Saksalainen Kaweco (Federhalter-Fabrik Koch, Weber & Co) on perustettu vuonna 1883, ja siten erittäin perinteikäs kynien valmistaja. Olemassaolonsa aikana ylä- ja alamäkiä kokenut yritys oli tiettävästi jossain vaiheessa samaa konsernia edellisen kirjoituksen Diplomatin kanssa. Mielestäni yhtiön mallisto edustaa tänä päivänä hinta-laatusuhteeltaan hyviä ja käytännöllisiä kirjoitusvälineitä, joiden joukossa on suoranaisia helmiä, kuten tuorein hankintani, pikkuruinen Liliput joka lienee maailman pienimpiä ellei jopa pienin sarjavalmisteinen mustetäytekynä. Kynää saa usealla erilaisella viimeistelyllä, edullisen mustan alumiinirunkoisen hinta on uutena noin 45€, kun taas kuvan mukaisen, lämpökäsitellyn teräsrunkoisen ("fireblue") lippulaivan hinta on 125€. Totta puhuen tuo edullisempi versio olisi kyllä riittänyt itselleni vallan erinomaisesti, mutta tyhmyyttäni en tehnyt tarpeeksi taustatyötä kynää hankkiessani, ja päädyin sitten ostamaan tuon lippulaivan.
Liliput on siis nimensä mukaisesti pieni kynä, säilytys- ja kuljetusasennossa korkin ollessa paikallaan kynän pituus on vain parisen milliä alle 10cm, eikä painoakaan ole kuin parisenkymmentä grammaa. Paino luonnollisesti vaihtelee hieman riippuen valitusta materiaalista. Kooltaan ja ulkoiselta, torpedomaiselta olemukseltaan kynä tuokin helposti mieleen kuuluisan yhdysvaltalaisen Fisherin avaruuskynän, etenkin ns. bullet-mallin, mutta historiallisesti Liliput on on huomattavasti vanhempi, kynän tuotanto aloitettiin jo niinkin varhain kuin vuonna 1908, vaikkei se ole yhtäjaksoisesti tuotannossa ollutkaan. Erittäin simppeli ja ohut kynä koostuu vain kolmesta erillisestä osasta, rungosta ja korkista (korkkiosa on oikeastaan kirjoittaessa pakko liittää osaksi runkoa, jotta kynästä saa tarpeeksi pitkän kirjoittamista ajatellen) sekä kärkiosasta. Ja siinä se. Pienestä koosta johtuen kynä huolii sisuksiinsa ainoastaan pieniä, standardikoon mustepatruunoita, mikä eri musteiden käyttäjälle tai ahkeralle kirjoittajalle saattaa olla ongelma, mutta itseäni tämä ei juurikaan haittaa. Korkki on ruuvattavaa mallia, joten se pysyy paikallaan varmasti. Kyllä sakemanni osaa! Kynä toimitetaan nostalgisessa peltirasiassa, jota voi käyttää vaikkapa mustepatruunoiden säilyttämiseen.
Liliputia on kritisoitu jonkin verran mm. klipsin puuttumisesta, ja siitä, että korkin irti ruuvaaminen ja kiinnittäminen rungon yläosaan vie sen verran aikaa, että siinä ajassa kuulakärki- tai lyijykynän käyttäjä on jo luultavasti ehtinyt kirjoittaa yhden lauseen. No, mielestäni kirjoittamisella ei ole koskaan niin kiire, etteikö tuon korkkirituaalin ehtisi suorittaa. Ja mitä klipsin tai oikeammin pidikkeen puuttumiseen tulee, ei sitäkään välttämättä edes tarvitse, kynä kulkee näppärän kokonsa vuoksi mainiosti vaikka taskussa, ja koskapa korkin irtoamisesta ei ole kiinni ruuvattuna käytännössä pelkoa, mustevahingoilta vältyttäneen. Ainoa henkilökohtainen kritiikkini koskeekin hintaa: se, että yhtiön johtaja Michael Gutberlet polttaa pintakuvion jokaisen fireblue-väriseen kynään itse, ja työntekijät valitsevat parhaiten yhteensopivista kappaleista varsinaisen kynän on kyllä sinänsä hauska idea, ja onhan kynä kiistatta älyttömän hieno ja persoonallinen, mutta edes tämä ja mukana tuleva peltirasia ei mielestäni oikeuta yli 80€ korkeampaa hintaa malliston edullisimpaan kynään nähden. En silti kadu hankintaa, vaikka uskon, että Diplomat Aero on vielä toistaiseksi ykkösvalintani mustetäytekynien saralla. Liliput ansainnee kuitenkin paikkansa kynänä, jota voi kanniskella aina mukanaan....
Olen pitänyt kirjoittamisesta, siis vanhan koulukunnan tyyliin, vuosikausia. Siksi onkin vähän hämmentävää, etten ole koskaan satsannut kunnon kirjoitusvälineisiin vaan raapustellut milloin milläkin, hädin tuskin kynäntapaisella sinänsä vähäpätöisiä merkintöjäni. Lyijykynä oli minulle pitkään kirjoittamisessa suunnilleen parasta mitä tiesin. Joskus kymmenisen vuotta sitten joku nettikeskustelu sai minut kuitenkin pohtimaan paremman kynän hankkimista. Kuten minut tuntevat saattavat arvata, kynnys tuommoisen kapineen hankkimiseen oli kuitenkin verraten korkea, koskapa olen vasenkätinen. Minähän suttaan silloin tällöin jo huonolla kuulakärkikynälläkin jos niikseen tulee, joten mitä järkeä olisi hankkia wanhan hyvän ajan teknologinen ihme eli mustetäytekynä? Vähänpä taas tiesin, sillä järkeä oli tässä hankinnassa enemmän kuin uskalsin toivoakaan.
Saksalainen Diplomat on perustettu vuonna 1922, ja on valmistanut laadukkaita kirjoitusvälineitä yhtäjaksoisesti meidän päiviimme saakka. Toisen maailmansodan jälkeen kynät olivat tosin pitkään "Made in DDR", mutta se ei laatua huonontanut. Nyttemmin yhtiön mallistosta löytyykin hyviä ja uskaltanen sanoa hinta-laatu suhteeltaan erinomaisia kyniä moneen lähtöön, ja pienen syynäämisen jälkeen kiinnostuin Diplomatin "Aero" -mallistosta, joka muotoilultaan hakee innostuksensa ilmalaivoista. Joku vitsailikin, että malliston lyijytäytekynää pitäisi kutsua "Lead Zeppeliniksi" (lausutaan led ei 'liid', kuten fiksummat tietävät). Hintaa Aeron täytekynälle tuli noin satasen, mikä tuntuu kyllä äkkiä ajatellen hirmuiselta summalta pelkästä kynästä, mutta toisaalta olen jo nyt kirjoittanut tällä useita sivuja Moleskineeni saatan..satunnaisia säkeitä, ja toimii kuin unelma. Mainittakoon nyt sekin, että suhrannut, sutannut ja sätännyt olen tällä huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa Pilotin G-2 geelikynällä. Tämä tosin johtunee nopeasti kuivuvasta Parkerin Quink -musteesta.
Kynä on rungoltaan alumiininen, varsin tukeva ja pintakäsitelty mattamustaksi. Painoa kynällä on 41g ja pituutta suljettuna 12cm. Korkin voi kiinnittää kirjoitettaessa runkoon, mutta tällöin kynästä tulee omaa käyttöäni ajatellen turhan "takapainoinen" eikä korkki toisaalta oikein hyvin runkoon kirjoitettaessa istukaan. Muuten se kyllä naksahtaa paikalleen hyvin napakasti, joskin vaatii hieman voimaa irrotakseen.Tämä on kuitenkin hyvä asia siinä mielessä, ettei korkki todennäköisesti pääsee vahingossa irtoamaan ja sitä kautta hukkumaan. Klipsi on niin ikään tukeva, ja muotoiltu hienosti. Lisäetuna kun siihen napauttaa vaikkapa kynnellä, se kilahtaa mukavan kuuloisesti (tämähän on käyttöä ajatellen kaikkein olennaisinta, vai mitä?) Oman versioni kärki on luokitukseltaan "Fine" eli F, ja tekeekin hienoa jälkeä, joskin henkilökohtaisesti saattaisin myös pitää pykälää ohuemmasta EF-kärjestäkin. Hifistelijöille löytyy myös "Made in Germany" -teksti korkin alaosasta, sekä yläosaan ja terään painettu yhtiön logo, joka kuulemma kantaa nimeä "Mustekukka", ja tuo etäisesti mieleen erään niin ikään hyvin kuuluisan saksalaisen kynävalmistajan, jonka hinnat ovat kuitenkin jossain duunarin ulottumattomissa...
