Kirja-arvio: Bill & Carol McGann - The Story of The Tour de France, vol. 1

Pyöräilykuumeen iskettyä olen myös yrittänyt hieman sivistää itseäni hankkimalla tietoa pyöräilystä urheilulajina, ja koskapa perinteinen Tour de France eli Ranskan ympäriajo on lajin suurin ja tunnetuin tapahtuma, päätin aloittaa tästä yhdysvaltalaisen McGannin pariskunnan Tourin historiaan keskittyvästä opuksesta, jota on myös laajalti kehuttu. Pelkästään Tour -aiheisesta kirjallisuudesta ei varsinaisesti ole pulaa, ja englanniksikin näitä on viime vuosina julkaistu hyvin tiuhaan tahtiin, mikä on hyvä, kun en aikanaan tukiossa tullut lukeneeni ranskaa. McGannin perusteellinen teos alkaa Tourin alkuvuosista, jolloin äijät olivat rautaa ja pyörät myös, ja kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa päättyy vuoteen 1964, 'modernin' ajan kynnykselle. Kirjoittaja käy läpi kaikki Tourit vuodesta 
1903 alkaen uhraten muutaman sivun kuhunkin kisaan ja osaa pelkkien tulosluetteloiden sijaan myös lisätä rivien väliin meheviä, huvittavia ja usein traagisiakin yksityiskohtia kilpailuun osaa ottaneiden edesottamuksista kisassa ja sen ulkopuolella. Luonnollisesti suureen osaan nousee myös Tourin "isä", urheilulehtikustantaja ja kolumnisti, diktaattorin otteistaan tunnettu Henri Desgrange, joka osasi halutessaan olla melkoinen maanvaiva, mutta tästä huolimatta pitkälti hänen ansiostaan kisaa ajetaan vielä tänäkin päivänä.

Tourin varsin värikkäästä historiasta löytyy etenkin alkuvuosilta melkoista draamaa joka on saada jopa farssin piirteitä, kirjaa lukiessa tulikin mieleen, että meno oli pahimmillaan varsin kaukana urheilun reilusta pelistä ja jalosta aatteesta. Mielivaltaisia ja usein hölmöjäkin sääntömuutoksia vuodesta toiseen, vilppiä, kilpailijoiden tönimistä kisan aikana, uhkailua, pahoinpitelyjä, pyörien tahallista sabotoimista ja myöhemmin mukaan astuivat myös piristeet: vauhtia haettiin niin alkoholin, kokaiinin kuin amfetamiininkin voimin. Ja kun ottaa huomioon millaisilla riskirajoilla kilpailijat itseään rääkkäsivät (ja rääkkäävät yhä) onkin ihmeellistä ettei ruumiita ole tullut tähän päivään mennessä sen enempää. Kisan järjestäjä Desgrange tunnettiin myös terävästä kynästään ja sivalsi lehtensä jutuissa armotta sellaisia kilpailijoita, jotka eivät hänen mielestään laittaneet kaikkea peliin. Ainakin yhden kerran arvostelun kohteeksi joutunut kilpailija sisuuntui haukuista siinä määrin, että voitti kisan seuraavana vuonna ilmeisesti pitkälti kiukun voimalla. Toisaalta Desgrange jakoi myös kiitosta ja kunniaa, jos katsoi kilpailijan sen ansainneen - joskus näissä  ylitsevuotavissa kehuissa kuitenkin mentiin jo korniuden rajamaille.

Ainoa seikka mistä teosta voisi kritisoida on nurinkurisesti myös ehkäpä sen suurin vahvuus: kaikkien kisojen läpikäyminen kronologisesti. On selvää, ettei keskivertolukija ja asiaan perehtymätön oikein jaksa innostua jostain sata vuotta sitten tapahtuneesta etappivoitosta - olkoonkin se merkitty kilpailun kunniatauluun kiiltävin kultaisin kirjaimin. Itselleni tämä ainakin kävi selväksi. Mielestäni McGann rouvineen ei myöskään aina osaa sijoittaa kilpailua kulttuurihistorialliseen kontekstiin, tässä mielessä esimerkiksi tällä hetkellä lukemani Geoffrey Wheatcroftin aloittelijaystävällisempi Le Tour onnistuu mielestäni paremmin, joskin Wheatcroft sortuu omassa historiikissaan välillä turhankin laveaan jaaritteluun ja on ajoittain hukata langat käsistään. McGannin kirja sopii kuitenkin hyväksi, asiapitoiseksi ja yleispäteväksi lähdeteokseksi jos lukijaa kiinnostaa vaikkapa joku tietty kilpailija tai kilpailu. Eikä hintakaan ole paha, taisi olla alta kymmenen euroa. Enemmän kuvia kaipaaville löytyy toki aihetta käsittelevien kirjojen joukosta myös massiivisia valokuvateoksia - tässä kirjassa kuvia on varsin niukasti, mutta asiaa kylläkin sitä enemmän.

Impact!

Kirjoitin tuossa keväämmällä aikeistani ostaa uusi polkupyörä. No, nyt vuoden lähestyessä loppuaan ja pyöräilysesongin ollessa omalta osaltani kiistatta ohi tämä kieltämättä turhan pitkäaikaiseksi venynyt projektini paluusta pyöräteille sai taas tuulta purjeisiinsa, kun tilasin lopulta sen fillarin. Viime kevään "ykkösvaihtoehtoni" ja pari muutakin mallia saivat väistyä kisaan yllättäen tulleen mustan hevosen tieltä. Alun perin etsiskelin tuollaista vähän retrohenkistä, mahdollisimman simppeliä ja toimivaa yleispyörää, mutta päädyin sittenkin modernimpaan ja kieltämättä alun perin harkitsemiani käytännöllisempään pyörään, tosin hyvin perinteiseltä ja tunnetulta italialaiselta valmistajalta. Samaista valmistajaahan kutsutaan joskus typerää autovertailua käyttäen "polkupyörien Ferrariksi". Eli merkkihän on:

Mutta noin tonnin budjettini huomioiden en voinut tietenkään "Ferraria" ostaa, vaan oma Colnagoni lienee pikemminkin lähempänä proletaarille sopivampaa Fiat kuusisatasta aasialaisin lisukkein, jos nyt jatketaan tällä hölmöllä autovertauslinjalla. Italialaista pyörässä ei käsittääkseni kuitenkaan ole mikään muu kuin design ja nimi - muuten tämän hintaluokan Colnagon rungot tulevat siis jostain vinkuintian perukoilta, luultavimmin Taiwanista. Mikä ei kuitenkaan ole välttämättä edes huono asia, sillä kaukoidässähän suurin osa ns. laadukkaiden merkkipyörienkin rungoista nykyisin väsätään. Ja kyllähän se hinnassa näkyisi ihan eri tavalla, jos jossain Milanon laitamilla joku Pierluigi kiillottaisi yli kahdenkympin tuntipalkalla silkkiliinalla puolen tuntia yhtä ruuvia, ja tämän valtavan urakan jälkeen olisikin jo pienen lepotauon ja chiantilasillisen aika. Vaikkei siis merkillä pitäisikään olla uutta pyörää hankittaessa paljon väliä, niin onhan Colnago toki legendaarinen valmistaja, kuulemma joku kannibalismiakin pahojen puheiden mukaan harjoittanut outo belgialainen paroni, jolla oli edinomaisen merckxillinen nimi (jota en nyt ikäväkseni muista) voitti kauan sitten merkillä jotain piirikunnallisia, rauhallisesta ja leppoisasta ajelusta tunnettuja vähäpätöisiä kisoja, olisiko ollut Ranskassa? No, joka tapauksessa siis perinteitä valmistajalta ainakin löytyy - siinä missä uusiakin innovaatioita.

Loppuun vielä valmistajan mainoskuva uudesta menopelistä, jota toivoakseni kääritään tätä kirjoitettaessa pahviin jossain Prahassa. Jos valmistajaa on uskominen, pyörä on kotonaan niin kaupungissa, maantiellä kuin hätätilassa haastavammassakin maastossa, joskin itseäni se luultavasti tulee palvelemaan vähän leppoisammassa kaupunkiajelussa:

Peliarvio: Conflict of Heroes - Awakening the Bear! (2. painos) -lautapeli

Alun perin jo vuonna 2008 ilmestynyt Conflict of Heroes: Awakening the Bear! (jatkossa CoH) on saksalaisen, ahkeran ja mukavan miehen maineessa olevan pelisuunnittelijan Uwe Eickertin ja Academy Gamesin julkaisema kehuttu sotalautapeli, josta tuli markkinoille jokunen vuosi sitten toinen painos, jossa mm. pelilautaa oli paranneltu, samoin pelimerkkejä sekä sääntöjäkin viilattu asteen toimivammiksi.  Kuten tarkkasilmäisimmät saattavat ylläolevasta sotaisasta pelilaatikon kansikuvasta päätellä, käsittelee tämä(kin) peli toista maailmansotaa ja tarkemmin Saksan ja Neuvostoliiton välistä ja kesällä 1941 alkanutta veristä yhteenottoa, jonka saksalaiset nimesivät tunnetusti "Operaatio Barbarossaksi". Itse asiassa tämä on CoH-pelisarjan ensimmäinen osa, joka käsittelee nimenomaan sodan alkuvaihetta. Mittakaava pelissä on varsin pieni, mukana olevat skenaariot tai "tulitaistelut" ovat joukkue- tai korkeintaan komppaniatason yhteenottoja. CoH:in systeemiä on kehuttu mm. siitä, että se luopuu tuhannesta ja yhdestä monimutkaisesta poikkeussäännöstä sekä jatkuvasta taulukkojen selaamisesta, josta esimerkiksi paria luokkaa raskaampi Advanced Squad Leader tunnetaan. Pelin pitäisikin mennä melko aloittelijaystävällisenä jakeluun vähän uunommallekin yksilölle ilman sotakorkeakoulun loppututkintoa - ja itse olen tästä hyvä esimerkki. Toki vähän viitseliäisyyttä opettelu vaatii, ei tämä toisaalta ole sentään niin kevyttä kamaa kuin vaikkapa joku Memoir '44 -nopparalli.

