Vannoin pyhästi tuossa keväämmällä Junkersin kronon hankittuani, etten yhtään uutta kelloa tänä vuonna enää huusholliin hanki, mutta toisinhan siinä vaan taas kävi, joten mörökölli minut vieköön. Hulluuttahan on montaa lajia, köyhän kelloharrastus on epäilemättä yksi niistä... Eli kuvan mukainen Bulova tuli siis lähes hetken mielijohteesta ostettua, ja tässä on vähän ensivaikutelmia kyseisestä kellosta. Merkkinähän Bulova on varsin perinteikäs, joskin täällä Suomessa kenties vähemmän tunnettu. Merkin historia on jäljitettävissä Yhdysvaltoihin, jossa tsekkiemigrantti ja kelloseppä Josef Bulova perusti nimeään kantavan yhtiön jo vuonna 1874. Jossain vaiheessa yhtiötä johti muuten paremmin sotilaana tunnettu Omar Bradley. Sen jälkeen yhtiö on kokenut vuosien saatossa nousuja ja laskuja sekä erilaisia omistuskiemuroita, nykyään Bulovan omistaa taatusti täälläkin tunnettu maailmanlaajuinen kellojätti Citizen. Merkin päämaja on kuitenkin edelleen New Yorkissa, ja siellä kellot tiettävästi myös suunnitellaan. Muutama vuosi sitten Bulova lanseerasi suurin odotuksin trendikkään Precisionist -mallistonsa, jonka piti olla menestys äärimmäisen tarkkoine kvartsikoneistoineen. Ikävä kyllä, tuon malliston kellot olivat ulkomuodoltaan vähän turhan suuria useimpia kuluttajia ajatellen, ja olipa designissa muutenkin menty vähän metsään, suurin osa noista vähän räikeistä kelloista ei ainakaan omaa silmääni miellyttänyt. Bulovan vanhemmasta mallistosta puolestaan löytyy vieläkin muutamia aika kaameita virityksiä...
Bulovan uusi johtaja, Gregory Thumm kuitenkin keksi, että miksei Bulovakin voisi hyödyntää uusissa kelloissaan kunniakasta menneisyyttään kellovalmistajana, ja merkin juhlavuonna lanseerattiinkin uusi Accutron II -nimeä kantava mallisto. Alkuperäinen Accutron 1960-luvulla oli eräs kellohistorian mielenkiintoisimpia innovaatioita: maailman ensimmäinen tarkka sähkömekaaninen rannekello, äänirautakellosta joskus kuulee puhuttavan. Accutroneja myytiinkin miljoonittain, ja jokunen taisi rantautua Suomeenkin asti. Accutron joutui lopulta antamaan periksi edulliselle kvartsiteknologialle, ja valmistus lopetettiin 1977. Ironista kyllä, avaruusajan kynnyksellä NASAn kilpailuttaessa avaruuslennoille soveltuvia rannekelloja, aitoamerikkalainen Bulova Accutron hävisi rankoissa testeissä tunnetusti legendaariselle Omegan Speedmasterille, mutta Accutron -koneistolla varustetut instrumentit avaruusalusten ohjaamopaneeleissa kelpasivat silti liki kaikille jenkkien avaruuslennoille 1960- ja 1970-luvuilla. Ja Accutron Astronaut kelpasi sekin ajannäyttäjäksi muutamallekin avaruuslentäjälle, joista mainittakoon vaikkapa Scott Carpenter, Gordon Cooper sekä Wally Schirra. Tunnetuin 'astronauttikellon' omistajista taisi kuitenkin olla maan päällä paremmin viihtynyt Elvis Presley.
