Kun Fujifilm joitakin vuosia sitten julkisti markkinoita kohauttaneen X100 -kameramallinsa, oli innostus valokuvausharrastajien ja kaiketi joidenkin ammattilaistenkin keskuudessa melkomoista. Vanhaa mittaetsinkameraa muistuttava kiinteäpolttovälinen, (kinovastaavuus 35mm) varsin näppäränoloinen vekotin oli kuitenkin itselleni tuolloin aivan liian kallis yli 1300 euron hintalapulla, ja myöhemmin kävi ilmi, että ensimmäisessä X100-mallissa oli myös joitain lastentauteja, joista pahimmat liittyivät tarkennusnopeuteen.
Kun ensimmäistä mallia seurasi sitten paranneltu ja viilattu X100s, en ollut alkuun edes etäisesti kiinnostunut koko härvelistä. Osittain siksi, että hinta oli edelleen mielestäni liian kova kiinteäpolttovälisestä kamerasta, olkoonkin että ulkoisesti retrohenkeä huokuva kamera oli kieltämättä erittäin tyylikäs (tottahan toki tällaiset asiat ovat hifistelijälle tärkeitä). Mutta niin vain kävi, että kun Rajala laski parisen vuotta sitten s-mallin hintaa roimasti, eli 699 euroon, oli allekirjoittanutkin kovan paikan edessä. Tuohon hintaan kiusaus hankkimiseen oli yksinkertaisesti liian kova, joten minustakin tuli Fujifilm-kuvaaja, tosin omistin entuudestaan jo Fujin pikkuisen X10-pokkarin, joka ei kuitenkaan pienikennoisena ollut ihan ongelmaton kapine.
X100 -sarjalaisista puhuttaessa voitaisiin kaiketi vähän korkealentoisesti sanoa, että ne pyrkivät vetoamaan kuvaajaan eräänlaisen "back to basics" -filosofian kautta. Kuvaaja voi säätää objektiivin renkaasta aukkoa ja rungon säätökiekosta suljinajan mieleisekseen ja sitä kautta kuvaamiseen tulee pakostakin vanhan hyvän ajan fiilistä, kun automatiikka ei huolehdikaan kaikesta - ei sillä, etteikö esimerkiksi modernilla järkkärillä voisi tehdä samoin, mutta kun tähän lisätään mainio optinen etsin (joka on ns. hybridi, eli kuvaus onnistuu tarvittaessa myös sähköisen etsinkuvan avulla), on lopputuloksena erittäin onnistunut kokonaisuus. Toki suljinajan ja aukon saa myös automatiikalle, jos ei halua itse häslätä. Fufilmin JPEG-kuvat ovat tunnetusti laadultaan mainioita, ja kohinansieto on kennossa myös hyvällä tasolla, joten hyvää jälkeä syntyy vaatimattomammassakin valossa. Jopa tällaiselta sunnuntaikuvaajalta. Fujifilmin uudempien kameroiden Classic chrome-filmisimulaatio on oikeastaan ainoa isompi puute, ja ilman sitäkin pärjää...
Ergonomia X-satasessa ei ole aivan parhaiden kokeilemieni kameroiden luokkaa, etenkin peukalotuki olisi tervetullut lisä, mutta käsittääkseni sellaisen voi kuitenkin erikseen hommata. Kameran pieni koko on myös valtava etu, tätä jaksaa kanniskella vaikka koko päivän. Fujifilm myy kameraan myös kahta ruuvattavaa konvertterilasia, jotka antavat ulottuvuutta hieman laajemmalle (28mm "laajakulma") sekä asteen telen suuntaan (50mm "normaalikonvertteri"). Voi tietenkin kysyä, miksi ostaa näitä, kun kameran koko idea on juuri tässä kiinteässä 35mm yleislaajakulmassa, mutta kun ottaa huomioon, että molemmat lisähärpäkkeet maksavat yhteensä alle viisisataa, ja niillä tästä tekee jo varsin mainion pienen ja kevyen järjestelmän, niin mikä jottei...itse harkitsen näiden hankkimista vakavissani.
Olin vuodenvaihteessa jo kauppaamassa Fujifilmin X100s -kameraani pois muiden hankintojen tieltä, mutta onneksi tulin järkiini, sillä onhan tämä edelleen käyttökelpoinen kuvausväline. Uudemman X100t -mallin voisin tosin tulevaisuudessa hankkia, jos siitä tulisi vastaava tarjous eteen...