Ulkoasultaan peli on todella hieno, pelilauta koostuu upeista ja pikkutarkoista karttamoduleista, jotka näyttävät lähes kolmiulotteisilta. Näkee selvästi, että suunnitteluun on käytetty aikaa ja rahaa. Sama pätee myös pelimerkkeihin, eri yksikköjä kuvaavat pahvilätkät ovatkin erinomaisen selkeitä, tukevia ja vieläpä vähän kookkaampia kuin useimmissa saman genren peleissä. Sääntökirja ja mukana tulevat peliä helpottavat apulaput ovat selkeimpiä koskaan näkemiäni. Lisäetuna itse kookas pelilaatikko on toteutettu fiksusti, niin että kaiken sälän saa ängettyä takaisin siistissä järjestyksessä, ilman pakollisia minigrip-pusseja. Pelin säännöt alkavat helpoimmista peruskäsitteistä ja monimutkaistuvat pikku hiljaa, joten pelaajaa ei suinkaan heitetä heti alkuun syvään päähän, vaan tämä voi edetä pikku hiljaa kohti rankempia mittelöitä. Ei ensimmäistä skenaariota kuitenkaan ihan 5-10 minuutissa pysty aloittelija haltuun ottamaan, vaikka näinkin olen nähnyt väitettävän. Pelin mekaniikasta jonkun verran on saanut arvostelua osakseen ns. yksiköiden aktivointisysteemi ja toiminta- sekä komentopisteet, mutta jo se, että systeemin oppiakseen ja pelaamisesta nauttiakseen ei tarvitse omaksua kaksisataasivuista opaskirjaa (parikymmentä sivua riittää) ja opiskella tuntitolkulla pientä pränttiä alaviitteineen mielestäni kumoaa tämän kritiikin. Myös se, miten yksikkö ottaa osumaa on mallinnettu mainiosti. Se, tuhoutuuko ryhmä kokonaan, lyökö maihin vai valahtavatko mosureilla vetelät lederhoseneihin selviää nostamalla satunnainen vahinkoa ilmaiseva lätkä.  Tällaisen "keltaisen kortin" saanut yksikkö voi vielä yrittää palata iskukykyiseksi, mutta toisesta lapusta (osumasta) saapuu noutaja. Mukana tulevilla korteilla voi sodasta saada vielä kaoottisemman, samoin säännöistä löytyy variantti, joilla toimintapisteet arvotaan. Noppaa saa kyllä heitellä tässäkin, mutta lopulta pelaajan omat valinnat ratkaisevat.

Pelin yksiköitä laudalla. Saksalaisten fransmanneilta sotasaaliiksi nappaama Somua-panssarivaunu kyttää tiellä eteneviä neuvostoyksiköitä, samoin 37mm:n pst-tykki. Jalkaväkiyksikkö lymyilee taaempana.

Vaikka peli on tarkoitettu kaksinpeliksi ja taipuu kaiketi neljällekin pelaajalle, kuulemma yksinpelikin onnistuu hyvin. CoH sai yksinpelilisäosan joku aika sitten, pelin ystävien rukouksiin vastattiin - voitaneenpa tässä yhteydessä jopa puhua pienestä ihmeestä, sillä hartaasti odotetun soololaajennuksen tulo viivähti käsittääkseni parilla vuodella luvatusta, mutta saapui kuitenkin lopulta. En ole valitettavasti (vielä) päässyt sitä testaamaan, mutta maailmalla kehuvat erinomaiseksi ja käytännössä ainoaksi lajissaan. Ongelmana voidaan kuitenkin pitää yksinpelilisäkkeen turhan korkeaa hintaa: noin viisikymppiä sääntö- sekä skenaariovihosta ja pakasta kortteja on kyllä mielestäni liikaa, olipa kehitystyö vaatinut millaisen aivoriihen tekemää kolmivuorotyötä hyvänsä. Myös erikseen myytävä työkalu omien skenaarioiden tekemiseen maksaa saman verran. Eli melko tyyristä, kun peruspelikään ei ole halvimmasta päästä - toisaalta vaakakupissa painaa myös pelin korkea laatu. Monet jenkkifirmat myyvät vastaavan hintaisia ja jopa kalliimpia pelejä huomattavasti kehnommilla komponenteilla - jopa maineikas GMT Games. Tästä pelistä on olemassa myös tietokonepeliversio, mutta sitä pelanneena sanoisin, että kovin onnistuneesta käännöksestä ei ole kyse. 

 

Ajassa: Bulova 'Moonwatch' -kronografi (96B251)

Suurin osa kelloharrastajista varmasti tietää klassisen Omega Speedmaster Professional -kellon, kuuluisan "kuukellon", jonka NASA tunnetusti kelpuutti astronauteille Apollo-lennoilleen erinäisten testien jälkeen. Luonnollisesti tällä maineella kyseistä mallia myydään kuluttajille edelleenkin, vaikka uuden kellon hinta on lähestulkoon tuplaantunut kymmenessä vuodessa - ollen tätä nykyä kaiketi lähes neljän tonnin luokkaa. Vuosien ajan Omega myös mainosti "Speedyä" seuraavasti: "ensimmäinen ja ainoa kello (jota on käytetty) kuussa". Muuten hyvä, mutta mainos ei pidä paikkaansa. Nimittäin heinä-elokuussa 1971 Apollo 15 -lennon komentaja, astronautti Dave Scott käytti lahjaksi saamaansa henkilökohtaista Bulovan kronografia, koska hänen Omegastaan irtosi syystä tai toisesta tehtävän aikana kellolasi. Scott itse muisteli vielä 1990-luvulla, että hänen lennolle ottamansa 'varakellonsa' olisi ollut Waltham, mutta vuonna 2014 lennolta jääneitä muistoesineitä tarkemmin tutkittaessa paljastuikin, että kyseessä oli Bulova. Tuo ainoa yksityisomistuksessa ollut "kuukello" kaupattiin sittemmin huutokaupassa huikeaan 1,6 miljoonan dollarin hintaan, astronauttien Speedmasterithan ovat yhä valtion omaisuutta. Nyt lukijaa saattaa askarruttaa, miksei Bulova sitten lyönyt rahoiksi, kun heilläkin oli kuussa käynyt kellomalli? Syistä pätevin lienee NASA:n virallinen sopimus Omegan kanssa, Bulova kun ei ollut virallisesti mukana lennolla. Eikä Scottin käyttämää mallia koskaan edes tarkoitettu sarjatuotantoon. Mutta nyt, 45 vuotta myöhemmin Bulovallakin joku hoksasi, että onhan tässä sentään ihan kelpo tarina, joten miksei siitä voisi kehitellä sen pohjalta uuden kellomallikin...ja uusi kuukello syntyi.

Ensimmäinen asia mikä tästä uusversiosta pitää sanoa on se, mikä on eniten herättänyt kellofoorumeilla kritiikkiä. Eli Bulovan kuukello on rannekelloksi melkoisen iso. Kellon halkaisija on muhkeat 45mm, ja pystysuunnassa korvakkeesta korvakkeeseen hulppeat 53mm. Tämä oli itsellenikin pieniranteisena kieltämättä seikka, joka jarrutti hankintapäätöstä, mutta kellon saatuani saatoin huokaista helpotuksesta. Suuresta koostaan huolimatta kello istuu ranteeseen melko mukavasti, ja kohta siihen totuinkin. Toki joku 41-42 -millinen olisi ollut lähempänä alkuperäistä, mutta ilmeisesti 262 kHz taajudella toimiva kronokoneisto vaatii vähän jykevämmän kuoren, mene ja tiedä. Muutenhan kello on taulultaan aika uskollisesti mallinnettu alkuperäisestä, joka taas haki selvästi vaikutteita NASA:n kelpuuttamasta Speedmasterista. Se ei ole huono asia, sillä mattamusta kellotaulu on selkeä, asiallinen ja vaaleine indekseineen luettavuudeltaan mainio. Kronografin ajanottotoiminto tosin resetoituu tunnin käytön jälkeen, mutta se on sivuseikka. Kellotaulua suojelee paksu safiirilasi, joka on hyvä suoja naarmuja vastaan, mutta koskapa lasi on vailla suojaa reunoiltaan täytyy isompia kolauksia yrittää vältellä - osuin itse keittiön puisen ruokapöydän reunaan sillä seurauksella, että safiirilasiin tuli pieni kupru noin kello yhdentoista tietämille, eikä osuma edes ollut kovin raju. Eli työkelloksi tai kovempaan rymyämiseen en tätä lähtisi suosittelemaan. Jonkinmoinen roiskesuojaus kellossa toki on, ja ruuvattu pohja. Pohjaan on stanssattu tiedot Apollo 15 -lennon ajankohdasta.

Hintaa kellolla oli Saksasta hommattuna 599€, joka on kvartsipeliksi melkoisesti ja monelle epäilemättä liikaakin, mutta toisaalta onhan tämä myös aika erikoinen ja kieltämättä hieno kello. Enkä usko, että näihin ihan joka päivä törmää - ainakaan Suomessa. Lisäksi, kuten aiemmin totesin Omega on hinnoitellut Speedmasterinsa viime vuosina mielestäni melko röyhkeästi yläkanttiin, joten tällaiselle kuukellon kansanmallille on kyllä ollut selkeästi tilaa kellomarkkinoilla. Ilmeisesti myös tilausta, sillä ensimmäinen tuhannen erä myytiin loppuun todella ripeästi... Tarkka tämä kyllä on, vähän yli kuukauden aikana tämä on jätättänyt noin sekunnin - joka on hyvä ellei peräti erinomainen saavutus jopa tarkkuudestaan yleisesti tunnetuille kvartsihärveleille. Lisäksi sekuntiviisari ryömii eteenpäin 262kHz koneistossa nakuttaen pari sykäystä sekunnissa, eli vähän vikkelämmin kuin yleisimmissä aasialaisissa tai sveitsiläisissä patterikoneistoissa. Ajanotossa käytettävä sekuntiviisari liukuukin eteenpäin kuin mekaanisessa kellossa. Kellosta on olemassa kaksi versiota, metallirannekkeella sekä toinen nahkarannekkeella/tekstiilirannekkeella. Ensin mainitun hankinnassa kannattanee muistaa, että jousitapit kiinnittyvät metallirannekeversioon eri kohtaan korvakkeiden väliin, joten tähän versioon nahkarannekkeen sovittaminen jälkikäteen on työn ja tuskan takana. Toisaalta myöskään nahkarannekeversioon ei metalliranneketta saa jälkikäteen väkerrettyä. Siksipä hankittaessa kelloa omat mieltymykset rannekkeen materiaalin suhteen ratkaisevat. Itse ostin remmeillä varustetun version, ja pitihän tuohon vaihtaa arvokkuutta tuomaan Hirschin punaruskea Ascot -nahkaranneke:

Peliarvio: 7 Wonders Duel -lautapeli

Suosittuun 7 Wonders -peliin perustuva korttivetoinen, ainoastaan kahdelle pelaajalle tarkoitettu Duel herätti mielenkiintoni viime vuonna, kun etsiskelin tämäntyyppisiä pelejä. Ostopäätös kuitenkin lykkääntyi kuukausilla, pääasiassa siksi, että viime vuonna hankkimani, suursuosiota Suomessakin jossain vaiheessa nauttinut Dominion ei ollut lainkaan omaan makuuni. Sen jatkuva pakkojen plärääminen, sekoittaminen ja etenkin puuduttavan oloinen kaksinpeli mitäänsanomattomine keskiaikateemoineen saivat minut ennakkoluuloiseksi tätä nyt arvioitavaakin peliä kohtaan. Mikä oli osaltani virhe, sillä 7 Wonders Duel on tyystin erilainen peli, ja mikä parasta, se on myös hyvä peli.