Kynä käyttää joko standardikokoisia mustepatruunoita tai sitten mukana tullutta konvertteria, jolla se imaisee sisuksiinsa mitä tahansa mustetta, ja terä lipuu paperilla varsin vaivattomasti. Ergonomialtaan kynä onkin onnistunut. Pientä treeniä tämän käyttö on itseltäni vaatinut, mutta kyllähän tämän käyttöön oppi silti varsin helposti. Kuten todettu, Moleskinen sivut täyttyvät melkoisella vauhdilla, vaikka se täytyy sanoa, että eihän tämä kirjoitetun sisällön laatua valitettavasti paranna, kirjoituskokemusta sinänsä kyllä...Ja onhan tässä myös jonkinlainen kestävän kehityksen aspekti: ei näitä heittele roskiin, kun muste loppuu siinä missä jotain euron mainoskyniä. Säiliö vaan täyteen ja aatosta paperille!
Kuvassa myös yksi piippuni ja Watermanin rolleri, mainio yleiskynä sekin.
Kun aloittelin kelloharrastustani noin 11 vuotta sitten, hinku ensimmäiseen laatukelloon oli kova. Sitkeällä säästämisellä hankin sitten kuvan TAG Heuerin GMT-automaatin, joka näin jälkikäteen osoittautui melkoiseksi virhehankinnaksi, ja olikin vähällä että koko kelloharrastukseni olisi tyssännyt alkumetreille. Miksi näin pääsi tapahtumaan?
Ensinnäkin, halkaisijaltaan 36mm TAG Heuer on kyllä ulkoisesti kiistatta hieno, elegantti kello, mutta minun makuuni yksinkertaisesti vain liian pieni - käyttäisin jopa sanaa "naismainen" ellei minua leimattaisi sovinistijuntiksi. Noin pari kuukautta hankkimisen jälkeen myös käyntitarkkuudessa alkoi ilmetä ongelmia, vaikka kelloa käytin aktiivisesti. Kello jätätti yli 20 sekuntia vuorokaudessa, mikä ei mielestäni aivan ollut sitä mitä piti. No, kello lähti ylimielisten myyjien ynseän ja kopean palvelun saattelemana takuuhuoltoon (josta myynyt liike vieläpä veloitti törkeästi postikulut!) Tämän jälkeen kello jätätti enää noin viisi sekuntia vuorokaudessa, mutta tätä iloa kesti vain muutaman kuukauden, sen jälkeen kello alkoi jätättää yli puolta minuuttia per päivä. Minkäänlaisille koville iskuille tai haavereille kello ei tänä aikana altistunut. Hupaisaa tai oikeammin äärimmäisen pelottavaa on myös se, että merkkihuollossa takakansi vaihtui erilaiseen, mutta tätä en valitettavasti voi todistaa. Lisäksi akryylilasi osoittautui äärimmäisen herkästi naarmuuntuvaksi. Loppusilauksena kellon mukana tullut nahkaranneke haperoitui käyttökelvottomaksi alle puolessa vuodessa, mitä ei ole tapahtunut sittemmin millekään muulle kovassakin käytössä olleelle nahkarannekkeelleni, edes edullisimmille virityksille. Tällä en toki tarkoita, että TAG Heuer olisi suinkaan huono merkki, minulle vain sattui maanantaikappale...
Kuvan Certinan DS Podium GMT -kronografi oli myös aikanaan selvä virhehankinta, joskin tässä tapauksessa saan syyttää vain itseäni. Kyseessä oli puhtaasti heräteostos eräänä kesälomapäivänä jokunen vuosi sitten, mutta valitettavan kallis sellainen. 600€ oli jälkikäteen ajatellen aivan liian kova hinta periaatteessa pätevästä, sporttisesta kellosta, jonka ulkonäkö alkoi kuitenkin ärsyttää minua jo muutaman viikon jälkeen. Kellotaulu on jotenkin häiritsevän sekava, eikä keltainen väri tässä yksilössä oikein miellytä silmää. Nahkahihna ei tässäkään ollut kummoinen, ja alkoi rispaantua varsin nopeasti, muttei sentään hajonnut käsiin kuten TAG Heuerissa. Certinakin on kyllä hyväksi todistettu, perinteinen merkki, joskin käsittääkseni nyttemmin hakee jonkinmoista nousua luksustasolle Swatch-yhtymän merkkien joukossa.
Minulla oli joitakin vuosia sitten kokoelmassani mainio venäläinen Strela-kronografi "köyhän miehen Speedmaster", hintaisekseen suorastaan häikäisevän hyvä ja äärimmäisen tarkka (+2sec./vrk) vedettävä mekaaninen kello, mutta omaa huolimattomuuttani tipautin sen kylpyhuoneen lattialle ja romuksihan se meni. Siinä meni alle kolme sataa maksanut mainio, nyttemmin jo harvinaisuudeksi muuttuneella Poljotin 3133 -koneistolla varustettu arkikello. No, törmäsin sitten netissä tällaiseen Sturmanskieen, kvartsipeliin Seikon koneistolla, hinta oli noin 350€ (kalliimpi kuin mekaaninen esikuvansa!) - ja tilaus vetämään. Kello kyllä näytti hyvältä, mutta tarpeeksi läheltä tiirailtuna kellotaulun viimeistely oli suoraan sanoen luokattoman huono. Massatuotantona tehty kuvatus ei ole ilmeisesti läpäissyt minkäänlaista laadunvalvontaa, lumea on sohittu indeksien päähän miten sattuu, ja kuvaavasti taulussa on merkin nimen alla näkyvä maalitahra. Takakansi on jostain käsittämättömästä syystä "varmistettu" pikkuruisilla ruuveilla, patterinvaihtajalle siis harmaita hiuksia tiedossa. Kyllä kello ajassa pysyy, kiitos Seikon, mutta muuten...ei jatkoon!
Mikä on tämän tarinan opetus? Ehkäpä se, että oppirahat on jokaisen maksettava, mutta nyttemmin olen kellohankinnoissani oppinut käyttämään kenties hitusen enemmän järkeä...
Englantilainen, kieltämättä suomalaisen korvaan vähän pölhon kuuloinen Geckota tunnettiin vielä joku aika sitten hinta-laatusuhteeltaan hyvien kellorannekkeiden valmistajana, mutta yhtiö päätti rohkeasti lähteä mukaan "mikrobrändibuumiin" ja lanseerasi oman kellomallistonsa, josta löytyykin muutamia varsin mukavan näköisiä retrokelloja. Tosiasiahan on, että oma kokoelmani ei oikeastaan kaivannut täydennystä tämän vuoden osalta, mutta ylläoleva kuva sai minut taas kerran ylittämään hulluuden rajan, ja siis hankkimaan kuvan mukaisen kronografin. Ja tämä kellohan tosiaan suorastaan vaatii pukeutua "milanolaiseen haarniskaan" eli valmistajan mesh-ranneke piti niin ikään hommata...