Uutukainen Accutron II, lisänimeltään 'Moonview,' onkin selvästi saanut vaikutteita muotoiluunsa kuuluisalta pikkuserkultaan, Astronautilta, ja soveltunee tämän päivän wannabe- avaruusapinoille. Kellon harjattua terästä oleva kehä sahalaitareunoineen ja tuntimerkintöineen on tästä selkeimpänä osoituksena, kuten myös kupera 'old school' -henkinen kellolasi. Tosin tässä uudessa versiossa ei ole toista aikavyöhykettä näyttävää viisaria, kehä ei ole kääntyvä - ja selkeän kellotaulun indeksit ovat suoria 'palkkeja' terävän ja kapean kolmion mallisten sijaan. Mutta silti sukulaisuus on ilmeinen. Mielestäni perinteitä kunnioittava, hivenen pelkistetty muotoilu yhdistettynä moderniin säväykseen (ja koneistoon) toimii tässä mallissa erinomaisesti. Hauskana yksityiskohtana kellon vetonuppi on ikään kuin piilotettu kehän alle, alkuperäisessä mallissahan aika asetettiin kellon pohjassa olevilla säätimillä. Valmistaja sanoo kellon olevan 42mm leveä ja 12,5mm korkea, minkä allekirjoitan, mutta todellisuudessa kello vaikuttaa sirommalta ja keveämmältä, kuin mittojen perusteella saattaisi olettaa. Ja onkin hyvin käypä vaikkapa pukukelloksi mutta sopii mainiosti myös arkisempaan menoon. Kellon sisällä on Precisionist-koneiston 'kevennetty' uusi versio, jonka tarkkuudesta piti hieman tinkiä jotta se saataisiin pienempään kuoreen mahdutettua. Vaikka tämä kuulostaa melko pahalta, lupaa Bulova uuden mallin käyntitarkkuuden olevan silti huippuluokkaa ja paremman kuin suurimmassa osassa markkinoilla olevia kvartsikelloja. Joku perfektionisti kellofoorumilla totesi omansa heittäneen puoli sekuntia kolmessa kuukaudessa, eli ei kovin paha suoritus. Accutron II -koneisto myös käy erinomaisen nätisti: sekuntiviisari liukuu tikityksen sijaan tasaisen arvokkaasti eteenpäin, ja muistuttaakin tässä suhteessa mekaanisia ajannäyttäjiä, ja miellyttänee vaativankin kelloesteetikon silmää. Jenkkien suunnittelema kello on ilmeisesti kasattu Kiinassa, mutta koneisto on japanilainen, ja suuri osa kuoren osista Sveitsistä - monikansallinen tapaus tässä suhteessa.
Onko kellossa sitten moitittavaa? No, alkuperäinen musta 'nahkahihna' on suoraan sanottuna surkea ja kelvoton härpäke, jonka tilalle hankin välittömästi Hirschin laaturannekkeen. Tämän kanssa toimisi myös todennäköisesti laadukkaampi ns. mesh-ranneke. Myös valmistajan logoteksti voisi olla hitusen pienempi, mutta tämä on kyllä ehkä jo pilkuviilausta. Vesitiiviys on luokkaa olematon, mutta jälleen kerran: ei tällainen ranteessa ole tarkoituskaan mitään helmiä merenpohjasta sukellella tai tutkiskella koralliriuttoja. Entäpä hinta? Se vaihtelee tätä kirjoitettaessa noin 300-400 euron välillä, jälkimmäinen on mielestäni aavistuksen verran yläkanttiin, mutta kolme sataa tästä hienosti viimeistellystä ja tälle vuosituhannelle päivitetystä klassikosta ei mielestäni ole mahdoton hinta.
Englantilainen Antony Beevor (s. 1946) on sotahistorian kirjoittajana saanut jo melkoisesti mainetta niin hyvässä kuin pahassakin, eikä siis ihme, että uusin teos jatkaa samalla linjalla. Edellinen, toisessa blogissani arvostelema Beevorin teos oli melko kattava ja pääosin onnistunut yleisesitys koko toisesta maailmansodasta, mutta nyt Beevor on ottanut käsittelyynsä aiheen, jota ainakin suomennetussa sotakirjallisuudessa on käsitelty varsin niukasti, eli Saksan talvioffensiivin lännessä joulukuussa 1944, joka tunnetaan myös Ardennien taisteluna, joka englannin kielessä tunnetaan yleensä termillä Battle of Bulge. Tuo Hitlerin viimeinen uhkayritys länsirintamalla päättyi tunnetusti kehnosti, mikä ei ole toisaalta ihme koskapa uhkarohkean suunnitelman keksinyt Aatu ei tässä vaiheessa enää kuunnellut fiksumpiaan eli korkeimpia upseereitaan. Se, että hyökkäys yllätti aluksi liittoutuneet jotakuinkin housut kintuissa johtui myös liittoutuneiden tiedustelun totaalisesta epäonnistumisesta. Beevor kertoo myös Yhdysvaltain armeijan vakavista huolto-ongelmista ja siitä, että puoluslinjassa oli uupuneita joukkoja, eikä syvyyttä nimeksikään. Täydennysmiehet olivat useassa tapauksessa taistelussa hyödyttömiä. Myös vaativa maasto ja talviolosuhteet koettelivat armeijoita. Mutta eivätpä saksalaistenkaan joukot olleet kaikin osin parasta laatua, ja myös heidän huoltonsa takkusi pahasti, etenkin panssarien kipeästi tarvitseman polttoaineen osalta.