Peli toimitetaan varsin kompaktissa laatikossa, joka sisältää pienet kortit tyypillisine tilpehööreineen, eli pahvisia pelimerkkejä, "taistelukentän" sekä pelissä käytettäviä rahoja. Ja yhden muovisen "sotamerkin". Sekä jokusen suuremman, antiikin ajan "ihmeitä" edustavan kortin, joita pelaajat yrittävät rakentaa saatuaan resurssienhallintansa ensin siihen malliin, että se onnistuu. Hintaa suomennetulla pelillä oli varsin maltilliset 27 euroa, joka tosin on ymmärrettävää, koska peli toimitetaan näinkin pienessä lootassa. Tästä voisi kuitenkin jo vähäisenkin pelaamisen jälkeen sanoa, että kyseessä on suuri peli pienessä laatikossa, sillä näkisin Duelin uudelleenpelattavuuden olevan varsin hyvää luokkaa.

Mistä tässä sitten on kyse? No, kaksi pelaajaa kilpailee siitä, kumpi saa rakennettua kortteja käyttäen ylivertaisen sivilisaation antiikin aikana. Tämä tapahtuu siten, että vuoron perään pelaajat voivat ostaa pöydältä kortteja kehittääkseen omaa "kaupunkiaan". Pelissä on kaikkiaan kolme "aikakautta", joita edustaa kolme erilaista pakkaa, jotka sijoitetaan vuorollaan tiettyihin muodostelmiin pöydälle. Kun kaikki aikakauden kortit on pelattu, asetetaan seuraavan kortit pöydälle. Vuorollaan pelaaja voi "rakentaa" kortin maksamalla sen hinnan, eli saada sen edustamat resurssit, edut tai voittopisteet käyttöönsä loppupelin ajaksi. Toisaalta hän voi myös muuttaa kortin rahaksi, jos ei katso hyötyvänsä siitä (tai haluaa ärsyttää vastustajaa, joka olisi tarvinnut juuri samaisen kortin) ja kolmanneksi, hän voi rakentaa kortille yhden antiikin ihmeistä, mikäli hänellä on varaa tähän. Ihmeistä saa erilaisia bonuksia, kuten vaikkapa uuden vuoron tai lisää rahaa pankista, mutta ne tuottavat myös voittopisteitä. Kaikkiaan seitsemän ihmettä voidaan pelin aikana rakentaa, joskin tämä on harvinaista. Joitakin kortteja voi myös ketjuttaa, tämä sallii lähinnä tiettyjen rakennuksia tai teknologiaa edustavien korttejen hankkimisen ilman kuluja.

Ylläolevassa kuvassa on muutamia pelin kortteja. Äärimmäinen vasemmalla antaa sitä hallitsevalle pelaajalle lopussa kolme voittopistettä ja maksaa yhden kiviresurssin, kuten vasemmalla oleva symboli ilmaisee Äärimmäisenä oikealla oleva on puolestaan ilmainen, mutta takaa pelaajalle yhden puuresurssin jatkoon. Vihreällä ylälaidalla varustetut kortit ovat ns. tiedekortteja, ja kuusi erilaista tiedesymbolia hankkimalla pelaaja voittaa saman tien. Punaisella yläreunuksella on taas varustettu sotavoimaa edustavat kortit. Mikäli pelaaja pelaa niitä, hän siirtää samalla sotamerkkiä laudalla kohti vastustajan laitaa kortin symbolien verran, ja saa tästä tiettyjä etuja. Mikäli hän saavuttaa laidan eli vastustajan kaupungin, on kyseessä sotilaallinen voitto, ja peli päättyy saman tien. Luonnollisesti myös vastustaja voi pelata sotavoimakortteja, tällöin muovinen pelimerkki seilaa eestaas laudalla voimasuhteiden jatkuvassa myllerryksessä. Eräs arvostelija kutsuikin sotatannerta osuvasti köydenvedoksi. Sotilaallinen tai tieteelliseen ylivoimaan perustuva voitto on pelissä kuitenkin erittäin vaikea saavuttaa ja siten harvinaisempi, mikäli vastapuoli on vähääkään hereillä ja osaa varoa. Tavallisesti voitto ratkeaa vasta kolmannen aikakauden viimeisen kortin pelaamisen jälkeen, kun kaikki pisteet lasketaan. Kaikella on pelissä hintansa, mutta se voi myös muuttua pelin aikana. Tästä esimerkkinä keltainen kortti kuvassa ilmaisee, että kiviresurssi maksaakin jatkossa yhden rahan normaalin kahden sijaan. Pelaajan hallitsemat keltaiset kortit antavat myös yhden rahan lisää per kortti, mikäli pelaaja päättää muuttaa juuri nostamansa kortin käteiseksi.

Eräs aloittelijalle pikkuisen vaikeampi sääntö hahmottaa on se, että jos pelaaja haluaa maksaa rahalla sellaisesta resurssista, jota tällä ei ole - mutta vastustajalla sattuu olemaan, joutuu pelaaja maksamaan yhden rahan (pankkiin) lisää jokaista vastustajan ko. resurssia hallitseman määrän, tällä simuloitaneen markkinatalouden raakaa meininkiä. Otetaan tästä esimerkki selventämään. Pelaaja haluaa ostaa kortin, joka maksaa vaikkapa kaksi puuta ja lasin. Pelaajalla on ennestään kaksi puuta hallitsemissaan korteissa, muttei yhtään lasia, joten saadakseen kortin itselleen hänen täytyy maksaa lasista kahdella rahalla. Hyvä näin, mutta jos vastustajalla on lasia vaikkapa kahden resurssin edestä, joutuukin pelaaja maksamaan kaksi rahaa lisää, eli kortin hinta nousee melko dramaattisesti. Talous/tuotantojärjestelmän hallitseminen ja tuunaaminen toimivaksi vain kortein on aluksi vähän hankalaa, mutta yllättävän selkeän ja loogisen systeemin oivaltaa kyllä melko nopeasti. Itse asiassa tämä käy mainiosti kevyehköstä sivilisaatiopelistä, jossa on kuitenkin taktikointia mukana ihan mukavasti. Varsin tyypillinen on tilanne, jossa pelaaja nappaa vuorollaan kortin sitä ahnaasti halajavalta vastustajalta, mutta kortteja on pelissä sen verran paljon, että tilaisuus revanssiin kyllä todennäköisesti tulee. Oman rakentelun ohessa onkin syytä pitää tarkasti silmällä, mitä vastustaja seuraavaksi saattaa tehdä, ettei häviä peliä vaikkapa nöyryyttävästi vastustajan sotilasylivoiman takia...

Sattumanvaraisuutta tai yllätyksellistä elementtiä pelissä edustavat, pöydällä väärinpäin olevat kortit eri aikakausia esittävissä muodostelmissa. Lisäksi aina pelin alussa kustakin pakasta poistetaan niitä näkemättä kolme korttia, näin pelaajat eivät aivan tarkkaan tiedä missään vaiheessa mitä kortteja on jäljellä, ja etenkään missä vaiheessa ne tulevat mukaan peliin, vaikka jotain voivatkin toki päätellä. Väärinpäin olevat kortit "vapautuvat", kun kortti niiden päältä pelataan pois, ja tällöin ne myös käännetään esiin. Tämä tuo peliin mukanaan joskus jopa strategisen elementin. Sekä luonnollisesti lisää uudelleenpeluuarvoa, kun mittelöt eivät koskaan toistu aivan samanlaisina. Myös ihmeet, joita kumpikin pelaaja saa rakennettavakseen neljä jaetaan oikeudenmukaisesti siten, että kumpikin saa taatusti ainakin yhden tai kaksi haluamaansa. 7 Wonders Duel on myös minusta siksi onnistunut peli, että siinä ei ole luettavaa tekstiä tai taulukoiden jatkuvaa selailua nopanheittoineen, vaan kaikki tarvittava tieto löytyy korteista ja pelin muista komponenteista. Ja se, että esimerkiksi resurssit ovat merkittyinä kortteihin vähentää myös irrallisen sälän määrää pelipöydällä. Peliajaksi laatikko mainitsee yhdelle koitokselle puoli tuntia, mikä pitänee paikkansa kokeneiden pelaajien osalta, mutta aloittelijat ja muuten vaan enemmän tuumailevat saanevat aikaa kulumaan jonkun verran enemmänkin.

Peliarvio: World of Tanks (Xbox One, PS4)

Nettimoninpelit ovat sellainen pelaamisen osa-alue, josta en oikeastaan ymmärrä yhtikäs mitään, vähän myöhäisellä iällä kun niitä ensi kertaa kokeilin. Olen niissä myös tyypillisesti melkoisen huono. Suosittu World of Tanks on käytännössä ainoa lajityypin edustaja, jota olen konsoliversiona pelannut siinä määrin, että uskallan kenties tähän blogiini jokusen sanan siitä sanoa. WoT on parhaimmillaan todella hauskaa, joskin kepeää ajanvietettä, jossa hitusen kehnompikin panssarialokas (lue: allekirjoittanut) kokee silloin tällöin suorastaan eeppisiä onnistumisen hetkiä virtuaalitaistelun melskeessä. Ikävä kyllä, se on samalla myös useasti todella turhauttava, raivostuttava ja jopa suorastaan tuskastuttavan huono peli. Oppimiskynnys on todella korkea, vaikka aloittaminen ja näennäiseen menestykseen pääseminen on helppoa. Ristiriitoja tankkipelissä siis piisaa rutosti, mutta miksi ihmeessä sitten tänäänkin sateisena kesälomapäivänä olen jaksanut tätä taasen jokusen tunnin tahkoa? Kenties vastauksen tähän tietäisivät kansainväliseksi rahasammoksi muodostuneen pelin suunnittelusta vastanneet Wargaming-yhtiön ovelat valkovenäläiset...

Itse pelissähän pelaaja voi valita viidestä eri panssarivaunuluokasta itselleen sopivimman, ja omien kykyjen kasvaessa siirtyä vähitellen aina vain itselleen soveltuvassa luokassa parempiin vermeisiin, joskin tässä piilee eräs tärkeä juju. Nimellisesti ilmainen peli nimittäin vaatii ehdottomasti oikean valuutan lyömistä tiskiin, mikäli siinä edetä haluavalla pelaajalla on oikeakin elämä. Ns. grindaamalla pelaaja kyllä pääsee käsiksi suhteellisen vähällä vaivalla ehkäpä jonnekin viitostason vaunuihin saakka, mutta jotta omiin vaunuihin saa hankittua kaikki tuiki tärkeät lisävermeet aina kunnon tähtäimistä maastoverkkoihin ja vaikkapa korjausvehkeisiin, täytyy taas pelata ihan tolkuttomasti - tai kuten pelin tekijät ovat oivaltaneet - maksaa. Itse pelaan tätä satunnaisemmin ja aivan puhtaasti hupipohjalta, joskin asiallisesti alemmilla tasoilla (tier) I-V, joten muutamia kymppejä enempää en tähän ole sijoittanut, mutta peliin syvemmin hurahtaneet eivät kustannuksista tai siihen käytetystä ajasta piittaa, ja sehän tekijöille tietysti passaa. Taitaapa jokunen avioerokin olla pelin syytä... Toisaalta pelkän hyväntekeväisyyden varassahan ei pelin servereitä ylläpidetä tai peliä päivitetä, joten sikäli tämä joidenkin rahastukseksi katsoma politiikka on ymmärrettävää.