Geckota C1 on siis 1960-luvun jälkipuoliskon autourheiluhenkinen krono, esikuvana homagelle kenties voisi mainita aikoinaan kuriositeetiksi jääneen, melko pienten tuotantomäärien Heuerin Camaron, joskin etenkin mustan version kellotaulussa on myös selkeää yhdennäköisyyttä graaliin, jota en todennäköisesti koskaan tule saamaan, eli Omegan Speedmasteriin. Kellon selkein, ja tyylikkäin yksityiskohta on tietenkin sen ns. "cushion" -tyyppinen, harjattua terästä oleva kuori pyöristettyine reunoineen. Halkaisija on kuitenkin nykykelloille hyvin tyypillinen eli 42mm. Kelloon käyvät 22mm lugivälin rannekkeet. Erottuvana yksityiskohtana voidaan mainita myös tavanomaista pidemmät ajanottopainikkeet, jotka saattavat jotakuta ärsyttää, mutta minusta ne kyllä toimivat oivana lisänä tähän varsin tyylikkääseen ajannäyttäjään, joka ei kavahda nahkarannekkeitakaan. Istuvuus ranteeseen on varsin mainio, vaikka kuvassa kello vaikuttaa kieltämättä vähän möhkäleeltä.
Kellon sisuksissa sykkii Seikon luotettava VK64 "mecha-quartz" -koneisto, josta on tullut monen pikkuvalmistajan ykkösvalinta. Mikäs siinä, mutta kellon omistajan tai sen hankkimista suunnittelevan on mielestäni silti syytä tietää, että tämän koneiston yksi erikoispiirre on, että sekuntiviisari on käytössä vain ajanotossa. Mutta harvoinpa arjen askareet ovat sekunneista kiinni...Kellon hinta oli 337€, ja tässä kohdin on syytä kysyä, onko hinta-laatu kohdillaan. Vertailukohdaksi voisi ottaa vaikkapa edellisen kirjoitukseni, tälläkin hetkellä ranteessa olevan Dan Henry -kronon, joka niin ikään on pikkuvalmistajan tuote Kiinan ihmemaasta. No, ensinnäkin Geckotassa on heijastamaton safiirilasi, DH:ssa ei. Toiseksi, Geckota on vesitiivis sataan metriin ja vetonuppi on ruuvattava, DH kestänee satunnaiset roiskeet, muttei juuri muuta. Mutta onko noin 140€ hinnanero siltikään perusteltu? Eihän Geckota varsinaisesti mikään tunnettu merkki ole. Tämä on tietenkin makuasia, mutta ainakin omasta mielestäni Geckotan laatu ja tyylikäs viimeistely vastaa erinomaisesti hintaa. Ainoa asia, jonka olisin itse jättänyt pois on päivyri, mutta senkin olemassaolon kokonaisuus kyllä kestää...
Yhdysvaltalainen Dan Henry on uudehko kellomerkki, josta en ollut kuullut mitään vielä joku aika sitten. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä kyseessä on pikkumerkki (eng. 'microbrand'), jollaisia on viime aikoina putkahtanut kellomarkkinoille kuin sieniä sateella. Dan Henry on jenkkiläinen intohimoinen kelloharrastaja, jolla on yli 1500 kellon hulppea kokoelma, ja tällä oli visio perustaa omaa nimeään kantava kellomerkki, jolla tuoda menneiden vuosikymmenten kellodesignia tavallisten pulliaisten saataville. Tällainen filosofia on ihan kunnioitettava, sillä tämänkin ytimekkäästi vuosiluvun 1963 nimetyn kronografin esikuva maksaisi käytettynä, sikäli jos sellaisen sattuisi jostain hyväkuntoisena löytämään, yli 50 000€. Kiinassahan merkin kellot toki tehdään, mutta laadunvalvonta on paremmasta päästä, ja kello onkin hintaisekseen suorastaan erinomaisesti viimeistelty.
Mutta mikä onkaan tämän hauskan homage-kellon esikuva, jota se kumartaa? Eräskin arvostelija väittää esikuvaksi Heuerin tyylikästä Autaviaa 1960-luvulta, mutta tässä mennään kyllä metsään. Huomattavasti lähemmäs osuu vertailu Breitlingin 765 -kelloihin, joita Dan Henry muistuttaa selkeämmin. Uusversio on tosin alkuperäistä kookkaampi, mutta itse asiassa Breitlingin tämän malliston viimeiset kellot 1960-luvun lopulta ovat jotakuinkin samankokoisia halkaisijaltaan - Dan Henryn halkaisija on 42,5mm. Kaartuvien korvakkeiden ansiosta kello kuitenkin istuu ranteessa varsin mukavasti. Suunnittelijalle täytyy nostaa myös hattua siitä, että pieni detalji oikeanpuoleisessa, ajanotossa sekunnin kymmenyksiä mittaavan pikkutaulussa on tehty esikuvalle uskollisesti. Pikkutaulu (vai olisiko oikeampi sana totalisaattori) on nimittäin aavistuksen suurempi kuin kaksi muuta - näin oli myös aikoinaan Breitlingeissa. Kyseessä ei siis ole suunnitteluvirhe. Oma kelloni on uudempaa, toista tuotantosarjaa, ja tämä näkyy mm. vähemmän kuperassa kellolasissa, ja siinä, että sekunti-indeksit alimmassa taulussa on nyt merkitty viiden sekunnin välein. Jostain syystä ensimmäisessä erässä olivat indeksit vähän typerästi kahden ja puolen sekunnin välein (kts. kuva). Viimeistelyn korkea laatu näkyy myös kuoressa, josta löytyy silmäniloksi niin kiillotettua kuin harjattuakin terästä - ja oma lukunsa on myös ruuvattavassa pohjassa oleva SR-71 -lentokoneen profiili.
Mutta valmistaja ei ole vain tyytynyt hengettömästi kopioimaan alkuperäistä, vaan on tehnyt kelloon myös omia kohennuksiaan. Niistä selkeimpänä erottuvat tauluun "upotetut" tai kaiverretut beigensävyiset tunti-indeksit, jollaisia tapaa yleisimmin kenties Panerai-kelloissa. Myös pikalukituksella varustettu melko laadukas italialainen nahkahihna on tämän hintaluokan ajannäyttäjissä jokseenkin ennenkuulumatonta. Mukana tulee myös musta modifioitu, materiaaliltaan turvavyökangasta muistuttava ohuempi natoremmi - sekin omilla jousitapeilla ja valmistajan soljella! Kello tilpehööreineen on kääräisty kolmella osastolla varustettuun retrohenkiseen kangaspussiin, joka sopii tyyliin hyvin. Entäpä sitten hinta tälle kieltämättä varsin upealle kellolle? Eurohinta jää pari killinkiä alle kahden sadan, ja voin rehellisesti sanoa, että Dan Henryn hinta-laatusuhde onkin parhaimpia kokoelmassani. Onhan se toki Miyotaa sisuksissaan pitävä kvartsipeli ja tuo Kiina-yhteyskin saattaa kenties joitakin närästää, mutta onpahan harvinainen homage vielä harvinaisemmasta esikuvasta. Omassa kokoelmassani tämä syrjäyttänee ainakin tässäkin blogissa arvioidun Junkers- kronon. Ja olenpa maksanut joskus enemmän huonommastakin viimeistelystä - jopa mekaanisissa kelloissa.
Codemastersin DiRT Rally oli vuoden 2016 positiivisimpia yllättäjiä pelien saralla, tinkimätön rallipeli, jonka kaltaista autopelien ystävät olivat kaivanneet jo vuosia, etenkin konsoleille. "Tinkimätön" tarkoitti kuitenkin myös melkoista vaikeustasoa, oppimiskynnys tässä olikin aika korkealla. Niinpä kehittäjä julkaisi hiljattain DiRT4 -pelin, jonka ajomallinnuksen saa halutessaan hyvinkin kinkkiseksi, mutta toisaalta kaltaisiani sunnuntaikuskejakaan ei ole unohdettu. Itse asiassa ensimmäinen asia, jota peli kysyy on haluaako pelaaja kovan haasteen simulaatiotilassa vai kevyemmän "racing" -mallinnuksen. Ohjaimella itse pelaavana valitsin luonnollisesti jälkimmäisen, mutta edes helpotettuna ajaminen ei ole mitään arcadekaahailua, vaan haastetta riittää yllin kyllin. Toki auton hallinta on pääsääntöisesti helpompaa, mutta kyllä helpotettunakin kaara lähtee lapasesta varsin tiuhaan - etenkin alkuun.