Siitä on vierähtänyt jo jokunen vuosi aikaa, kun luin Beevorin Stalingrad- ja Berliini 1945 -teokset, mutta jotenkin tätä uutukaista lukiessani en oikein saanut lukemastani otetta. Toki Beevor tuntee aiheensa perin pohjin, käyttää tuttuun tapaansa paljon eri lähteitä (käsittääkseni myös uusimpia) ja osaa monin paikoin taitavasti ja kiintoisasti valaista myös sodan pieniä yksityiskohtia ja suunnatonta inhimillistä kärsimystä niin sotailaiden kuin siviilienkin näkökulmasta, mutta jotenkin puuduttava ja sekava tämä teos kokonaisuutena oli - kuten kaiketi kuvaamansa taistelukin todellisuudessa. Ehkäpä tätä ennen olisi pitänyt lukea alle Beevorin kirja Normandian maihinnoususta... Esimerkiksi sotilasjohtajista kirjoittaja tuo tuttuun tapaansa esiin pieniä luonteenpiirteitä, heikkouksia ja vahvuuksia, mutta latelee niitä tällä kertaa vähän puolihuolimattomasti, ikään kuin liukuhihnalta. Yleisesti melko päteväksi kuvatusta saksalaisesta sotamarsalkka Gerd von Rundstedtista annetaan tässä kuva taistelun kulusta pihalla olevana alkoholistina. Von Rundstedt olikin kaiketi kuutamolla kuin lumiukko Ardennien taistelusta, mutta hänen tiedetään vastustaneen suunnitelmaa siitä kuultuaan - eikä hän tiettävästi myöskään saanut tarpeeksi tietoja operaatiosta sen aikana muodostaakseen asiasta selkeää kokonaiskuvaa. Tässä teoksessa 'pahan pojan' rooli lankeaa kuitenkin brittiläiselle sotamarsalkka Bernard Law Montgomerylle, josta annetaan puolestaan kuva tärkeilevänä, tunteettomana ja laskelmoivana egoistina, jota vihasivat käytännössä kaikki amerikkalaiset kenraalit. Eisenhowerin mukaan Monty oli aiheuttaa koko sodan pahimman kriisin Normandian jälkeen käytöksellään ja oli horjuttaa pahemman kerran liittoutuneiden keskinäistä luottamusta. Poliitikoksi sotilaan univormussa kutsuttu Eisenhower kutsui entistä alaistaan myöhemmin 'psykopaatiksi' ja katkaisi välinsä tähän. Vihjaapa Beevor Montyn sairastaneen lievämuotoista Aspergerin syndroomaa. Montgomeryn tiedettyyn rasismiin ja epäiltyyn homoseksuaalisuuteen Beevor ei sentään ota kantaa, mutta muuten käsitystä El Alameinin varakreivistä ja tämän sankarillisuudesta murjotaan armotta.
