinä toiminnassa se myös ontuu pahemman kerran ja juoni karahtaa karikkoon. Ikävä kyllä hyvän ja pahan klassinen taistelu ei saa oikein lukijaa otteeseensa, lähinnä siksi, että 'Tosi Solmu' ei kaikesta inhottavuudestaan huolimatta ole pätkääkään pelottava. Lapsia sieppaavaat ja murhaavat, osin satoja vuosia vanhat olennot herättävät lempinimineen ja pölhöine loitsuineen lähinnä väsymykseen sekoittuvaa hilpeyttä nykylukijassa. Kirjan luettuani havahduinkin vähän hämmästyneenä ja totesin: "Tässäkö tämä nyt oli?" Vaikuttaakin siltä, että Kingillä oli ainekset kasassa parempaankin, mutta jossain vaiheessa mielikuvitus ei vaan riittänytkään tarpeeksi pitkälle. En silti sano, etteivätkö kirjailijan tuotannon vannoutuneet ystävät tästä pitäisi, sillä kyllä teoksessa hyvääkin on, esimerkiksi tarina piti otteessaan sen verran hyvin, että luin kirjan lomallani kesäkuussa yhdeltä istumalta. Kirjassa sivutaan hyvinkin vakavia teemoja, kuten kadonneita lapsia, kuoleman kohtaamista ja alkoholismia - mutta Kingin klassikoksi tästä ei silti ikävä kyllä ole.