Pelin ennakkoon kohutuin uudistus oli erikoiskokeita nopeasti lennosta tekevä reittigeneraattori, jonka avulla pelaaja säätää aluksi missä viidestä maasta haluaa ajaa ja tämän jälkeen karkeasti erikoiskokeen pituuden ja reitin vaikeuden sekä halutessaan myös vuorokauden ajan ja sään. Vaikka systeemi on hieman hiomista kaipaava, ei ajaminen ainakaan samojen osuuksien loputtomaan toistamiseen ja ulkoa muistamiseen kaadu. Kokeita voi ketjuttaa useamman kisan mestaruustaistoiksi. Maastot vaihtelevat maiden mukaan, Ruotsissa ajetaan talvisissa maisemissa ja Yhdysvaltain Michiganissa syksyisessä lehtimetsässä. Australiassa maaseudulla ja Espanjassa kiemuraisilla asfattiosuuksilla. Walesissa ollaan vuoron perään kumpuilevassa avomaastossa ja melko synkissä metsissä. Suomea ei ole mukana, mutta näilläkin mailla pärjää varsin pitkälle.
Autovalikoima on melko kattava, lisenssisyistä tosin muutama merkittäväkin menopeli puuttuu. Citroên esimerkiksi, samoin Toyotat. Kaikkiaan autoja on viitisenkymmentä. Perinteisen rallin lisäksi peliin on myös lisätty ratakaahailua rallycrossista Amerikan mantereella parilla radalla kisattaviin avolavamaasturkisoihin, ikävä kyllä nämä osiot tuntuvat vähän päälleliimatuilta, ja itse asiassa olisi ollut parempi, jos tekijät olisivat keskittyneet vain ja ainoastaan ralliin. Mukana on myös uratila, jossa pelaajan olisi tarkoitus luotsata omaa rallitiimiään menestykseen. Tämänkin toteutus on vähän sinne päin, ja oman tallin fasiliteettien parantaminen ja pätevän henkilökunnan palkkaaminen on lopulta hyvin yhdentekevää - onneksi pääasia eli ajaminen on kuitenkin hauskaa ja koukuttavaa, sillä muuten pelin sisältö on kovin ohut ja yllättävän kliininen.
Graafisesti peli on hyvän näköinen, joskin kompromisseja on tehty juurikin tuon reittigeneraattorin vuoksi. Etenkin uusinnoissa ja auton ollessa pysähtyneenä huomaa varsin selvästi, että maasto ympärillä ei ole yksityiskohdiltaan verrattavissa tässä suhteessa parhaisiin ajopeleihin, mieleen tulee vaikkapa Forza Horizon 3. Toisaalta DiRT:in kunniaksi on sanottava, että vauhdin tuntu on aivan omaa luokkaansa, ja vauhdissa grafiikka ajaa enemmän kuin asiansa. Myös äänipuoli on kunnossa, jokainen auto kuulostaa erilaiselta, ja jotkut murahtelevat hyvinkin tanakasti. Kartanlukija lukee nuotteja pääsääntöisesti niinkuin kuuluukin, mutta joskus nuotit laahavat. Tekoäly antaa kohtuullisen vastuksen jo helpoimmalla "competent"-asetuksella, ja luonnollisesti kisaamisen vaikeuteen vaikuttavat myös pelaajan auto- ja erikoiskoevalinnat. Jos peli tuntuu liian helpolta, koettakaapa vaikkapa jotain todella syheröistä Walesin erikoiskoetta yöllä tai hernerokkasumussa jollain B-luokan historiallisella tehohirmulla, esimerkiksi Audi quattrolla...
DiRT nelosen paras puoli on juuri se, että ajamisesta saa räätälöityä juuri sellaista kuin itse haluaa - etenkin jos uratilan tahkoaminen alkaa kyllästyttää. Jos omistaa ratti/poljinsetin voi halutessaan kokeilla ilman ajoapuja vaikeissa olosuhteissa ajamista. Toisaalta voi päristellä menemään vaikkapa Lancia Fulvialla leppoisammin kera peliohjaimen, ja siltikin ajamisessa on useimmille tarpeeksi haastetta. Peli myös palkitsee ahkeran harjoittelun, pensaikko kutsuu noviisia yhä harvemmin, ja erikoiskokeen ajat parenevat sekunti sekunnilta. Rallipeleistä tämä on ehkä viides tai kuudes vuosien varrella pelaamani, mutta puutteineenkin tähänastisista kirkkaasti myös paras.
Guerrilla Gamesin yksinomaan Playstation 4 -konsolille kehittämä ja hiljattain julkaistu avoimen maailman postapokalyptinen scifi-seikkailu Horizon Zero Dawn on aiheuttanut pelifoorumeilla ja arvosteluissa sen verran positiivista kohinaa, että pitihän minunkin ottaa selvää, onko tämä peli kaiken sen keräämän suitsutuksen arvoinen. Ikävä kyllä pari, kolme viimeistä pleikkarille hankkimaani täysihintaista peliä eivät olleet kovinkaan kummoisia pelikokemuksia. Watch Dogsin kakkososa esimerkiksi ei mielestäni lopultakaan ollut edeltäjäänsä nähden kovin paljon parempi, enkä lämmennyt ollenkaan Ubisoftin For Honor -nimiselle online-miekkahutkinnalle, jos kohta en liene ainoa. Horizon Zero Dawn kuitenkin nousi omissa kirjoissani melko lailla hyväksi peliksi, mutta ei se nyt silti mikään tämän konsolisukupolven mestariteos ole. Mutta miksi näin, siitä jäljempänä.
Pelin tapahtumapaikkana on Yhdysvaltain Colorado joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Ihmiskunnan rippeet elävät riitaisina heimoina luonnon helmassa, vanhasta maailmasta muistuttavat vain kasvuston peittämät kolkot rauniot. Pahimpina vihollisina ovat mystiset eläinhahmoja muistuttavat tappavat mekaaniset pedot, joita löytyy pelistä moneen lähtöön ja useassa eri kokoluokassa. Lisäksi viime aikoina nämä ihmisiä jahtaavat robottiruttuset ovat käyneet entistä kehittyneemmiksi ja tappavammiksi. Pelin päähenkilö on orpo Aloya -niminen nuori nainen, joka elää Nora-heimon mailla välteltynä hylkiönä kasvattajansa Rostin kanssa, joka niin ikään on syystä tai toisesta karkotettu heimon piiristä. Juuri kun aikuistunut Aloya pääsee heimon jäseneksi osoittamalla arvonsa jonkinmoisessa soturikokeessa, rosvojoukko tappaa hänen toverinsa, tukun muita heimolaisia ja kasvatti-isä Rostin siinä sivussa. Heimon tietäjäeukot ylentävät halveksimansa Aloyan siunatuksi "Etsijäksi", jolla on tehtävänään löytää heimon pelastus ja selvittää tappavien, osin turmeltuneiden koneiden voiman lähde. Siinä sivussa pitää tietenkin kostaa heimon kokema vääryys.
Totaaliselta ö-luokan tusinascifiromaanilta kuulostava juoni, jonka pintaa edellä kevyesti raapaisin istuu peliin kliseistäänkin huolimatta varsin mainiosti, ja etenkin pelin ensimmäiset, opetusosiosta käyvät tunnit pohjustavat jatkoa aika hyvin, vaikka välivideoita saakin katsella riittävästi. Punapäinen Aloya on kaunis ja sisukas sankaritar, jonka kohtaloon ja haluun selvittää hämärä alkuperänsä on miespuolisenkin pelaajan helppo samaistua. Sen sijaan sivuhahmot jäävät lähes poikkeuksetta ohuen oloisiksi, tai ainakin ovat jääneet tähän mennessä oman pelikokemukseni aikana. Itse ihmettelin kovasti kerronnallista ratkaisua, jossa kuin tyhjästä ilmestyvä Rost pelasti Aloyan kuolemalta uhraamalla itsensä, vaikka hetkeä aikaisemmin ukko oli jäähyväiskohtauksessa sanonut, että heidän tiensä erkanevat nyt lopullisesti. Sujuvuudesta ja mukaansatempaavuudesta huolimatta alkupuolella tekijöiden tavassa kuljettaa tarinaa eteenpäin on kömmähdyksiä. Pelin tarjoama värikäs ja kiehtova maailma on kuitenkin niin laaja ja pällisteltävää täynnä, että moisen antaa helposti anteeksi.