Ubisoftin toimintapainotteinen, selviytymishenkinen Far Cry- pelisarja on jo ehtinyt viidenteen osaansa, itse näistä olen tosin pelannut vain kolmea viimeistä. Edellinen, kuvitteelliseen Kyratin vuoristovaltioon Himalajan tienoille sijoittuva peli oli oikeastaan vain kromia kylkeen saanut kolmososa uudella ympäristöllä ja hahmoilla, ja siksipä minulla ei henkilökohtaisesti ollut valtavia odotuksia tästä kivikauteen sijoittuvasta Primalistakaan. Mutta koskapa aikakausi on peleissä harvemmin nähty, ja edellisiäkin osia tuli tahkottua aikoinaan tuntikausia, päätin kokeilla miltä maistuukaan luolamiehenä samoileminen ja kevyt eräjormailu primitiivisin maustein. Ja mikäpäs siinä, hyvä peli on kyseessä.
Pelattava hahmo 12 000 vuoden takaa on metsästäjä-keräilijä nimeltään Takkar, joka kuuluu keksittyyn Wenjojen heimoon. Wenjat ovat löytäneet vuorten suojissa olevan elinkelpoisen Orokseksi kutsumansa maa-alueen asuinpaikakseen. Oros kuhisee monenlaista riistaa, kirkasvetiset vuoristopurot ja joet solisevat, ja metsä humisee rauhoittavasti mitä nyt karmeat pedot murisevat jossain silloin tällöin. Ikävä kyllä Orokseen ja sen lihapatojen äärelle hinkuu asumaan kaksi muutakin heimoa, kannibalismia harjoittavat raakalaismaiset udamit, ja pyromaniaa harrastavat, tuliuhreja harrastavat kierot izilat. Ja ovat mokomat vielä vihamielisiä! Takkarin tehtävänä on koota sinne tänne hajaantuneet wenjat yhteen. Pelin alussa metsästäjä saa myös huomata olevansa itse saalis monenkirjaville elukoille. On sutta, luolaleijonaa, jaguaaria, sapelihammastiikeriä ja karhua vain muutamia mainitakseni. Mammuttiakaan ei tapeta paljain käsin. Onneksi Takkar on petomestari, joka shamaanin avulla saa kesytettyä monista elukoista itselleen oivan apurin, jota voi käyttää paitsi metsästämiseen, myös vihollisheimolaisten kanssa tappelemiseen. Ensimmäinen pelissä avattava "eläinkumppani" on pöllö, jota voi käyttää edessä olevan maaston tiedusteluun näppärästi ilmasta käsin...ja myöhemmin jopa rajoitettuihin "ilmahyökkäyksiin". Suurpedoilla voi jopa pelin edistyessä ratsastaa!
Kuulostaa kyllä melkoiselta soopalta, mutta peliviihteenä Far Cry Primal on aivan kelvollista tasoa. Takkarin pääaseenakaan ei ole tietenkään AK-47, vaan ajan hengen mukaisesti jousi, nuija tai keihäs. Jousella voi napsia riistaa tai vihollisia kauempaa, keihäällä tai parilla kaatuu isompikin otus ja nuijalla kelpaa brutaalisti hutkia päällekäyviä vihollisia lähikontaktissa tai yllättää nämä hiippailemalla takaapäin kimppuun. Jatkossa mukaan tulee vielä linko ja kivikautiset heittoveitset. Sarjan peleille ominaisesti aseitaan ym. varusteita voi myös päivittää paremmaksi, samoin pelaaja saa kokemuksen karttuessa taitopisteitä, joita sopii tuhlata haluamallaan tavalla. Ja koskapa Ubisoftin pelistä on kysymys, on kaikenlaista kerättävää tilpehööriä taas enemmän kuin riittävästi: asemateriaalit, nahat, luut, kasvit, kivet, luolamaalaukset, amuletit, jne. Sälää käytetään esimerkiksi wenjojen kylän rakentamiseen. Pelialue on myös tavattoman laaja, ja ensimmäiset tunnit menevätkin helposti vain sitä pällistellessä. On niin kivistä kukkulaa kuin vehreää laaksoakin, luolia koluttavaksi ja talvista vuoristomaisemaakin. Graafisesti peli on pääosin varsin näyttävä, eikä äänimaailmassakaan ole juuri moitittavaa. Wenjat puhuvat jopa varta vasten keksittyä kieltä, mikä onkin järkevä ratkaisu, englantia sivistyneesti toisilleen haastelevat luolamiehet olisivat kieltämättä olleet varsin huono ratkaisu immersion kannalta.
Nuijamiehen primitiivireaktiota voi fiksumpi Cro-Magnon torjua vaikkapa keihäällä.
Mutta on pelissä jotain moitittavaakin. Taistelu on etenkin hektisimmillään, useaa vihollista vastaan nuijalla sinne tänne hutkiessa helposti vähän epämääräistä sohimista, ja pääjuonitehtävät kaipaisivat monasti vähän lihaa luiden ympärille. Pidempinä sessioina pelattuna peli epäilemättä toistaa itseään helposti. Mutta toisaalta tekemistä on niin paljon, että kyllä rauhallisempi pelaaja tähän saa helposti uppoamaan kymmeniä tunteja. Far Cry-pelisarjan ystäville peli on taatusti hankkimisen arvoinen, mutta tällainen vanhempi pelaaja helposti sortuu kyynisyyteen. Mutta pelin tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että mitäpä sitä pyörää uudelleen keksimään, tehdään sen sijaan peli ajalta, jolloin sitä ei ollut keksitty!