Pelissä pelataan korkeintaan vartin pituisia kähinöitä erilaisissa maastoissa, jossa kaksi joukkuetta ottaa mittaa toisistaan. Jotta WoT:issa menestyisi edes hieman, nämä kartat pitäisi tuntea aika hyvin, samoin priorisointi omassa tekemisessä korostuu. Pelin pitäisi osata valita joukkueet siten, että matsit olisivat ainakin suhteellisen tasaisia, mutta tämä on useasti silkkaa toiveajattelua. Kokenut pelaaja saattaakin huomata jo minuutin, parin jälkeen, että oman joukkueen kohtalo taistelussa on sinetöity aivan karmealla räpeltämisellä. Useimmiten peli päättyy kun kaikki toisen osapuolen vaunut on tuhottu, joskus myös tukikohdan valtaukseen ja hyvin harvoin tasapeliin. Satunnaisesti luotavat joukkueet tuovat etenkin alemmilla tasoilla mukaan myös lajityypin rasittavan riesan: lähinnä itäeurooppalaiset pelleilevät kakarat, jotka pölöttävät ja huutelevat mikrofoneihinsa aivan mitä sattuu, eivätkä edes yritä pelata oman joukkueen hyväksi. Tuntuu, että mikrofoneihin suollettavan soopan ja jokelluksen perusteella peliä pelaavat jopa alle ala-asteikäiset. Nelikymppistä äijää tällainen tietenkin harmittaa. Mutta osaavat ne aikuisetkin tarvittaessa solvata aloittelijoita, pukata näiden vaunun vaikkapa alas jyrkänteeltä tuhoon ja lähetellä sitten perään viestejä vittuillakseen. Joten se siitä moninpelin auvoisuudesta ja sosiaalisuuden aspektista. Itse asiassa väittäisin, että peliä pitäisi pelata itse kunkin ehkäpä tuollaiset yli tuhat matsia, jotta ymmärtäisi konkreettisesti että ottelut/taistelut voitetaan tai hävitään joukkueena. Ja niissä tilanteissa kun on pakko sooloilla, voi ainakin yrittää edes edistää sillä porukan peliä.

Mutta kun peli sitten sujuu, se on tai ainakin voi olla siis parhaimmillaan hyvinkin hauskaa. Kun vaikkapa satunnainen tiimikaveri vastaa avunpyytöön tiukassa paikassa (harvinaista, mutta mahdollista), ja sillä voitetaan tiukka matsi omalle joukkueelle, on ilmassa palavan öljyn ja ruudinkatkun sekä reikiä täyteen ammuttujen panssarinraatojen lisäksi suuren tankkijuhlan tuntua. Tai esimerkiksi silloin, kun omalla rynnäkkötykillä, joka on vain yhden osumapisteen päässä tuhosta saa kaukaa piilosta salakavalasti losautettua ilmaan vastustajan viimeiseksi jääneen raskaan panssarin, jonka pelaajalla ei ole aavistustakaan mistä suunnasta noutaja tuli panssarikranaatin muodossa. Eräs omista matseistani mieleenpainuvimpia oli, kun tuhosin pelin säälittävimmällä kevyellä pienellä pörisijällä, saksalaisella Leichttraktorilla (tunnetaan myös osuvammalla nimellä Loltraktor) ykköstason matsissa kaikki vastustajan vaunut - ja jäin ainoana eloon. Kuusi tai seitsemän niitä vihulaisia taisi olla. Rehellisyyden nimissä en olisi tässä kuitenkaan onnistunut, elleivät omat seulaksi ammutut joukkuekaverit olisi kurmoottaneet vihollisia matsin alkupuolella riittävästi. Saavutuksen teki sitäkin mukavammaksi se, että viimeinen saalistamistani vaunuista kuului veteraanipelaajalle, jolla oli jotain kymmenisen tuhatta ottelua plakkarissa.

Saksalainen maatalouskoneen ja panssarivaunun nerokas hybridi -Rheinmetall Leichttraktor. Paras ja  ainoa ominaisuus: tappaa nauruun niin talossa kuin puutarhassakin, Volgan rantapenkereiltä aina Normandian omenapuutarhoihin. Tämä on se tuomiopäivän ase, joka olisi voinut kääntää koko sodan Saksan eduksi....  



Realismiahan WoT:issa on vain nimeksi, joskin esimerkiksi panssarointia kulmineen on yritetty mallintaa edes sinne päin. Näkyvyys vaunusta on maksimissaan viidensadan metrin hujakoilla, ja kentät ovat useasti ahtaan tuntuisia. Toisaalta täten vältytään turhan pitkiksi venyvistä koitoksista sekä mahdollistetaan pupu pöksyssä puskissa piilottelevien vaunujen eli "leiriytyneiden" lymyilijöiden löytyminen. Etenkin alokkaat suosivat tätä leiriytymistä piiloon, kun eivät muuta osaa. Eri vaunut ovat ominaisuuksiltaan hyvinkin vaihtelevia, ja esimerkiksi siinä missä panssaroinniltaan kevyt, heikommin aseistettu ja nopea vaunu sopii tiedusteluun, voi raskaammalla, kunnon mörssärillä varustetulla hitaalla järkäleellä johtaa keihäänkärkenä hyökkäystä. Kunhan muistaa, että yksin ei kannata puskea päin vihollista. Mielestäni käyttökelvottomin luokka pelissä on takalinjoille lymyämään usein jäävä telatykistö, joiden totaalisen typerä mallinnus peliin riipaisee vanhan rantapyssyn suuntaajan sielua. En käy suosittelemaan World of Tanksia jokaiselle, mutta toisaalta ilmaisladattavana pelinä sitä kyllä kannattaa ainakin kokeilla. Tätä kirjoitettaessa sanoisin, että itselleni pelin suurin huuma on kaukana takanapäin, mutta satunnaisena ajanvietteenä tämä jaksaa silti vielä koukuttaa - puutteineenkin...

Kuvassa eräs pelissä ansaittava, käsittääkseni ei niin kovin yleinen prenikka. Näillä ja pelin tallentamalla statistiikalla voi mm. arvioida omaa tai toisien pelaajien menestystä tai sen puutetta karkeasti. Mainittakoon, että itse ansaitsin ylläolevan harvinaisemman nauhan matsissa, jossa tuhosin kolme vastustajaa - joista yhden vieläpä vihulaisen omasta tukikohdasta käsin. Siinähän ei nyt mitään outoa tai mainitsemisen arvoista ole, mutta kun samalla valtasin ainoana pelaajana vihollisen tukikohdan niin, ettei minua havaittu kertakaan koko matsin aikana, täyttyivät kriteerit tähän palkintoon...

Kirja-arvio: Ville Kaarnakari - Hakaristin leimaama (2014)

Kotimainen fiktiivinen sotakirjallisuus on laji, jota luin nuorempana kohtalaisen paljonkin, jossain vaiheessa jopa kyllästymiseen asti. Alta parikymppisenä mm. Reino Lehväslaiho ja Uula Aapa olivat kovia nimiä, mutta iän myötä sotakirjallisuus on jaksanut kiinnostaa vain tietokirjallisuuden muodossa, tosin poikkeuksena päätin lukea tämän pokkarimuodossa hankkimani Ville Kaarnakarin kirjoittaman teoksen suomalaisista Wiking-divisioonan Waffen SS-vapaaehtoisista. Aihehan on kiehtonut minua jossain määrin pikkupojasta asti, eräs sukulaiseni kun taisteli tuossa suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa. Olen jopa jaksanut lukea aiheesta kannesta kanteen professori Mauno Jokipiin hyvin perusteellisen ja tiiliskiven kokoisen selvityksen "Panttipataljoona".

Kaarnakarin romaani alkaa vuodesta 1961. Entiset aseveljet ovat kokoontuneet Suomeen toverinsa hautajaisiin, jonka jälkeen kokoontumista jatketaan hilpeämmissä merkeissä menneitä muistellen hotellissa Saimaan rannalla. Tarina etenee takautumin sotavuosien ja vuoden 1961 välillä.Teoksen päähenkilö on talvisodan veteraani, luutnantti Klaus Runolinna, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Runolinna päättää ystävänsä kanssa värväytyä monien muiden tavoin välirauhan aikana vapaaehtoisena Saksan asevoimiin, ilman sen suurempaa idealismia. Upseeri, jolla on sotakokemusta ja vankka saksankielen taito hyväksytään luonnollisesti vapaaehtoisten etujoukkoon, ja pääsee johtamaan pikaisesti muodostettua eri kansallisuuksista koostuvaa SS-erikoisosastoa, jonka tehtävänä on taistella yhä vaarallisemmiksi käyneitä vihollisen partisaaneja vastaan. En uskalla hataralla tietopohjallani aiheesta ihan satavarmasti sanoa, muodostettiinko suomalaisista vapaaehtoisista koskaan tällaista osastoa Wiking-divisioonaan, mutta väittäisin että näin ei ollut. Kirjoittaja toki osaa hienovaraisesti yhdistää historiallista faktaa fiktioon.

Ikävä kyllä muuten sujuvasti kirjoitetussa ja etenevässä tarinassa on myös heikkouksia. Henkilöhahmot taustoineen jäävät suurelta osin etäisiksi, ja vaikka eri kansallisuuksista koostuneesta porukasta ja luonnekuvauksesta olisi saanut varmasti irti enemmänkin, kirjailija tyytyy esimerkiksi norjalaista ja tanskalaista SS-sotilasta kuvatessaan toteamaan näiden olevan "kookkaita, vaaleita viikinkejä". Runolinna ja tämän lähin alainen, Kaira kuvataan suomalaisen sotilaan jokseenkin täydellisiksi perikuviksi, mutta ikävä kyllä inhimillisyys ja sodan kaaos jää vähän yksiulotteisin ja paikoin jopa naiivin ja jotenkin niukan asiallisen kerronnan alle. Kenties kirjoittajalla on ollut mielessään vähän nuorempikin lukijakunta. Yhteenotto partisaanien kanssa kuvataan kyllä seikkaperäisesti, mutta oliko se ainoa merkittävä taistelutapahtuma kahden vuoden palveluksen aikana? Esimerkiksi vuosia 1942 ja 1943 ei kirja käsittele ollenkaan. Suomalaisten SS-miesten edesottamuksia on romaanimuodossa kuvattu toki aiemminkin, tunnetuin aihetta käsitellyt kirjailija lienee Niilo Lauttamus (1924-77). Vaikka Lauttamuksen teoksiin on ajan hammas armotta puraissut, niillä on myös omanlaista viehätystään - ei vähiten siksi, että Lauttamus itse palveli suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa.