Visuaalisesti Horizon Zero Dawnia on sanottu alustansa upeimmaksi peliksi tähän mennessä, en osaa sanoa, onko asia näin, mutta ei tämä totisesti huonoltakaan näytä. Kun äänimaailmakin on pääosin kunnossa, niin ei pienistä grafiikkaongelmista viitsi suuremmin motkottaa. Pelihahmon ohjattavuus on myös hyvin toteutettu, vaikka ei näissä avoimen maailman peleissä pieniltä kömpelyyksiltä etenkään taistelussa voi kaiketi mitenkään välttyä. Ehkä pelin suurin ongelma piileekin siinä, että jos haluaa äityä oikein kriittiseksi ja poistaa tuon tarinapuolen ja sinänsä kiehtovan miljöön ja tulevaisuuden vision, on jäljellä oikeastaan peli, jossa pelillisesti tai mekaniikkaa ajatellen on hyvin vähän mitään uutta tai mullistavaa. "Kerää monenmoista tilpehööriä, päivitä aseita, tapa vihollisia tai tule tapetuksi, tutki maailmaa, suorita pää- ja sivutehtäviä...jne." Pelin ilmeinen sukulaisuus esimerkiksi Ubisoftin peleihin, Witcherin viimeisimpään osaan tai vaikkapa muutaman vuoden takaiseen Skyrimiin on helposti havaittavissa. Mutta täytyy silti samaan hengenvetoon todeta, että kyllä tämä peli omilla (mekaanisilla) jaloillaan jokseenkin horjumatta seisoo, ja jättää suureen varjoonsa monta muuta peliä. Saadakseen minulta erinomaisen arvion, pelin täytyisi kuitenkin tarjota ainakin sata tuntia pelattavaa...vielä tuo rajapyykki ei ole omalla kohdallani tämän pelin osalta toteutunut, mutta onhan se tietenkin mahdollista...
Blogissani ja musiikkia käsittelevässä rinnakkaisblogissa on viime aikoina ollut vähän hiljaista, joten ehkäpä on paikallaan tehdä vuoden ollessa vielä alullaan tällainen pieni "haastattelu", jossa kerron hieman pseudonyymini suojassa jotakin pientä itsestäni, kiinnostipa se sitten jotakuta tai ei. Tämä on sitten aika pitkä sepustus, joten olkaatten varoitettuja!
Kuka olet ja mistä tulet?
Olen syntyperäinen turkulainen, nelikymppinen ukonturjake. Lapsena olen asunut myös jokusen vuoden Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla.
Mitä teet työksesi?
Lainatakseni erästä edesmennyttä turkulaista kauppiaspersoonaa, olen "turhuuden kauppias." Se riittäköön aiheesta...
Mikä on koulutuksesi?
Ylioppilas. Kävin kolkuttamassa aikoinaan myös yliopiston portteja ja kyllähän ne avautuivatkin, mutta valmista siitä hommasta ei tullut, syytä en osaa tarkemmin sanoa. Tai osaan, mutta siihen menisi tässä liikaa aikaa. Tekstejäni lukeneet saattanevat huomata joitain epämääräisiä humanistisia vaikutteita, mutta pitäisin itseäni ikuisena opiskelijana, jonka pääaine on elämä. Kukaanhan ei tästä koulusta valmistu, mutta fiksummat saattavat matkan varrella jotain oppiakin. Toivottavasti tämä tuli nyt ilmaistua mahdollisimman typerästi ja keinotekoisen korkealentoisesti.
Piditkö koulunkäynnistä yleensä?
Totta puhuakseni en muistini mukaan nauttinut koskaan peruskoulusta, jos kohta en erityisesti vihannutkaan sitä. Lukiossa pidin eritoten historiasta, kirjoittamisesta ja musiikista - asioista joista nautin yhä. Ja tämä näkyi myös arvosanoissa. En silti usko lukion "yleissivistävään" vaikutukseen ainakaan omalla kohdallani, vaikka tunnustan että kenties vietetyt kolme vuotta tuossa opinahjossa mahdollisesti antoivat valmiuksia kriittiseen ajatteluun ja jalostivat esimerkiksi kykyä arvioida lukemaansa ja tuottaa tekstiä. Toisaalta lukiosta muistan nykyään parhaiten muutaman persoonallisen opettajan...
Oletko käynyt armeijan ja mielipiteesi yleisestä asevelvollisuudesta?
Olen käynyt, enkä häpeä sitä mutten myöskään ylpeile sillä. En ole fyysisesti mikään vahva tai erityisen kestävä tai ylipäänsä urheilullinen kaveri, joten alokasaikana teki välillä tiukkaa, ja yhdessä kohtaa harkitsin jopa keskeyttämistä, mutta jatkoin loppuun asti. Noin yleisellä tasolla ja etenkin nykyisessä maailmantilanteessa näen Suomen kokoiselle maalle ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi yleisen asevelvollisuuden, mutta ongelmana on onko uskottavasta puolustuksesta tullut viime vuosina pelkkä illuusio? Tätä itse pelkään. Armeijan silkalla olemassaolollaan pitäisi kyetä estämään sota, ei aloittaa sitä. Oli miten oli, maailman ja Euroopan tämänhetkinen turvallisuustilanne huolettaa minua suuresti.
Pidätkö matkustamisesta?
Kyllä, näin voi kai sanoa. Haluaisin käydä vaikka missä, mutta tässä on eräs perustavaa laatua oleva ongelma, nimittäin se että pelkään lentämistä. Täytyy myös myöntää, että muut harrastukset syövät suuren osan muutenkin melko rajallisesta vapaa-ajan rahastostani.
Mikä on mielimusiikkiasi?
Tässä kohdin kannattaa katsoa kakkosblogini "Purkitettua lämpöä", siitä saanee melko hyvän käsityksen. Mutta lyhyesti voin sanoa, että kuuntelen aika laaja-alaisesti ja uskoakseni ennakkoluulottomasti musiikkia, viime aikoina olen kuitenkin enimmäkseen kuunnellut klassista (vai pitääkö nykyään sanoa "taidemusiikkia") sekä vähän vanhempaa progea. Koko musiikillisen harrastukseni perustukset ovat kuitenkin lapsuudessa alkaneessa Beatles-yhtyeen fanittamisessa. Beatlesin musiikki on oikeastaan johdattanut minut melkein kaikkialle, jopa jazzin pariin. Mainittakoon, että musiikin teorian tuntemukseni on hyvin rajallinen.
Osaatko laulaa?
Kyllä, tai ainakin uskallan näin varovaisesti olettaa sen perusteella, ettei minua ole omilta trubaduurikeikoilta vielä uloskaan heitetty. Sukumme miehistä on joskus tiettävästi puolileikillään sanottu, että kaikilla on kohtuullinen viinapää, kaikki osaavat laulaa ja kaikki ovat pitkävihaisia. Omien havaintojeni perusteella tämäkin pitää suurelta osin paikkansa.
Onko sinulla lempielokuvaa?