Amerikkalaisista aimo annoksen lokaa niskaansa saa teoksen sivuilla yllättäen etenevien joukkojen mukana 'sotakirjeenvaihtajana' rellestänyt ja sikaillut kirjailija Ernest Hemingway, kenties osin aiheellisestikin, mutta mielestäni tässä sorrutaan jo lähes juorulehtitasolle, mikä on Beevorille välillä valitettavan tyypillistä. Toki kuva omaa virtsaansa saksalaisessa pappilassa pullottaneesta ja sitä hutikassa juoneesta tulevasta Nobel-kirjailijasta on kieltämättä melko värikäs, mutta sen sotahistoriallinen merkitys on vähäinen. Amerikkalaisista kenraaleista esimerkiksi vähintäänkin outona persoonana tunnettu George Patton, jonka toisen etunimen ensimmäinen kirjain ei muuten ole C kuten teos väittää, olisi varmaan jonkun toisen kirjailijan käsissä saanut kovempaakin kriittistä käsittelyä. Sen Beevor tosin toteaa, että mielellään runoja rustaillut ja reinkarnaatioon uskonut kenraali ei varsinainen runoniekka ollut, Pattonin hämärästä lyriikasta löytyykin kirjasta hieno tyylinäyte. Hupaisa oli myös ärtyneen Pattonin rukouskäsky paremman taistelusään saamiseksi, sää kirkastui ja sotilaspastori sai kunniamerkin! Saksalaisen Waffen-SS joukkoihin kuuluneen panssariupseerin, Standartenführer Jochen Peiperin osaston tehtailemat sotarikokset saavat huomiota, mikä toki oikein onkin. Outoa muuten on, että sodan jälkeen Peiper uskalsi uhkarohkeasti asua vuosia Ranskassa, ja hänet tapettiin siellä vuonna 1976 'Kostajiksi' itseään kutsuneen ryhmän toimesta. Tasapuolisuuden vuoksi Beevor tosin toteaa, että saksalaisten julmuudet aseettomia sotavankeja kohtaan kostettiin amerikkalaisten taholta samalla mitalla. Kirjan lopussa yhteenvedossaan Beevor antaa selvästi kunnian väsyneille amerikkalaisjoukoille, jotka pysäyttivät Hitlerin epätoivoisen hyökkäyksen, mutta on myös muistettava ettei koko offensiivilla alun perinkään ollut laajemmassa mitassa käytännössä onnistumisen mahdollisuuksia. Operaatioon käytettyjä resursseja olisi kaivattu kipeästi itärintamalla, jossa Neuvostoliiton ylivoima kasvoi entisestään Ardennien huonosti suunnitellun operaation vuoksi. Lopultakaan Ardennien taistelu ei mielestäni ainakaan Beevorin tulkintana kasva lukijan mielessä merkittäväksi sotahistorialliseksi tapahtumaksi, eikä asiaa auta vähääkään se, että kirjasta ainakin minulle välittyi jotenkin kirjailijan väsymys tai ainakin teos vaikutti vähän kiireessä kirjoitetulta. Voin toki olla väärässäkin. Vaikka Beevor pyrkii puolueettomuuteen, on jokseenkin selvää että aiheesta kiinnostunut amerikkalainen lukijakunta on tässä ensisijaisesti huomioitu, se että suositusta Band of Brothers -televisiosarjasta tuttu Winters mainitaan kirjassa on tästä käypä esimerkki. Yhdysvalloissa Ardennien taistelua pidetäänkin mielestäni paljon merkittävämpänä, mitä se todellisuudessa oli.
Vietnamin sota on aihe, jonka ei luulisi taipuvan lautapeliksi kovin helpolla. Poliittisilta ja sotilaallisilta motiiveiltaan sekava, mittasuhteiltaan suunnaton inhimillinen tragedia ja vuosia kestänyt monivaiheinen konflikti tuntuu edelleen olevan etenkin Yhdysvalloissa jonkinlainen tabu - vaikka esimerkiksi elokuvateollisuus yrittää muuta todistaa. Ja rapakon takana liberaalimpi väestönosa kuittaa sodan helposti sarjana tehtyjä virheitä, ja konservatiivit taas puolestaan sanovat, että sota olisi ollut voitettavissa ilman poliitikkojen päättämättömyytä ja kyvyttömyyttä. Sotalautapeleistään tunnettu GMT Games on julkaissut tästä vaikeasta aiheesta vuonna 2014 oman, erilaisen ja mielenkiintoisen tulkintansa, joka käyttää pelin toisen suunnittelijan, Volko Ruhnken ns. COIN -systeemiä tämän kaoottisen konfliktin mallintamiseen. Ja peli on jo neljäs osa moderneja konflikteja käsittelevässä COIN-sarjassa. Ihan kevyttä kauraa peli tai oikeammin koko pelisysteemi ei ole, teräväpäinen herra Ruhnke esimerkiksi toimii päätoimisesti tiettävästi CIA:n analysoijana, mikä antanee jotain osviittaa hänen kehittämänsä systeemin monipuolisuudesta. Myös toisella suunnittelijalla, Mark Hermanilla on pitkä ja ansiokas ura takanaan pelisuunnittelijana. Nimensä peli on saanut vanhasta Vietnamin sotaa käsittelevästä kirjasta - ja pelilaatikon kansitaide puolestaan vie ajatukset helposti elokuvamaailmaan ja jonnekin Coppolan Ilmestyskirjan suuntaan. Vain aamuinen napalmin tuoksu puuttuu...