Kaarnakarin Hakaristin leimaama ottaa myös kantaa entisten SS-miesten vaiheisiin Suomessa sodan jälkeen. Punainen Valpo piinasi useita, ja esimerkiksi valtion laitokset, kuten armeija ja poliisi eivät entisiä sotureita riveihinsä huolineet, vaikka monella olisi ollut varmasti annettavaa näillä aloilla. Wiking-divisioona vapautettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä myös komentajansa, kenraali Steinerin osalta sotarikossyytteistä, mutta hakaristin leima jäi sitkeästi miehiin, joista moni lähti sotaretkelleen puhtaasti seikkailunhalusta. Vaikka kirja oli lukukokemuksena vähän ristiriitainen ja paikoin turhan kevyt, on kirjailijaa pakko kehua ainakin vaikean ja vaietun aiheen esilletuomisesta, vaikka vain romaanin muodossa. Lisäksi historialliset faktat ovat myös kaiketi oikein, joskin välillä vaikuttavat tekstin lomassa turhan alleviivaavilta ja osoittelevilta. Suomalaisten SS-miesten kollektiivinen syyllistäminen ja yksipuolinen parjaaminen on nykyään muutenkin melko turhaa, kun näitä miehiä on enää elossa kourallinen. Mutta sekin pitäisi muistaa, että ne heistä jotka Saksasta kotiuttamisen jälkeen kynnelle kykenivät, taistelivat myös jatkosodan loppuun Suomen armeijan riveissä. Kuten tätä kirjoitettaessa 93-vuotias sukulaiseni.

Ajassa: Tissot Visodate Automatic

Sveitsiläinen Tissot on perinteikäs ja Suomessakin hyvin tunnettu suuri kellovalmistaja, jonka historia ulottuu vuoteen 1853 saakka. Satavuotista taipalettaan juhlistaessaan vuonna 1953 Tissot toi markkinoille Visodate-mallin, jossa oli tuohon aikaan suorastaan maaginen lisätoiminto: nimittäin päivyri yhdistettynä mekaaniseen koneistoon...Nykyään moinen kellotekniikan huima edistyaskel tietenkin huvittaa, kun jossain kympin kiinalaisissa patteritoimisissa hilavitkuttimissakin on päivyri, mutta tälläkin vuosituhannella Tissot on tunnettu paitsi innovatiivisista nykykelloistaan, myös perinteitä kunnoittavista malleistaan, joita edustaa ylpeästi mm. kokoelmani uusin tulokas, merkin ns. Heritage-mallistoa edustava uutta ja vanhaa yhdistävä Visodate Automatic, jossa päivämäärän lisäksi näkyy myös viikonpäivä.

Suureen Swatch-konserniin kuuluvan Tissotin eräs perusfilosofia on tuottaa laadukkaita kelloja mahdollisimman kuluttajaystävälliseen hintaan. Mitä tämä sitten kullekin tarkoittaa, riippunee yksilön lompakon paksuudesta, mutta tosiasia on, että Visodate ei ole sveitsiläiseksi automaatiksi läheskään sieltä kalleimmasta päästä (n. 450€), itse asiassa se on jopa edullinen, ottaen huomioon että merkki on varsin arvostettu maailmalla. Toki pienemmiltä valmistajilta saa mekaanisella koneistolla varustettuja alppimaan ajannäyttäjiä huokeammallakin, mutta niiden huolto- ja takuuasiat voivat olla hankalia. Eikä laadustakaan ole välttämättä takeita.

Tissotin Visodate luottaa häpeilemättä ulkoasussaan nostalgiaan ja retrohifistelyyn, kellotaulu on pelkistetty ja asiallisen karu, joskin toimiva tikarinmallisine viisareineen. Metalliset ja kiillotetut tunti-indeksit ovat "tuplatut" kello kahdessatoista, kolmessa, kuudessa ja yhdeksässä. Valmistajan logo on myös muutettu sellaiseksi, kun se oli vuosikymmeniä sitten, mikä tässä mallissa toimii erinomaisesti. Kellon halkaisija on 40mm, joskin kellotaulun osalta hieman kapeampi. Tämä johtuu jännästä kuoren muotoilusta, kello on hivenen leveämpi alaosasta kuin yläosastaan. Kaiken kruunaa hivenen kupera safiirilasi, jota ei kuitenkaan ole valitettavasti suojattu heijastuksia vastaan.

Kellon takakantta hallitsee niinikään lasi, jonka läpi voi kellopornon ystävä niin halutessaan tiirailla 25-kivisen ETA 2836-2 -koneiston suoriutumista armottoman ajan sille esittämästä haasteesta. Kyseinen koneisto on luonnollisesti tässä hintaluokassa varsin peruskauraa, mutta kuitenkin luotettava ja robustiksi todettu - ja sekuntiviisari hakkaa tunnissa etiäppäin peräti 28 800 kertaa, joten se lipuu eteenpäin kellotaululla arvokkaan vakaasti. Tissot on jopa koristellut kullanvärisen vetopainon eli "roottorin" nk. "Geneven raidoilla", mikä on melko yllättävää, kun kyseessä on kuitenkin tällainen suurten tuotantomäärien edullisempi kello.

Ainoa asia, josta minulla tämän kellon suhteen on jotain naristavaa on jälleen kerran ranneke, joka on melko tökerö alligaattorijäljitelmä vasikannahasta väsättynä. Lienee jopa sama kun Tissotin PRC 200-kvartsikronossa. En ole myöskään rannekkeen perhoslukon suuri ystävä. Jollen paremmin tietäisi, tätä olisi varmasti alkuun luullut elukkaoppia huonosti tuntevana siksi kuuluisaksi genuiininnahaksi. Tilasinkin tähän hetimmiten germaaniystävältäni Güntheriltä Vollmerin edullisemman ns. mesh-rannekkeen. Tämäntyyppinen ohut metalliranneke näyttäisi ainakin kuvien perusteella toimivan Tissotin parina erinomaisesti, joskaan aivan varmasti en vielä voi sanoa, saako neljällä kympillä vielä kovinkaan kummoista mesh-viritelmää. Mesh tai "Milanais" -tyyppinen ranneke ylipäänsä sopii mielestäni aika harvaan kelloon. Mutta muuten Tissot on kyllä oiva peli, ja uskaltanen sanoa, että kokoelmani kelloista tyylikkäimpiä.

Kirja-arvio: Dr. Space - The Life Of Wernher von Braun (Bob Ward, uudempi painos 2009)

Kirjoitetaanpa blogin jatkeeksi toinenkin "avaruusaiheinen" kirja-arvio, kun tuli tämmöinenkin nide luettua. Saksalaissyntyinen Wernher Magnus Maximilian Freiherr von Braun (1912-1977) omisti paitsi komean nimen ja tittelin, oli myös ristiriitaisuuksineen eräs viime vuosisadan mielenkiintoisimpia hahmoja. Maailmankuulu ja nerokas rakettisuunnittelija oli avainhenkilö siinä tieteen mahtavassa saavutuksessa, jonka huipentumana ihminen pääsi ottamaan pieniä askeliaan kuun pinnalle. Von Braun sai nuorena rippilahjaksi äidiltään rannekellon ja suorien housujen sijaan kaukoputken, eikä sen jälkeen enää katsettaan tähdistä alas saanut. Mutta kuten von Braunin tiedetään tai väitetään todenneen: "Tieteellä ei ole moraalista ulottuvuutta, se on kuin veitsi. Jos se annetaan kirurgin tai murhaajan käteen, kumpikin käyttää sitä eri tavalla." Von Braun haaveili avaruuden valloittamisesta rauhanomaisin keinoin ja pääsikin toteuttamaan haaveitaan, mutta ikävä kyllä vallanpitäjät Hitlerin Saksassa (ja myöhemmin Yhdysvalloissa) huomasivat, että rakettitutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa myös sotilaallisesti, ja von Braunin johdolla ihmiskunta ottikin ensiaskeleensa hyvin vaarallisessa ja kolkossa leikissä, joka jatkuu yhä. Vaikka Saksan V-2 ohjus tai oikeammin sen varhainen prototyyppi oli lopulta ironisesti vaarallisempi rakentajilleen kuin vihollisille, arvioidaan näiden tappaneen Euroopassa n. 7000 ihmistä. Von Braunin mainetta tahraa kuitenkin yhä arviolta ainakin yli 10 000 pakkotyövangin kuolema Hitlerin kostoaseita tehtaillessa. Ihmisiä hirtettiin pahimmillaan päivittäin, jotta työteho kasvaisi ja pelotteeksi mahdollisille sabotööreille, monet kuolivat aliravitsemukseen. Yhdysvallat oli valmis unohtamaan moiset pikkuseikat sodan jälkeen, kun ns. Operaatio Paperiliitin pantiin toimeen, ja sen seurauksena liuta saksalaisia tiedemiehiä ja sotilashenkilöitä värvättiin edistämään Yhdysvaltain sotilaallista mahtia. Puhtaat paperit ja mahdollisuuden uuteen elämään rapakon takana saanut von Braun tutkimusryhmineen oli näiden joukossa. He olivat päättäneet antautua amerikkalaisille jo tammikuussa 1945, kun sodan loppu alkoi häämöttää.

Bob Wardin kirjan aloittaa astronauttina tunnetun, myöhemmin politiikkaan siirtyneen John Glennin melko mitäänsanomaton esipuhe. Tämän jälkeen Ward pohjustaa Wernher von Braunin kiehtovaa tarinaa muutamalla melko mielenkiintoisellakin huomiolla, joista voidaan jopa vetää ohuita johtopäätöksiä edellisen kirja-arvion Gagarinin kuuluisuuteen ja sen taakkaan: myös von Braun oli uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa todella kuuluisa, jopa vuosia ennen uransa varsinaista huipentumaa eli kuulentoja. Miehen kasvot koristivat niin Time- kuin Life-lehden kansia, hän tapasi kaikki Yhdysvaltain presidentit Trumanista Carteriin, tunsi Walt Disneyn (jonka yhtiö teki von Braunin kanssa avaruusaiheisia dokumenttielokuvia) ja oli esimerkiksi kirjeenvaihdossa Albert Schweitzerin kanssa. Nuorempana von Braun sai vastauskirjeen taas Albert Einsteinilta. Nimikirjoitusten pyytäjät vainosivat avaruustohtoria kaikkialla mihin tämä menikin. Von Braun ei koskaan kiistänyt olleensa natsipuolueen jäsen, eikä myöskään sodan aikana SS:n upseeri, muttei luonnollisesti näistä asioista pahemmin toreilla huudellutkaan. Saipa hän suosion lisäksi osansa natsiksi pilkkaamisesta ja "Sieg Heil!" -huudoistakin. Raakaa ivaa oli myös Peter Sellersin näyttelemän hullun natsitohtorin sinänsä riemastuttava irvikuva Stanley Kubrickin "Tohtori Outolempi" -elokuvassa: näyttelijä sanoi hahmon tärkeimpänä innoittajana olleen nimen omaan von Braunin. Eräässä haastattelussa 1960-luvun lapsuusvuosiaan muistellut amerikkalaismies puolestaan totesi: "Tottahan toki me kakaratkin tiesimme että kuulu von Braun oli entinen natsi. Mutta hän oli meidän natsimme ja hyvien puolella." Aika amerikkalaista, etten sanoisi...