Olen niin sanoakseni vannoutunut leffafriikki, joten hetimmiten pystyisin sanomaan parikymmentäkin, mutta sanotaan nyt vaikkapa yhtenä Das Boot - kerrassaan erinomainen saksalainen sotaelokuva, johon ajan hammas ei ole purrut vieläkään (paitsi parissa kohdassa erikoistehosteiden osalta). Taiteellisemmalta osastolta ehkäpä Bergmanin Seitsemäs sinetti on syytä mainita, Kurosawan Dersu Uzala on mielestäni eräs unohdettu klassikko. Salainen paheeni leffagenreistä puheen ollen ovat länkkärit - etenkin spagetti- tai eurowesternit. Hömppäpuolelta mainittakoon myös Bond-elokuvat, joista etenkin vanhempien katsomiseen liittyy omalla kohdallani nykyään jonkinlainen komedian aspekti yhdistettynä myötähäpeän tunteeseen. Toisaalta elokuvasarja jota on kuvattu yli puoli vuosisataa antaa katsojalleen hupaisia kulttuurihistoriallisia elämyksiä ja välähdyksiä menneestä maailmasta.
Keitä ovat suosikkinäyttelijäsi?
Max von Sydow tulee mieleen ensimmäisenä, Richard Burton, sir Alec Guinness...Steve McQueen oli parhaimmillaan mainio eleetön metodinäyttelijä, mutta yrittäessään liikaa aivan kaamea luonnenäyttelijä. Onhan noita. Sophia Loren ja Claudia Cardinale naisista, jälkimmäinen ei tosin osannut näytellä pätkän vertaa, mutta oli nuorempana ilo silmälle. Ehkä mainita pitää vielä Klaus Kinski, joka oli eittämättä seinähullu perverssi, mutta sai tuotua rooleihinsa kyllä maanista vimmaa yllin kyllin.
Entäpä suhteesi kirjallisuuteen?
Voisi nykyään olla totta puhuen tiiviimpikin. Luen toki yhä melko paljon, mutta nykyään enimmäkseen sotahistoriaa ja lomalla tai vapaa-aikana sorrun helposti johonkin yhdentekevään kolmannen luokan viihdehuttuun (Clive Cussler, Wilbur Smith jne.). Viime vuosina olen yrittänyt sivistää itseäni etenkin scifi-kirjallisuuden suhteen, ja onpa tuosta lajityypistä löytynytkin hupaisia ja viihdyttäviä opuksia, mm. Alastair Reynoldsin tuotantoa olen ahminut muutaman opuksen nautinnolla. Vakoilukirjallisuuden genrestä esimerkiksi John le Carrén mittavaan tuotantoon suhtaudun vähän kaksijakoisesti, hänen pessimisminsä ja synkkä käsityksensä ihmisestä valtakoneiston uhrattavana pelinappulana on ehdottomuudessaan masentavaa ja joskus lukukokemuksena äärimmäisen turruttavaa, mutta samalla ei voi kiistää sitä, että kirjoittajana mies on parhaimmillaan aivan omaa luokkaansa, lähes nerokas.
Löytyykö kotimaisia kirjailijoita, joista pidät?
No, tottahan toki. Pentti Haanpää etunenässä ja tunnustan tässä myös perusjunttimaisesti ja epätrendikkäästi pitäväni suunnattomasti mm. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Tiedän, että se on filmattu kahteen kertaan ja kirjaa pidetään nykyään loppuunkaluttuna ja ummehtuneena, mutta kumpikaan elokuva ei tavoita lähimainkaan romaanitrilogian äärimmäisen osuvaa ja hienovaraista ihmiskuvausta. En tiedä miksi tämä teos saa minut palaamaan äärelleen yhä uudestaan, mutta jotenkin Linna tiivistää lähes nerokkaasti koko suomalaisuuden kolmeen tiiliskiveensä tai oikeastaan läpivalaisee sen jättämättä yhtäkään suota kuokkimatta. Ja tekee sen mielestäni osuvammin kuin kansalliseepoksen asemaan nostetussa Tuntemattomassa sotilaassa.
Minkä kirjan luit viimeksi?
Olisiko ollut Barry Millingtonin Richard Wagner - elämä ja teokset.
Pidätkö itseäsi huumorintajuisena?
Kykenen mielestäni useimmissa tapauksissa ymmärtämään huumoria aika laaja-alaisesti, mutta olen samalla äärimmäisen huono tuottamaan sitä itse, ellei sitten näitä blogikirjoituksia joku lukija koe huonona huumorina, mikä vaihtoehto on samanaikaisesti sekä mairitteleva että pelottava. Vitsinkertojaksi minusta ei todellakaan ole edes muutaman oluen avittamana, mikä on todistettu useampaankin otteeseen. Saatan joskus räjähtää ärhäkkään naurunremakkaan melko mitättömästäkin jutusta, vaikkapa Fingerpori-sarjakuvastripistä. Toki yksityisesti.
Onko sinulla sellaista harrastusta, joka on hiipunut, mutta jota haluaisit jatkaa?
Kalastus (virvelillä), ehdottomasti. Olin nuorempana asiasta vuosia todella kiinnostunut, mutta nyttemmin kaveri- ja tuttavapiiri on kaventunut, eikä itsellä ole oikein rahaa vuokrata venettä tai mökkiä, jotta pääsisi merelle tai järvelle. Kelat, vavat ja vieheet ovatkin keränneet pölyä vuosikausia, mikä on valitettavaa. Kun kymmenvuotiaana sain siiman päähän ensimmäisen haukeni ukkini puuveneessä, se oli kipinä jonka aiheuttama hehku ei ole edelleenkään täysin hiipunut. Ehkäpä vielä joskus...
Pakko tunnustaa, että myös valokuvaamista pitäisi harrastaa ahkerammin.
Kerro jotain kelloharrastuksestasi.
Kellot ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien, kun pikkumukulana sain jonkun Casion digitaalirimpulan (jonka hajoitin viikon sisällä) ja sain luvan tehdä saman myös isäni hajonneelle mekaaniselle Tissotille (mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä, vaikkei kyseessä arvokello ollutkaan). Kelloharrastus on vähän vaikea asia selittää, mutta toisaalta keräilevät ihmiset kaiketi hullumpiakin asioita. Mitään snobismia ei tähän harrastukseeni todellakaan liity, vaikkei tätä uskoisikaan.
Suostutko kertomaan poliittisen kantasi?
En, koska sellaista ei ole. Minulla ei ole selvää poliittista tai uskonnollista vakaumusta. Oman kokemukseni ja havaintojeni perusteella sanoisin kuitenkin olevani kaikkien niiden ihmisten puolella joiden puolella nykyinen hallituksemme ei ainakaan ole. Eli lasten, nuorten, opiskelijoiden, työläisten, työttömien, eläkeläisten sekä pitkäaikaissairaiden. Kammoan muuten vaistonvaraisesti kaikenlaisia ääriliikkeitä, edustivatpa ne vasenta tai oikeaa laitaa, tunnustivat vihreää väriä, hakaristiä tai vaikkapa jotain uskontokuntaa. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa yksi "kaverini" liputtaa äänekkäästi viikosta toiseen Trumpin puolesta ja pari muuta puolestaan vastustaa tätä yhtä kiivaasti. Vaikka uskoisin, että Meksikon rajamuuria suurempia tai ainakin meille konkreettisempia ongelmia löytyisi ratkottavaksi varmasti kotimaastammekin.
Joku vuosi sitten äänestettiin merkittävimmistä suomalaisista, kenet lisäisit listalle ja miksi?
Ehkäpä edesmenneen Erno Paasilinnan. Mielestäni hän oli maassamme poikkeuksellinen lahjakkuus: kirjailija, poleemikko, satiirikko, aforistikko ja erittäin terävä-älyinen sanankäyttäjä, jonka ruoska sivalsi vallanpitäjiä väliin hyvinkin ankarasti. Ei hän aina maaliin osunut, mutta riittävän usein kuitenkin. Ikävä kyllä minun sukupolveni ja nuoremmat eivät häntä tunne, ja osa niistä harvoista jotka tuntevat, eivät arvosta. Etenkin nykypäivänä hänen kaltaisiaan saisi olla maassamme muutamakin.
Mikä on toiveammattisi?