Viimeisimmän James Bond -elokuvan (Spectre) katsomisen myötä heräsi itselläni lapsenomainen kiinnostus hankkia joku edullinen "sukelluskello", kokoelmani ainokaisen, Steinhartin pätevän sveitsiläisen Ocean One-automaatin kaveriksi. Omegan elokuvassa nähtävä hulppea kronometri olisi maksanut yli seitsemän tonnia, joten oli katseltava jotain selkeästi halvempaa vaihtoehtoa. Nettiselailun seurauksena sellainen sitten löytyikin, noin sataviisikymppiä maksanut Rotaryn Ocean Avenger -kvartsikello. "Valtamerikostaja" on kyllä harvinaisen pöljä mallinimi, mutta toisaalta ulkonäkö tässä edullisessa kellossa ei ole todellakaan hullumpi, joten ostopäätöstä ei tarvinnut kauaa miettiä - eikä myöskään katua.
Rotary on vanha, alun perin sveitsiläinen kellomerkki, jonka kalleimmat mallit ovat itse asiassa nykyäänkin Omegan hinnoissa, mutta edullisempia kansanmalleja väsätään jossain Kiinan tienoilla läjäpäin. Merkki taitaa myös olla sen perustajasuvun omistuksessa edelleen. Rotary on etenkin Britanniassa hyvin suosittu kellomerkki, eräänlainen sikäläinen vastine kotoiselle Leijonalle. Merkin tunnettavuus ja suosio nykyään juontaa juurensa toiseen maailmansotaan, jolloin Rotary toimitti ajannäyttäjiään Britannian asevoimille, ja sodan jälkeen kotiutetut sotilaat käyttivät näitä peruskelloja saarivaltion joka kolkassa. Rotarya on syytetty joskus mielikuvituksettomaksi muiden valmistajien mallien kopioijaksi, eikä ihan syyttä, sillä valmistajan mallistosta löytyi vielä muutama vuosi sitten melko härski kvartsiversio mm. Breitlingin Navitimerista.
Vuonna 2015 markkinoille tulleen Ocean Avengerin esikuva on melko selvästi klassinen Omegan Seamaster 300 vuodelta 1957 (joka on myös innoittanut Spectressä nähtävää kelloa). Selkeimmin yhdennäköisyys on havaittavissa tunti- ja minuuttiviisareissa, ehkä myös kehässä. Viisareiden ja indeksien oranssi sävy on persoonallinen. Toisaalta Rotary valmisti 1960-70 -lukujen taitteessa omaa mallia, jota tämä "uusversio" myös etäisesti muistuttaa, eikä kyseessä siten ole mikään feikkiomega. Kello on halkaisijaltaan maltilliset 40mm, eli kaksi milliä pienempi kuin Steinhartin "subi", joten ainakin omaan kapeaan ranteeseeni se istuukin mainiosti. Parin millin kokoero on tässä tapauksessa oikeastaan aika merkittävä. Steinhart kun tuntuu aavistuksen isolta jytkyltä ranteessani. Kellolasi tässä on vintage-henkisesti mineraalista ja myös kupera - ja antaa ulkonäölle hyvän ja tyylikkään säväyksen. Kehä kääntyy vastapäivään, mutta on kieltämättä vähän rimpulan oloinen esimerkiksi vankkarakenteiseen Steinhartiin verrattuna, mutta hinta huomioon ottaen tämä on ymmärrettävää. Kello on taulun tekstin mukaan vesitiivis, ja ruuvattava pohjakin puhuisi tämän puolesta, mutta vetonuppi ei ole ruuvattava, joten en kyllä itse lähtisi tämän kanssa antaumuksella lotraamaan - vaikka jonkinmoinen "sukeltajankello" tämä siis yrittääkin olla. Mutta kestänee se sentään hätätilanteessa ainakin Englannin ja kotomaamme tihkusateet. Nahkaranneke ajaa asiansa, mutta tämä kello suorastaan huutaa ns. Natoranneketta, mustan ja harmaan väriyhdistelmällä, totta kai.
Uusimmassa Bondissa Daniel Craigin näyttelemä 007 saa elokuvan alkupuolella uuden kellonsa Q:lta, ja kysyy tietenkin mitä uusi agenttikello tekee, ts. tappaako niin talossa kuin puutarhassakin. Q:n vastaus kuuluu: "Se kertoo ajan." Ja niin tekee myös Rotary, tosin ilman 7000€ hintalappua...