Juuri von Braunin kiistanalaista aikaa Saksassa ja tämän tiimin uraauurtavaa työskentelyä ennen sotaa ja sen aikana kirja yrittää valottaa kyllä puolueettomasti, mutta väittäisin, että pientä kritiikittömyyttäkin tekstissä on. En voinut välttyä sellaiselta pienen epäilyksen sisältävältä ajatukselta, että Ward yrittää puhdistaa jopa tietoisesti von Braunin mainetta. Esimerkiksi edellä mainitut pakkotyövangit eivät olleet kirjan mukaan teknisenä johtajana toimineen von Braunin ajatus (kuitenkaan hän ei näytä kritisoineen pakkotyötä ja sen kauhuja lainkaan), hän liittyi niin natsipuolueeseen kuin SS-organisaatioonkin vain uraansa edistääkseen ja osaksi jopa pelosta, oli poliittisesti työryhmineen käytännössä sitoutumaton ja joutuipa jopa Gestapon pidättämäksi syytettynä maanpetoksesta. Saksan varusteluministeri Albert Speer onnistui kuitenkin saamaan Hitlerin armahtamaan von Braun. Kirjailija ottaa mukaan jopa erään juutalaiskollegan lausunnon, jonka mukaan von Braunilla ei ollut luultavimmin minkäänlaisia natsisympatioita. Muutenkin rakettispesialistista annetaan kuva lähes yli-inhimillisenä, nerokkaana tiedemiehenä, joka oli jo 25-vuotiaana vastuussa valtavan projektin johtamisesta. Myönnettököön, ettei tuohon kyllä joka jätkä pysty. Ja muutamaa vuotta myöhemmin sai Hitleriltä professorin arvonimen. Tosin sitä ei käy kiistäminen, että karismaattisella von Braunilla oli  kiistattomia johtamiskykyjä ja pelisilmää, tämä osasi esimerkiksi valita juuri oikeat ihmiset oikeille paikoille, ja motivoida heidät huippusuorituksiin. Tämä korostui vaativissa projekteissa niin Saksassa kuin myöhemmin Yhdysvalloissakin. Tohtori käytti kuulemma mieluummin sanaa "me" kuin "minä", muttei kuitenkaan antanut kenenkään unohtaa, kuka todellisuudessa oli pomo.

Von Braunin aika USA:ssa oli sodan päättymisestä vuoteen 1949 asti melko tapahtumaköyhää, vaikka hän tutkimusryhmineen saikin ammuskella armeijan luvalla (ja valvonnan alaisena) V-2 -raketteja ilmaan aavikolla Meksikon rajan tuntumassa. Jotkut poliitikot vastustivat kiivaasti "natsien" ottamista maan palvelukseen. Mutta kun Yhdysvallat äkkäsi Neuvostoliiton edistyneen merkittävästi niin omassa ydinohjelmassaan kuin ballististen ohjusten suunnittelussakin, tulivat saksalaisten rakettisuunnittelijoiden erinomaiset taidot äkkiä hyvin hyödyllisiksi, ja kun avaruuskilpa suurvaltojen välillä alkoi todella Sputnikin ja myöhemmin Gagarinin myötä, olisi Yhdysvallat ollut auttamatta kisassa tappiolla ilman von Braunin ja tämän alaisten panosta. Vaikka aivan aluksi heidän visioitaan mm. kuun valloituksesta pidettiin jokseenkin sekopäisinä. Toki täytyy muistaa, että parhaimmillaan esimerkiksi Apollo-ohjelma työllisti alihankkijat mukaan laskien jopa 400 000 ihmistä...mutta tuonkin ohjelman jos nyt ei tärkein elementti niin massiivisin oli kenties mahtava Saturn V -kantoraketti, joka oli von Braunin mestariteos, ja todellinen teknologinen taidonnäyte. Ja on sitä yhä. Kun liian kalliiksi käyneiden kuulentojen aika oli ohi, sai von Braunkin siirtyä aitiopaikalta jo ikänsäkin puolesta syrjemmälle, vaikkakin toimi alan asiantuntijana eri projekteissa kuolemaansa asti.

Teos on aika hyvä ja pääosin mielenkiintoinen ja ytimekäs kuvaus Wernher von Braunin elämästä ja työstä, ja valottaa mielestäni myös melko hyvin niitä ristiriitaisiakin tunteita ja kysymyksiä, jota miehen menneisyys yhä joidenkin mielissä herättää. Kirjoittaja on myös saanut esiin kohteestaan tämän inhimillisiä puolia, ja lukijalle avautuukin kuva hyvin energisestä ja uutterasta miehestä, joka oli paitsi tarkka ja perinpohjainen tiedemies, myös älykäs ja syvällinen uskonnollisfilosofinen ajattelija sekä taitava puhuja ja keskustelija, jonka mielenkiinto kohdistui avaruuden lisäksi lukemattomille elämän osa-alueille. Huumoriakaan ei täysin unohdeta. Oliko von Braun sitten sotarikollinen? Tähän kieltämättä kinkkiseen kysymykseen ei Ward suoranaisesti vastaa, mutta antaa kirjassaan lukijalle kuvan, että von Braun teki sodassa sen, mitä isänmaallisen saksalaisen ja oman aikansa kasvatin tulikin tehdä. On kuitenkin muistettava, että tieteen nimessä hän myös uhrasi maineensa loppuiäkseen, natsismin tahra istuu sitkeässä, vaikka tämäkin kirja yrittää sitä osaltaan poistaa. Toisaalta von Braun tiesi jo varhain, että yhteistyö asevoimien ja myöhemmin kansallissosialistien kanssa oli se hinta, mikä rakettitutkimuksen mahdollistavasta rahallisesta tuesta oli maksettava, ja on aika lailla varmaa, että von Braunin kaltainen visionääri ymmärsi tutkimansa teknologian mahdollisuudet niin sodassa kuin rauhassakin...

Mitä visionääriin muuteen tulee, alta kaksikymppisen von Braunin tiedetään opiskelija-aikoinaan tokaisseen ohimennen seuraavaa: "Ensimmäinen ihminen, joka kävelee kuun pinnalla on jo syntynyt." Tuhansien kilometrien päässä Yhdysvaltain Ohiossa tästä autuaan tietämättömänä nukkui vauvanuntaan muuan Neil Armstrong...

Kirja-arvio: Starman - The Truth Behind The Legend Of Yuri Gagarin (Jamie Doran/Piers Bizony) 2011

Kun Miljoonasade-yhtye kauan, kauan sitten teki tutun ja kiistatta puhkisoitetun kappaleen "Lapsuuden sankarille" kiinnostuin itsekin lapsena Juri Gagarinista (1934-68), maailman ensimmäisestä avaruuslentäjästä. Tosin minulta meni aika monta vuotta, kunnes sain luettua tämän englanninkielisen teoksen, joka käsittelee paitsi hänen elämäänsä, myös yleisemmällä tasolla ja kansantajuisesti Neuvostoliiton avaruusohjelmaa sen alkuvuosina. Teoshan julkaistiin ensimmäistä kertaa käsittääkseni 1990-luvun alussa, ja vaikka se onkin "länsimaisin voimin" kirjoitettu herrojen Jamie Doran ja Piers Bizony toimesta, saavat kirjoittajat kiittää Neuvostoliiton romahdusta ja Venäjällä hetken vallinnutta kaaosta, jota voinemme kirjaa ajatellen kutsua "avoimuudeksi" siitä, että yhdessä venäläisten avustajiensa kanssa he onnistuivat tekemään tuossa ilmapiirissä haastatteluja juuri romahtaneen valtion sisäpuolella. Nämä toivatkin valoon mielenkiintoisia seikkoja aiheesta. Nykyisinhän tarinasta tarjoillaan Venäjällä vain virallista, valtion hyväksymää versiota, ja koskapa Gagarin on yhä tunnetusti kansallissankarin asemassa Venäjällä, ei tätä sovi kritisoida edes tavallisten kansalaisten kuullen.

Kirja kertoo tarinan lentämisestä haaveilleesta älykkäästä nuorukaisesta, joka sinnikkyydellään pääsi lopulta ilmavoimien kautta maan avaruusohjelmaan ja saavutti kuolemattoman legendan maineen lyhyellä avaruuslennollaan, jonka meriitit lännessä on jopa yritetty mitätöidä. Yhdysvalloissa pidetään korkeammalla käyneen John Glennin lentoa "ensimmäisenä oikeana" avaruuskäyntinä, tosin NASAkin on taipuvainen tunnustamaan Gagarinin lennon ansiot, täyttivätpä ne sitten avaruuslennon kriteerit tai ei. Tunnettuahan on, että 27-vuotias Gagarin kohosi lentonsa jälkeen Vostok-raketin tavoin maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen, ja tämän kotimaa ymmärsi vallan hyvin hymyilevän ja sympaattisen oloisen kosmonautin mittaamattoman propaganda-arvon. Etenkin aikana, jolloin lännelle oli tarjolla vain Hrutshevin öykkäröintiä ja sotaisaa uhittelua. Gagarinia kuljetettiin KGB:n vartioimana ympäri maailmaa kuin näyttelyesinettä (isänikin näki muuten tämän aikoinaan Turussa), ja tämä joutui kertomaan samat asiat kyllästymiseen asti tuhansia kertoja samalla kun joutui kumoamaan kurkkuunsa lukuisia onnittelumaljoja. Gagarin ei tiettävästi ollut ennen lentoaan varsinaisesti viinamäen miehiä, mutta sen jälkeen alkoholi alkoi maistua. Näin pari vuotta sitten tätä sivuten televisiosta harvinaisen venäläisen värifilmille kuvatun arkistopätkän ilmeisesti Gagarinin elämän loppupuolelta, missä pahasti turvonnut ja viinan pöhöttämä kosmonautti piti lentäjille luentoa jossain tukikohdassa. Kirja paljastaa myös Gagarinin mieltymyksen vieraisiin naisiin, eräs tämän mainetta tahrannut syrjähyppy oli maksaa tälle hengen, kun hän hyppästi parvekkeelta pakoon vaimoaan, joka yllättänyt sankarin housut kintuissa toisen naisen kanssa. Eli kaikesta huolimatta Gagarinkin oli vain ihminen...