Nuorempana olisin halunnut olla kirjailija, mutta en usko että minulla olisi riittävästi kärsivällisyyttä tuohon työhön vaikka ruuveja kiristämällä jotain saisinkin kaiketi aikaiseksi. Kirjoitin joskus kymmenisen vuotta sitten noin sata sivua fiktiivistä historiallista kertomusta pöytälaatikkooni, ja vaikka jutussa olikin mahdollisesti hivenen järjen häivää, oli tuonkin nivaskan perusteella selvää että minusta ei ollut uudeksi Waltariksi. Ehkä Sariolaa paikka paikoin tekstini sentään hätyytteli, mutta tämä voi olla epärealistista omakehua ja harhaisen mieleni vääristämää muistelua. Myös musiikin parista olisi ollut hauska löytää töitä, mutta Suomen kokoisessa maassa tämä vaatii poikkeuksellista lahjakkuutta, omistautuneisuutta asialle ja kaiketi ripauksen onneakin. Sitähän sanotaan, että epäonnistuneista ja keskinkertaisista taiteilijoista tulee kriitikkoja - ehkäpä tässä voisi olla minullakin tulevaisuus...
Ja vielä lopuksi - kerro, oletko onnellinen?
Juuri nyt olen, päivällä en ehkä ollut ja huomisestahan ei vielä tiedä. Tässä asiassa haluan kuitenkin siteerata amerikkalaista lauluntekijää Ray Wylie Hubbardia, joka on sanonut viisaasti jotenkin näin:
"Jokainen päivä, jolloin kiitollisuuteni on suurempi kuin odotukseni, on hyvä päivä."
Tämä on mielestäni hyvin sanottu jo siksikin, että pelkästään television uutisvirtaa katsomalla huomaa, että kyllähän sitä kiitollinen saisi olla monesta itsestäänselvyytenä pitämästään asiasta. Kaipa tämä koskee niin minua kuin monia muitakin...
Täytin tässä hiljattain tasavuosia, joten päätin tuota merkkipaalua juhlistaakseni (tekosyy?) hankkia kellomarkkinoilta itselleni hieman prameamman lahjan. Bongasin viime vuoden loppupuolella Steinhartin mallistosta melko hulppean homage -kronon, mutta en innostunut sen mustasta kellotaulusta, etenkin kun olen katsastellut kokoelmaani tällaista mustavalkoista, ns. "pandakelloa" jo jonkin aikaa. Mutta onnekseni ja pankkitilini epäonneksi tekivät alppimaassa sitten tällaisenkin, joten ei siinä muuta kun kuola suunpielistä valuen tilaus vetämään. Itse asiassa kun törmäsin tähän kelloon, ensireaktioni oli varsin klassinen:
Kelloharrastajat luultavasti huomaavat, että kovin tutultahan tämä krono näyttää. Kyllä vain, kyseessä on melko härski uusversio tai kauniisti ilmaistuna homage suorastaan ikoniksi nousseesta Rolex Oyster Cosmographista 1960-luvun lopulta, jonka eräs variantti tunnetaan paremmin Rolex Daytonana. Aikoinaan nämä Rolexit eivät olleet edes suosittuja, ja kellomallisto olisi saattanut vaipua täysin unholaan, ellei näyttelijä Paul Newman olisi saanut vaimoltaan Joanne Woodwardilta lahjaksi tällaista. Nykyään käytetyt, vanhat Oysterit maksavatkin mallista ja kunnosta riippuen kymmenistä tuhansista euroista jopa satoihin tuhansiin. Onpa joku tiettävästi pulittanut miljoonasummankin tällaisesta... Siksipä ei liene yllätys ettei kaltaisellani työväenluokan sankarilla ole oikein varaa edes katsella näiden aitojen kuvia. Ruotsin nuoremman prinsessan tympeänoloisella ukolla muuten näytti eräässä kuvassa alkuperäinen tosin ranteessaan olevan - aidon ökyilijän tyylitajulle sopivasti vieläpä frakin kanssa käytettynä...tai pirustako minä tiedän, vaikka länsinaapurin hovietiketti nimen omaan vaatisi käyttämään Rolexia muiden helyjen kanssa.
Joka tapauksessa tämä Steinhartin uusversio on herättänyt kellofoorumeilla vähän ristiriitaisiakin tunteita. Itse en lähde hämmentämään tätä soppaa nyt sen enempää, kunhan totean vain vanhan fraasini: kukin pitäköön ranteessaan millaista kelloa lystää, piste. Kello on mitoiltaan alkuperäistä suurempi, 42mm halkaisija ei itselleni ole ongelma, mutta pakko tunnustaa, että peräti 18mm korkeus vähän huolettaa. Tosin olen vuosien varrella huomannut, että silmä ja ranne tottuvat ajan kanssa vähän suurempiinkin vötkäleisiin (kts. Bulovan kuukello). Painoakin tällä on metallirannekkeen kera aika reippaasti, mutta itsehän vaihdan tähän asiallisen nahkaremelin heti kun mahdollista. Korkeus johtuu osittain kuperasta safiirilasista, mutta myös tuhdimmasta koneistosta, joka on ETA 2824-2, jonka päälle on lätkäisty kiinni Dubois Dépraz -moduuli, jotta voidaan puhua kronografista. Mainittakoon, että käytetty ETA-koneisto on tässä kellossa luokitukseltaan kovempi, eli käytännössä tämä on 'kronometri vailla sertifikaattia'. Kiviä sisuksista löytyy johtuen lisämoduulista peräti 51 kappaletta. Kellotaulu on niin lähellä alkuperäistä kuin olla saattaa, valmistajan logoa ja punaista "Swiss Made" tekstiä lukuun ottamatta. Hienona detaljina taulussa ei ole päivyriä, kuten ei ollut esikuvassakaan. Mallin nimeäminen valmistajan sukeltajakellojen mukaan vähän kummastuttaa, muttei lopulta ole kovinkaan merkitsevä seikka. Hinta oli ehkä vähän suolainen, niukasti alta tuhannen euron, mutta toisaalta jos joku keksii miltä muulta valmistajalta saa tänä päivänä uuden sveitsiläisen mekaanisen kronongrafin alta tonnin, pistäkää kernaasti viestiä kommenttiosioon.
Lisäys 8.3.2017:
Kello on ollut minulla nyt sen verran käytössä, että päivitän hieman kokemuksiani siitä. Ensinnäkin koko (lähinnä korkeus) ei ole todellakaan mikään ongelma, kuten aiemmin aavistelinkin, itse asiassa tämä istuu omaan ranteeseeni paremmin kuin saman firman sukelluskello. Käyntitarkkuus ei valitettavasti ole tällä yksilöllä aivan paras mahdollinen, kello edistää tuollaiset +10s/vrk, mikä on arkikäyttöä ajatellen vielä siedettävän tarkkuuden rajoissa, mutta kyllä tuosta koneisto huomioiden ainakin viitisen sekuntia voisi parantaakin - kelloseppä tämän varmaan pystyy tekemään, mutta mielestäni valmistaja olisi voinut kalibroida kellon paremmin. Toisaalta itse pysäytän kellon n. minuutiksi kerran viikossa, ja homma on sillä selvä. Kellolasin hieman koholla olevaan reunaan käytössä tarttuvat pienetkin pöly- ja likatahrat näyttävät lasin kuperan muodon vuoksi jossain katselukulmassa siltä, että kellolasin reuna olisi sisäpuolelta pahastikin paskainen, mikä on optinen harha, mutta kieltämättä vähän ärsyttävä. Lasin reunan saa kyllä helposti putsattua vedellä ja vaikkapa pumpulipuikolla, mutta pian se näyttää taas samalta.
Kaikesta huolimatta tämä on kiistatta oman kellokokoelmani upeimpia ajannäyttäjiä, ja ehdottomasti siihen sijoitetun rahansa arvoinen - ja kello näyttää hyvältä jopa natoremmissä (tätä kirjoitettaessa kellossa on tosin Hirschin "Paul" -hihna).