Ensimmäinen olennainen asia, mikä FitL -pelistä pitää sanoa että se on melko raskas. Niin fyysisenä kopiona, kuin myös mekaniikaltaankin. Sääntövihko on ainoastaan parikymmensivuinen eli pituudeltaan vain kenties kymmenesosan raskaimpien ns. monsteripelien vastaavista, mutta nämä kaksikymmentä sivua ovatkin sitten melko painavaa asiaa sisältäen pientä pränttiä viitteineen ja poikkeuksineen. Tästä huolimatta pelin säännöt omaksuakseen ei tarvitse kuulua korkeimpaan kognitiiviseen eliittiin, mutta aivan eri asia onkin sitten pelin mekaniikan ymmärtäminen niin, että pelissä pystyisi voittamaan tai edes haaveilemaan voitosta. Mukana tulee aloittelijan helpotukseksi myös kattava ja perusteellinen esimerkki pelin kulusta. Pelilauta on selkeä, suuri ja värikäs, kuvaten pelkistetyn kartan muodossa Etelä-Vietnamia sekä osia Laosista ja Kamputseasta sekä viipaletta Vietnamin pohjoisosasta. Osapuolia on neljä: NVA (Pohjois-Vietnamin vakinainen armeija), VC (Vietkong-sissiliike), ARVN (Etelä-Vietnamin armeija) sekä tietenkin Yhdysvaltain armeija. Luonnollisesti ARVN ja Yhdysvallat pelaavat samaan pussiin, samoin kun kommunistiset NVA ja VC. Silti jokaisella osapuolella on oma agendansa, toimintatapansa ja vieläpä eri voittoehdot. Eri osapuolia kartalla edustavat eriväriset ja -muotoiset puiset pulikat, joita pelin mukana tulee melkoinen läjä. Mukana on niin vakinaista väkeä, poliisia, sissejä siinä missä tukikohtia/logistisia keskuksiakin. Kaupunkien ja alueiden hallintaa sekä väestön mielialaa merkkaavat puolestaan perinteiset pahviset pelimerkkilätkät.
Tärkeänä elementtinä pelin kulun kannalta ovat erilaisia oikeita historiallisia tapahtumia, mm. sotilaallisia elementtejä ja henkilöitä sisältävät kortit, joita peli sisältää niin ikään hulppean läjän. Kerrallaan pelaaja tai pelaajat (peli soveltuu 1-4 pelaajalle) pelaavat aina pakasta esiin yhden kortin, ja kortin yläreunassa olevat symbolit määrittelevät, mikä osapuolista saa suorittaa ensimmäisenä toiminnon - joko tapahtuman kortista tai oman erillisen operaation mahdollisine jatkoineen. Seuraavana pelaava osapuoli saa sitten suorittaa tyypillisesti 'rajoitetumman operaation', joka riippuu ensimmäisen pelaajan tekemästä valinnasta. Jutun juju on siinä, että vuoronsa käyttäneet osapuolet eivät voi aktivoitua seuraavalla kierroksella - ja homma menee yhä mutkikkaammaksi, kun tätä soppaa hämmennetään sillä, että kaikki pelaajat näkevät mikä kortti seuraavaksi on tulossa pelattavaksi, ja osapuolet voivat myös 'passata' jos katsovat hyötyvänsä enemmän seuraavalla kierroksella. Lisäksi suoritettavissa operaatioissa on hyvinkin paljon vaihtelua riippuen kortista, osapuolesta ja ylipäänsä tilanteesta laudalla, joten kyllä tässä pelaajan tai pelaajien aivokapasiteetti on jatkuvasti koetuksella. Pelin monimutkaisia sisäisiä syy-seurassuhteita ei kannata edes yrittää pohdiskella sen suuremmin ennen kuin pelin kulku on edes kohtuullisesti hallussa. Turha kai mainitakaan, että peruskorttien lisäksi pelissä on myös erikoisempia kortteja kuten vaikkapa normaalin pelin kulun pysäyttävä Coup!, joka saattaa varsin dramaattisesti vaikuttaa voimasuhteisiin tai osapuoleen sidottu Pivotal Event, joka kuvaa yksittäistä, konfliktin kannalta erittäin merkittävää tapahtumaa, jollainen oli esimerkiksi Pohjoisen kuuluisa ns. Tet-hyökkäys vuonna 1968. Alla olevassa esimerkkikuvassa on kaksi pelin korttia, mainittakoon sivuseikkana, että tässä pelissä ei juurikaan tarvita noppia - oikeanpuolinen kortti tummennettuine teksteineen tästä kuitenkin harvinaisena poikkeuksena:
Onko Fire in the Lake sitten sotapeli? Sanoisin, että onhan se kyllä sitäkin, mutta se on samalla myös paljon enemmän. FitL on käsittämättömän pitkälle viety ja hiottu sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen simulaatio tuhoisasta konfliktista, josta jälkiviisaasti voitaneen sanoa, että voittajia siinä ei ollut. Se on pohjimmiltaan syvällinen ja monikerroksinen peli aluehallinnasta, mutta jokainen osapuoli käyttää eri keinoja päästäkseen tavoitteeseensa. Abstrakti ja pelkistetty yleisasu saa lisäväriä aitoa historiaa huokuvista korteista. Pelin hienostunut mekaniikka sallii melko lailla vaihtoehtoja ja vaikeita valintoja voiton tavoitteluun, mutta on myös tavattoman armoton hutiloivalle (ja aloittelevalle) pelaajalle. Ruotsalainen Örjan Ariander on tehnyt peliin vieläpä kaikille osapuolille lajissaan jokseenkin kehutun 'tekoälyn', joka on toteutettu vuokaavioin. Tämä 'botti' on erittäin vaikea vastustaja, joka satunnaisista huonoista siirroista huolimatta iskee ihmispelaajaa vastaan häikäilemättä. Aloittelijaa suositellaankin ensin tutustumaan peliin pelaamalla soolona kaikkia osapuolia, niin skitsofreeniselta kuin se kenties tuntuukin. Pelin nerokkuus on juuri siinä, kuinka se pakottaa pelaajan miettimään parasta toimintatapaa jatkuvassa monen muuttujan mylleryksessä ja kaaoksessa, jossa resurssit ovat aina rajallisia, ja näennäisesti hyvältä ja oikealta vaikuttanut päätös saattaa vaikeuttaa jatkossa voittamista. Esimerkkinä tästä USA voi nakata tehokkaalla ilmaiskulla tuhoisan pommilastin Vietkongin niskaan, mutta samalla osansa tästä saanut siviiliväestö kääntyy jenkkejä vastaan - ja USA:n voittopisteet vähenevät. Toisaalta Vietkong voi hankkia resursseja 'verottamalla' maaseutua - mutta tällöin väestö haikailee Saigonin korruptoituneen hallinnon perään ja sissit menettävät pisteitä. Esimerkkejä riittäisi loputtomasti. Koskapa kortit eivät koskaan tule samassa järjestyksessä pelattavaksi ja erilaisia operaatiokombinaatioitakin löytyy suuri määrä, peli on taatusti aina erilainen kokemus, jopa yksinpelinä ja samalla osapuolella pelattuna. Uudelleenpeluuarvo onkin mittaamaton. Hintaa pelillä kyllä on, ja aikaa sen opiskeluun saa satsata, mutta jopa kirvelevän tappion turhauttavalla hetkellä peli tuntuu jollain kierolla tavalla palkitsevalta. Kenties erinomaisen pelin suurin opetus onkin se, että sotaa ei voi koskaan hallita tai ymmärtää - mutta sekasorrosta huolimatta voi ainakin yrittää...
Entäpä sitten ne huonot puolet? Jos vähän kirpaisevaa hintaa, suhteellisen korkeaa oppimiskynnystä ja pitkää kestoa ei lasketa, sanoisin että hankalinta pelissä lienee voittopisteiden sekä muutaman muun elementin (resurssit, talous jne.) seuraaminen ja jatkuva ajan tasalla pitäminen käyttäen avuksi pelilaudan laidalla kulkevaa numeroasteikkoa ja erilaisia pelimerkkejä. Ei sillä, etteivätkö nämä olisi oivia apuvälineitä kynän ja paperin sijaan, mutta tilanteen muuttuessa jatkuvasti suuntaan jos toiseenkin, pelaaja saa kyllä olla tarkkana. Korttituuriakin on tietenkin mukana, mutta itse näkisin tämän seikan vain eräänlaisena sodan arvaamattomuuden mallinnuksena. Yhteenvetona sanoisin, että Fire in the Lake on vaikea peli vaikeasta aiheesta - mutta ehdottomasti onnistunut sellainen.