Mutta kirja ei kerro pelkästään tällaisista juoruista. Sen toinen, varsinainen sankari on Neuvostoliiton avaruusohjelman isä, rakettitiedemies Sergei Koroljov (1907-66), joka oli käytännössä yksin vastuussa avaruusohjelman onnistumisista. Lahjakas Koroljov oli toimitettu aikanaan monen muun tavoin Stalinin hallinnon toimesta vankileirille, josta tämä selvisi hengissä niukin naukin, muttei ainakaan julkisesti koskaan tuominnut Stalinin hirmuvaltaa. Koroljov teki kommunistidiktatuurissa suorastaan ihmeitä valtavien paineiden alaisuudessa, ja sai raketit ilmaan huolimatta teknologisista haasteista ja ajoittaisesta resurssien puutteesta. Toki vakavia onnettomuuksiakin sattui. Mainittakoon, että Koroljovin aikana Neuvostoliitossa ei ollut NASA:n kaltaista tehokasta organisaatiota ja rahoitusta, vaan homma oli kotikutoisempaa, ja jatkuva ristipaine ja asevoimien kovaääniset vaatimukset etenkin ohjusten sotilaallisen käytön hyödyntämisestä romuttivat Koroljovin entisestäänkin horjuvan terveyden. Hän kuoli vuonna 1966 ilman sen suurempia kunnianosoituksia, joskin sittemmin tämän maine palautettiin. Koroljov myös valitsi henkilökohtaisesti ensimmäiset kosmonautit. Näistä Gagarinin pahin kilpakumppani oli German Titov (1935-2000), joka harmitteli loppuikänsä sitä, ettei saanut kunniaa olla ensimmäinen ihminen avaruudessa, Hrutshevin määräyksestä. Tosin vakava ja tuimanoloinen, sarkasmiin taipuvainen Titov ei olisi ollut "suuren yleisön" mieleen samalla tavalla kuin leppoisa Gagarin, minkä Titov kirjan mukaan vodkanhuuruisessa haastattelussa pitkin hampain myönsi. Titovkin sai kuitenkin sittemmin osansa kuuluisuudesta, ja pääsi vierailulle jopa Yhdysvaltoihin ja tapasi presidentti Kennedyn Valkoisessa talossa.

Kirja kuvaa myös avaruusohjelman uhreja, Gagarinin ystävää, joka lähetettiin  lennolle, vaikka oli tiedossa, että henkiinjäämisen mahdollisuudet olivat olemattomat. Tämä ei tullut elossa takaisin. Huhun mukaan Gagarin olisi suutuksissaan asian johdosta paiskannut vesilasin sisällön Hrutshevin kasvoille, mikä tosin lienee legendaa. Vielä karmeampaa oli se, kuinka maa värväsi nuoria ja hyväkuntoisia "koelentäjiä", joita rääkättiin erilaisissa kokeissa henkihieveriin, jotta saataisiin selville, miten paljon ihmisen fysiikka kestää rasitusta vaativissa olosuhteissa - kosmonauttejakin testattiin, muttei läheskään näin rajusti. Useat näistä vapaaehtoisista kokelaista saivat vakavia vammoja ja menehtyivät joko kokeissa tai vain muutamia vuosia sen jälkeen. Vain kourallinen selvisi hengissä, ja yksi kirjaan haastateltu oli elinikäisistä vaikeista vammoistaan huolimatta ylpeä siitä, että hänen henkilökohtainen uhrauksensa salli toisten saavuttaa kunniaa ja mainetta avaruuden valloituksen nimissä. 

Kirjan loppupuolella käydään melko seikkaperäisesti läpi Gagarinin kuolemaan johtanutta lento-onnettomuutta vuonna 1968. Tässä on ollut haasteensa, sillä kaikki tutkimusaineisto on salaista, ja haastateltavienkin kertomuksissa on paitsi aukkoja, myös ristiriitaisuuksia. Voitaneen kuitenkin olettaa, että aika lähelle totuutta kirja silti pääsee. Gagarinin ja tämän koneessa olleen toisen pilotin kuolema johtui lennonjohdon ja lähellä koelennolla olleen toisen hävittäjän lentäjän virheistä, eivätkä turmassa menehtyneet tiettävästi olleet hutikassa, vaikka tällaistakin kuulee väitettävän. Lännessä on myös foliohatut päässä spekuloitu vuosia sillä, oliko onnettomuus kenties valtionjohdon toimesta järjestetty, mutta tämäkään ei ole todennäköistä. Itse asiassa Gagarinin ei oltu annettu lentää pitkään aikaan, ja useiden pyyntöjen ja anomusten jälkeen tämä sai kohdata kohtalonsa siinä työssä, jota oli halunnut tehdä lapsesta asti.

Starman oli kokonaisuudessaan varsin mielenkiintoinen ja valaiseva lukukokemus, ja vaikka lähdemateriaali ei ollut kenties aina luotettavuudeltaan parasta luokkaa, oli se silti pääpiirteissään ilmeisen lähellä totuutta. Tosin en usko esimerkiksi sitä, että pieni Juri-vesseli olisi sabotoinut saksalaisten miehittäjien kuorma-autoja partisaanina kotikylänsä liepeillä Suuren isänmaallisen sodan aikana, mutta täytyyhän sitä propagandaakin mukana ripaus olla. Gagarinin omaisten kohtalo oli muuten vaihteleva, lennon jälkeen selkääntaputtajia piisasi Moskovaa ja Vladivostokia myöten, mutta niinpä miehen kotitalosta varastettiin lähes kaikki irtain, mikä vähääkään muistutti suuresta sankarista. Gagarinin velikin alkoholisoitui ja hirtti itsensä myöhemmin. Sen sijaan Gagarinin tyttäristä toinen työskentelee käsittääkseni tätäkin kirjoitettaessa Moskovan Kremlin museon johtajana. Juri Gagarinin traagisena kohtalona oli olla ensimmäinen kansainvälinen "supertähti" maassa, jossa sellaista ei katsottu hyvällä vallanpitäjien toimesta, eikä mies edes ilmeisesti alkuhuuman jälkeen nauttinut itsekään asemastaan. Hän sai kokea hetkellisen suuren vapauden maan kiertoradalla, mutta sen jälkeen hän oli lyhyen loppuelämänsä paitsi maineensa, myös hänet avaruuteen lähettäneen järjestelmän vanki.

Peliarvio: Quartermaster General -lautapeli (2014)

Jos lautapeliä on pelkästään laatikon karuun kanteen ja nimeen katsominen, voisi sanoa, että paremmankin olisi voinut suunnitella. Siksipä onkin vähintään yllättävää, että Ian Brodyn suunnittelema ja vuonna 2014 julkaistu Quartermaster General on sisällöltään yllättävän hauska, pienimuotoinen mekaniikaltaan korttivetoinen sotalautapeli 2-6 pelaajalle, jonka läiskii läpi varsin kivuttomasti alle parin tunnin. Itse hankin tämän jo viime kesänä, mutta vasta hiljattain kokeilin tätä vähän pölyä kerännyttä peliä uudemman kerran, ja vaikka siinä on toki puutteensakin, on se lajityypissään ihan mukiinmenevä pikkupeli...

Mutta sitten täytyykin esittää kysymys: missä lajityypissä? Kuten päämajoitusmestaria tarkoittava nimi suomeksi kääntyy, pelin ideana on voittaa joko akselivalloilla tai liittoutuneilla koko toinen maailmansota, ei sen enempää eikä vähempää. Hyvin abstraktiksi muotoiltu logistiikkavoittoinen peli sisältää varsin selkeät ja lyhyet säännöt, läjän pelimerkin virkaa toimittavia puupulikoita kuvaamaan armeijoita ja laivastoja sekä pelilautana toimivan tukevan yksinkertaistetun maailmankartan (jossa on myös pari kirjoitusvirhettä). Sekä oman korttipakan osapuolille, joita on kaikkiaan kuusi: Saksa, Italia, Japani, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Kierrokset pelataan aina maa kerrallaan samassa järjestyksessä. Vaikka peli siis taipuu enimmillään kuudelle pelaajalle, tarpeettoman sähellyksen välttämiseksi se on mielestäni jopa parhaimmillaan (ja haastavimmillaan) kaksinpelinä, jolloin toinen pelaaja kontrolloi vuorotellen akselivaltoja, toinen liittoutuneita - ja kumpikin käyttää siis kolmea maapakkaa. Hauskuus perustuu toki siihen, että kumpikin pelaaja tietää edes osapuilleen mitä tekee...

Kortteja pelaamalla olisi tarkoitus saada aikaiseksi katkeamaton ketju armeijoita ja laivastoja pelilaudalle siten, että oma yksikkö hallitsee tärkeitä strategisia alueita, jotka on merkitty kartalle tähdellä. Näiden hallinnasta saa kierroksen päättyessä voittopisteitä, ja pelin voittaa se, joka korttien tai kierrosten loputtua hallitsee armeijoillaan enemmän näitä tärkeitä alueita. Jopa petollisen yksinkertainen ja turhankin helpohkolta vaikuttava systeemi paljastaa kuitenkin vähitellen melko paljon taktikoinnin mahdollisuuksia, ja korttituuri on mukana kaaosta luovana elementtinä. Peliä on kritisoitu siitä, että esimerkiksi Japani on korteiltaan selkeästi heikompi kuin muut pelattavat osapuolet, samoin Yhdysvallat ja etenkin Neuvostoliitto ovat myöhemmin pelissä vahvoja, mutta akselivalloillakin on mahdollisuudet voittoon, jos vain saa sotakoneistonsa vain alussa vyörymään tehokkaasti eteenpäin. 

Taistelu on pelkistetty äärimmilleen: jos pelaajan oman pulikan vieressä on vastustajan armeijaa kuvaava, hän voi pelata kädestään vaikkapa "maataistelu"-kortin, ja poistaa viereisellä alueella olevan vastustajan merkin pelistä. Siinä se, ei taulukoita tai nopanheittoa. Vastustaja voi seuraavalla kierroksella toki kostaa tämän, mikäli tällä on kortti joka tämän mahdollistaa. Eli "rakentaa" uuden armeijan tai taistella jossain muualla. Tai pakottaa vastustajan vaikkapa hylkäämään kortteja kädestään. Armeijoita rakentavien ja taistelukorttien lisäksi pelissä on erilaisia tapahtumakortteja, jotka tuovat hitusen lisäsyvyyttä muuten hyvinkin simppelin oloiseen peliin. Kun kortit sitten hupenevat loppua kohden pakoista alkaa paniikkimieliala hiipiä mieleen, kun voittoon vaadittavat alueet ovatkin ikävästi juuri ja juuri saavuttamattomissa...tai menettää tuiki tärkeän voittopisteen vihollisen pelin seurauksena. Synkin tilanne on silloin, kun jonkun oman maan pakasta loppuvat kortit - tällöin tämä maa käytännössä on poissa pelistä. Avauskäsi näytteleekin pelissä suurta osaa, etenkin Saksalla pelattaessa. Siksipä olen itse kehittänyt lisäsäännön, millä kaikki osapuolet saavat halutessaan sekoittaa pakkansa ennen pelin alkua uudelleen, jottei peli tyssäisi alkuunsa.

Quartermaster General on eräänlainen monsteristrategiapelin äärimmilleen riisuttu versio tai runko, jossa on kuitenkin riittävästi syvyyttä useampaankin pelikertaan. Se voi alkuun vaikuttaa täysin satunnaiselta ja puuduttavalta kortinlätkimiseltä, ja ns. filleriltä, mutta jos pelaaja näkee hieman vaivaa, on siinä myös syvyyttä enemmän kuin alkuun saattaisi luulla - sääntöjen helppoudesta johtuen se sopii myös aloitteleville pelaajille mitä parhaiten. Peliin on saatavilla myös ilmavoimat mukaan tuova lisäosa, jota en valitettavasti ole itse kokeillut.