Heroes of Normandie on nimimerkkejen Yann ja Clem taakse piiloutuvien ranskalaisherrojen suunnittelema kevyt, toiseen maailmansotaan sijoittuva taktinen sotalautapeli, joka julkaistiin jo parisen vuotta sitten, mutta koskapa en pelistä suomenkielistä arviota ole löytänyt, päätin rustata sellaisen itse. Kuten ylläolevasta pelilaatikon kannen kuvasta saattaa huomata, lähestyy peli sinänsä vakavaa aihetta hyvinkin leppoisasti ja omintakeisesti, karrikoitu virnuileva Wehrmachtin upseeri ja irvistävä, hivenen Clint Eastwoodia muistuttava jenkkikersantti tästä todisteena. Itse asiassa pelin tekijät ovat sanoneet saaneensa insipiraatiota suunnitteluun juuri Hollywoodin vanhoista "sotaeepoksista", myös kepeistä ja koomisista sellaisista kuten vaikkapa jonkinasteista kulttisuosiota nauttivasta elokuvasta "Kellyn sankarit", jonka hahmoja löytää pelin sankareista leffan muistava muutamankin. Erikoista kyllä, pelin sankareista eli erikoisyksiköistä löytyy myös aitoja historiallisia hahmoja kuten vaikkapa saksalainen tankkiässä Michael Wittmann tai Normandiassa laskuvarjojoukkoja komentanut (ja sodan jälkeen poliittisessa skandaalissa ryvettynyt) everstiluutnantti Friedrich August Freiherr von der Heydte. Tosin nämä ovat mukana vain erikseen ostettavissa lisäosissa.
Ruuduista koostuva pelilauta voidaan rakentaa skenaariosta riippuen jopa kuudesta tukevasta ja laadukkaasta kaksipuolisesta maastomoduulista, ja laatikossa on myös mukana riittävästi oheisroinaa kuten vaikkapa erillisiä rakennuksia, kiinteitä kk-pesäkkeitä, tykkiasemia jne. Puhumattakaan yksiköistä, joita löytyy niin saksalaisilta kun amerikkalaisilta joka lähtöön. Mukana on myös ajoneuvoja jeepistä panssarivaunuihin. Pelimerkit ovat erinomaisen selkeitä ja kookkaita, huomattavasti suurempia ja paksumpia kuin aiemmin kehumassani Conflict of Heroes -pelissä. Mukana tulee myös kähinöintiin lisäväriä ja kaoottisuutta antava osin melko hupaisakin korttipakka molemmille osapuolille. Peli etenee vuoropohjaisesti siten, että kumpikin pelaaja käskyttää yksiköitään haluamassaan järjestyksessä - tyypillisesti nämä voivat joko liikkua tai tulittaa/rynnäköidä. Yksiköiden aktivointiin ja käskyttämiseen käytetään numeroituja puupulikoita, jotka pelaajat asettavat niiden yksiköiden päälle, joilla haluavat operoida. Mukana on myös vailla numeroa tyhjä "bluffipalikka", jonka tarkoitus on luonnollisesti hämätä vastustajaa, jottei tämä välttämättä tiedä mitä yksiköitä toinen haluaa käyttää (ja missä järjestyksessä). Pienemmissä skenaarioissa bluffipalikka on ehkä vähän turha, mutta joskus se toimii kyllä oivana pelotteena. Tuuria on mukana luonnollisesti, mutta taidolla voitot (useimmiten) napataan.
Amerikkalainen, kaksipuolinen Rangers-yksikkö. Kaikki pelaamisessa tarvittava informaatio löytyy kätevästi korteista, pelimerkeistä ja maastomoduuleista - vain erikoisempia toimintosymboleita joutuu tarkastamaan ohjekirjasta.
Pelin suurin valtti on juuri selkeys ja yksinkertaisuus - pelkistetty ja hyvin suoraviivainen ja nopeasti omaksuttavissa oleva mekaniikka sallii periaatteessa nopeatempoisia ja vaihtelevia mittelöitä pienellä taktisella säväyksellä, mutta aivan ongelmaton systeemi ei kuitenkaan ole. Omistamani, pelin ensimmäisen painoksen sääntövihko on esimerkiksi aivan luokattoman huono - hätäisesti ranskasta käännetty sekava turhake, joka jättää jopa olennaisia asioita täysin selittämättä tai selittää ne mahdollisimman huonosti. Tätä kirjoitettaessa ohjeet on päivitetty onneksi versioon 1.2b, mutta edelleen on ainakin teoriassa etenkin suuremmissa ja paljon yksiköitä sisältävissä skenaarioissa joutua tilanteeseen, jota ei säännöissä kunnolla selitetä. Tällöin ei auta muu, kun ottaa käyttöön pelaajien keskinäinen herrasmiessopiminen. Raskaampia sotapelejä harrastavat ovat myös valittaneet parista peliä liikaa helpottavasta säännöstä, kuten esimerkiksi siitä että kaikkia yksiköitä saa liikuttaa vuoron päätteksi - myös niitä, joille ei ole annettu erillistä käskyä palikan muodossa. Toisaalta tämä sääntö on helppo muokata omaan pelityyliin sopivaksi. Muutenkin on syytä muistaa, että tämä peli on tarkoituksella hyvin kaukana raskassarjalaisista kuten Advanced Squad Leaderista, itse olenkin pikemminkin huolestunut siitä, kestääkö mainion kevytpelin idea ja runko jo nyt lukuisien lisäosien tuomat sääntölisäykset?
Lisäosista puheen ollen - niitähän tähän peliin riittää. Pelkästään maastopaloja ja erilaisia yksiköitä uusine skenaarioineen on julkaistu huima määrä, mutta mielestäni näiden hinta on vähän turhan kova. Viisi kymppiä muutamasta yksikköjä kuvaavasta pahvilätkästä pahvilaatikossa? Ei kiitos, vaikka ymmärrän että vain pari ihmistä työllistävä ranskalainen Devil Pig Games on pieni firma, ja siksikin tuotantokustannukset tuppaavat kohoamaan. Suunnittelijoilla tuntuukin olevan vähän turhan monta rautaa tulessa samanaikaisesti, nytkin on tekeillä tämän pelin korttipeliversio, jossa sotimisen mittakaava on hieman suurempi. Samoin suunnitteilla on alkuperäisen pelin itärintamalle vievä versio. Kunhan nyt saisivat ensin peruspeliin jonkinlaisen vedenpitävän sääntökirjan englanniksi julkaistua...
Kritiikistä huolimatta Heroes of Normandie on lajissaan hyvä, jos kohta ei aivan erinomainen kevyt sotapeli. Mutta päihittää se minun kirjoissani silti esimerkiksi muovisäläpelit tyyliin Memoir '44 tai uusintapainoksen saaneen turhan raskaan Tide of Iron -pelin. Ensiksi mainittu on yksinkertaisesti liian tuurivetoinen ollakseen pidemmän päälle innostava ja jälkimmäisessä on käsittämättömän typerä idea, jossa osuman ottaneita sentin kokoisia muovisotilaita joutuu irrottamaan alustastaan - tämä nyhrääminen ei yksinkertaisesti sovi nakkisormiselle. On myönnettävä, että Heroes of Normandien peruspelin skenaarioista kaksi ensimmäistä ovat liian tuurivetoisia ja siksi varsin kehnosti opetustarkoitukseen suunniteltuja, mutta näkisinkin pelin vahvuuden siinä, että omia skenaarioita ja taisteluita voi kehittää melko helposti, ja pelillä on hyvä uudelleenpeluuarvo. Minua ei sinänsä haittaa, että tämä peli on jenkkiläisesti ilmaistuna kenties kevyttä ns. "Beer & pretzels" -kategoriaa, joskin se että pelin ikäsuositus on 14-vuotiaille ja yli on pelin tekijöiltä vähän turhan varovaisesti sanottu. Itse olisin pelannut tämmöistä riemumielin kymmenvuotiaana nulkkinakin, eikä tämä aikuisiltakaan ole kielletty. Korkeajännitys -sarjakuvista sotahistorian alkeensa omaksuneet veteraanit viihtynevätkin pelin parissa varsin hyvin...