Kirja-arvio: Wilbur Smith - Noidankehä (2013)

Entisessä Pohjois-Rhodesiassa (nyk. Sambia) vuonna 1933 syntynyt Wilbur Addison Smith on vuosikymmeniä kestäneen kirjailijauransa aikana tullut tunnetuksi eräänlaisena tusinaviihderomaanien afrikkalaisena kuninkaana, olkoonkin, että tätä pikaisesti keksimääni titteliä pitää tarkastella etenkin kriittisemmän lukijan hyvin suurin varauksin. Tuottelias Smith on ollut pitkään suosittu täällä Suomessakin, ja muistan itsekin ahmineeni herran tuotantoa jo murrosikäisenä, korvat punoittaen seksi- ja väkivaltakohtausten jatkuvassa ilotulituksessa. Toki Smithin vanhemmissa, esimerkiksi Etelä-Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa oli muutamia hyviäkin puolia, ne saivat itsenikin kiinnostumaan maan värikkäästä ja usein verisestä historiasta. Smith teki myös aikaisemmin kirjojensa eteen mittavaa tutkimustyötä, niinpä esimerkiksi joskus kiehtoviakin detaljeja piisasi lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, jos kohta kaunokirjallisesti ei tietenkään mistään sanataiteesta voida puhua.

Jo nuorena havaitsin kuitenkin erään Smithin kirjojen pohjimmaisen ongelman, joka vaivasi lähes kaikkia tämän teoksia: paperinohuet, stereotyyppiset henkilöhahmot, jotka olivat aina joko yli-ihmisen kaltaisia sankareita, ja konnat, jotka olivat julmuudessaan ja häikäilemättömyydessään täysin yliampuvia. Smithin suosituin kirjoissa seikkaileva fiktiivinen suku, Courtneyt, ovat hyvä esimerkki kauniista ja rohkeista täydellisistä sankareista, joihin on joskus lisätty vähän lukijan mielikuvitusta kutkuttavaa särmää. Courtneyt ovat romaanista ja aikakaudesta riippuen milloin ammattimetsästäjiä, sotilaita, merirosvoja, vakoilijoita, poliitikkoja, hävittäjälentäjiä, kullan- tai timantinkaivajia tai muuten vai onneaan onkivia seikkailijoita. Hieman kaavaa muunnellen Smith on tunkenut tympeän yksiulotteista ja joskus jopa verhottua rasismia sisältävää ihmiskuvaustaan vähän kaikkiin kirjoihinsa, käsittelivät ne sitten muinaista Egyptiä tai nykyaikaa.

Joskus ikääntyvän kirjailijan kuitenkin pitäisi tietää, milloin lopettaa, ja vuonna 2013 ilmestynyt Noidankehä on suorastaan pöyristyttävä ja ehdottoman hämmentävä esimerkki todella huonosta viihderomaanista. Itse asiassa uskaltaisin sanoa, että se on viime vuonna lukemistani kirjoista kirkkaasti huonoin, ja vaikkei tällaista kevyttä ja ehdottoman kertakäyttöistä ajanvietettä pitäisikään ehkä yrittää arvostella edes vähääkään vakavissaan, sanoisin, että tämä romaani lienee lajissaan jopa huonoimpia koskaan lukemiani. Pelottavinta on se, miten ihmeessä Smithin kustantaja ja lähipiiri on päästänyt näin kuvottavan tekeleen seulastaan läpi markkinoille, vaikka ilmeisesti perimmäinen syy on se, että miehen nimi kannessa myy yhä maailmanlaajuisesti.

Kirjahan on nykyaikaan sijoittuva jatko-osa jo muutenkin huonolle tarinalle, jossa Hector Cross -niminen entinen ammattisotilas ja nykyinen henkivartija pelastaa amerikkalaisen öljymiljardöörin kauniin lesken terroristien kynsistä ja nämä rakastuvat. No, jatko-osa alkaa saippuasarjaa muistuttavalla auvoisella kuvauksella pariskunnan elosta hulppeassa englantilaiskartanossa. Vaimo Hazel on raskaana, ja perheonni kukoistaa, autotallista löytyy niin Ferraria kuin Rolls-Royceakin. Ikävä kyllä, vaimo joutuu häikäilemättömien konnien hyökkäyksen kohteeksi, ja kuolee. Lapsi tietenkin pelastuu. Hector Cross perii tietysti muijansa miljardit ja alkaa ammattitappajan tehokkuudella valmistautua kostoretkelle, ja rakastuu siinä sivussa uudelleen perimänsä säätiön lakinaiseen. Välillä ihmetellään rikkaiden luksuselämää, jota Smith kuvaa tyylilleen uskollisesti teennäisen kiiltokuvamaisesti. Juoni, joka alun perinkin vaikuttaa todella huteralta muuttuu kirjan lopussa aivan käsittämättömäksi ja ala-arvoiseksi hutuksi, joka kertoo joko kirjailijan totaalisesta kyllästymisestä aiheeseensa tai sitten yksinkertaisesti siitä, että tämä alkaa olla vanhuudenhöperö.

Jos Smithin mustavalkoisissa kirjoissa nyt yleensäkin on paikoin tympeää ja mässäilevää väkivaltaa ja irvokkaita sairaita konnia, vie tämä kirja tässä suhteessa voiton vaikka vertailupohjana olisi koko miehen aiempi tuotanto. Lisäksi, ikään kuin korostaakseen hahmojen pahuutta, tässä teoksessa on vedetty överiksi oikein kunnolla - sisaruksensa huumekauppiaiden seksiorjiksi ja sitä tietä kuolemaan myyvä sadistinen ja perverssi pääkonna (jonka biologinen isä on tietenkin natsirikollinen, kuinkas muuten) on esimerkki kirjailijan "taidoista". Ikävä kyllä, Smith myös aliarvioi myös lukijoidensa älykkyyttä anteeksiantamattomalla tavalla kirjoittaen mm. pikkutytöstä joka soittaa Rahmaninovin 3. pianokonserton ulkomuistista kuin vettä valaen alle viisivuotiaana. Tämä vain yhtenä esimerkkinä. Itse asiassa jälkipuoliskollaan teos muuttuukin jo jonkinlaiseksi tahattomaksi parodiaksi lajityyppinsä teoksista, ja ehkäpä tätä voisi käyttää jopa varoittavana esimerkkinä tuleville kioskikirjallisuuden suoltajille. Jos tämän jälkeen haluatte lukea Noidankehän, niin siitä vaan - mutta ainakin teitä on varoitettu...

Uusi objektiivi Olympukseen: Panasonic Leica DG Summilux 15mm F1.7 Asph.

Uusi PEN-F kamerani, josta oli tässä blogissa lyhyesti juttua vähän aikaa sitten sai sitten seurakseen objektiivin, joka minun olisi pitänyt oikeastaan hankkia jo aikanaan mainioon Olympus OM-D -kameraan, eli Pana (Leican) 15-millisen, joka MFT-järjestelmässä vastaa kroppikertoimella 30mm laajakulmaa. Nyt, yhdessä Panasonicin Lumixin 20mm objektiivin kanssa voin sanoa, että tähän järjestelmään alkaa olla jo harrastajakuvaajallakin ihan mukava pieni setti tai oikeammin sen alku kasassa - joskin paria kakkulaahan tämä vielä toki tarvitsee, eri asia onkin milloin ja miten pystyn rahoittamaan (ja oikeuttamaan) niiden hankinnan...

Suuren ja mahtavan Leican luvalla ja avustuksella Jaappaniassa suunniteltu ja valmistettu lasi on aika kompakti ja näppärä kooltaan, mutta myös rakenteeltaan selvästi muovisen oloista joskin muuten ihan pätevää Panasonicin omaa Lumixia tukevampi. Yleisesti ottaen se on saanut maailmalla hitusen parempia arvosteluja kuin Olympuksen oma 17mm 1.8 -objektiivi, mutta käsittääkseni nämä ovat optiselta suorituskyvyltään aika lähellä toisiaan. Kalliimmilla, aidoilla Saksan Leicoilla kuvaavat ja tuon firman legendaarista punaista pyöreää pallukkaa kiihkeästi palvovat "vakavat ja vakavaraiset kuvaajat" tosin pitävät näitä L-brändättyjä kaukoidän Panasoniceja suoranaisena jumalanpilkkana, mutta mitäpäs tällainen sunnuntaikuvaaja heidän mielipiteistään välittää...

Tämä objektiivi on saanut kritiikkiä eniten (jopa yhden kokonaisen arvostelun muodossa) alkuun kenties kummalliselta vaikuttavan polttovälinsä vuoksi: 30-millistä vastaava kun ei ole ihan "perinteinen" 28-millinen laajakulma, muttei toisaalta myöskään klassinen ja yleispäteväksi tiedetty 35-millinenkään. Eihän tällaisella välimatkan kakkulalla sitten voi mitenkään järkevästi kuvatakaan, vai? Pötypuhetta! Pieni Panaleica taipuu ihan mainiosti monelaiseen valokuvaamiseen siinä missä Lumixin "epäortodoksinen" 20-millinenkin, sillä kuvaajasta kaikki on loppupeleissä kiinni. Ja valovoimaakin on aivan tarpeeksi - tosin parhaan terävyytensä lasi saavuttaa himmentämällä jonnekin 2.8-5.6 tienoille. MFT-järjestelmässä objektiivien pienempi koko on myös etu, kun kolmella lasilla ja rungolla varustettua kameralaukkua jaksaa kannella vaivatta pidempiäkin matkoja...

Olympuksella kuvaavia tosin saattaa hivenen kismittää se, että aukon säätö objektiivin renkaasta onnistuu vain Panasonicin rungoissa, ja on siten hyödytön ominaisuus heille. Tosin aukkoa nyt saa kätevästi säädettyä rungostakin käsin. Upouutena ilmestyessään markkinoille tämä objektiivi maksoi likemmäs 700€, jossa kieltämättä oli ainakin satasen verran kuulua "Leica-lisää", mutta itse hommasin tämän Saksan Amazonista uutena yli kaksisataa euroa halvemmalla, joten voin sanoa rehellisesti tehneeni hyvät kaupat. Toisin kun Olympuksen 17-millisessä, tähän tulee vakiovarusteena myös vastavalosuoja, mistä annan ehdottomasti plussaa. "Summilux" -nimitys on yleensä Leicauskovaisten mukaan varattu sellaisille objektiiveille, joiden suurin aukko on 1.4, mutta kuten sanottua, minulle tämä on yksi hailee. Ja jos joku sattui lukemaan tämän, ja kiinnostui objektiivin hankinnasta, kehoitan vertailemaan huolella hintoja - Suomessakin tätä näkee yhä myytävän jossain yli kuuden ja puolensadan euron...ja halvimmillaan alle viidensadan.