Kelloharrastajana, jonka harrastusta rajoittaa pienehkö budjetti on välillä mukava törmätä jokseenkin edullisiin, mutta silti tyylikkäisiin ajannäyttäjiin. Sellaiseksi voisi sanoa ainakin keväällä hankkimaani saksalaisen PointTec -yhtymän valmistamaa ilmailuhenkistä ja nostalgiaa huokuvaa Junkers-kronoa. No, sanotaan se heti alkuun: kyllä, tämä on "vain" kvartsikello, jonka sisällä sykkii edullinen Miyotan valmistama halpa koneisto, joita saisi kellon itsensä hinnalla kaiketi muutaman kymmenen kappaletta. Mutta toisaalta PointTec valmistaa kelloja myös mekaanisilla koneistoilla, ja Junkersin ja sen sisarmallin Zeppelinin kellot ovat kyllä edullisten kellojen sarjassa ihan mainioita kapistuksia. Nämähän kootaan Ruhlan kaupungissa entisen Itä-Saksan alueella tehtaassa, joka aikoinaan valmisti mm. instrumentteja autoihin ja moottoripyöriin, mm. Jawa-moottoripyörien nopeusmittareita ja taisipa Iljushinin lentokoneissakin olla tehtaan valmistamia mittareita.
G 38 on kellotaulultaan hyvin perinteikäs. En yleensä välitä arabialaisista numeroista kellotaulussa, mutta tähän malliin ne istuvat fonttinsakin puolesta erinomaisesti. Beige väri antaa myös merkinnöille kivan yksilöllisen lisän, tätä mallia löytyy myös perinteisemmällä musta-valkoisella variaatiolla sekä muistaakseni myös vaalealla kellotaululla sinisin merkinnöin. Tuntimerkintöjen sisemmällä kehällä on takometriasteikko. Kellon halkaisija on nykymuodin mukaisesti vähän suurempi eli 42mm, joka on omaan tikkuranteeseeni juuri passeli koko. Tunti- ja minuuttiviisarit ovat selvästi saaneet vaikutteita toisen maailmansodan pilottikelloista. Junkersin kolmionmuotoinen, metallinvärinen logo ei ole kaikkien mieleen, mutta itseäni se ei ainakaan tässä mallissa haittaa. Logo löytyy myös vetonupista. Kello saakin minulta täydet tyylipisteet siitä, että se muistuttaa 1930- ja 40-lukujen kronografeja, muttei selvästikään yritä jäljitellä mitään tiettyä, yksittäistä mallia. Lisäksi on todettava, että pienemmät viisarit sekä ajanotossa käytettävä sekuntiviisari osuvat indekseihin tarkasti - mikä ei edullisimmissa (eikä aina kalliimmissakaan) kvartsipeleissä ole aina itsestäänselvyys. Kvartsikoneiston tarkkuudesta tuskin kannattaa enempää sanoa - kuukauden aikana tämä on jätättänyt kuutisen sekuntia.
Kellolasi on hieman kupera, mikä aiheuttaa pienemmästä kulmasta taulua katsoessa optisen vääristymän, mutta tämä ei ole mikään suuri murhe. Sen sijaan se, että kellolasi ei ole naarmunkestävä on. Toki safiirilasi nostaisi hintaa. Kellon takakansi ei ole myöskään ruuvikiinnitteinen vaan ns. snap-back-versio, joten vesitiiviydenkin voi unohtaa. Toisaalta minulla ei ole tapanani uittaa kellojani muutenkaan. Omassa kokoelmassa lähin vastine tälle 279€ maksaneelle kellolle on venäläinen Sturmanskie-kronografi, jolla oli tosin hintaa viitisen kymppiä enemmän. Sturmanskien kellotaulussa on kuitenkin häiritsevästi pari jälkeä kertoen huolimattomasta viimeistelystä - Junkersissa ei, joten pisteet saksalaisille. Kaiken kaikkiaan tämä on kyllä pätevä ja laadukas arkikello, jota en häpeäisi käyttää puvunkaan kanssa.
Saksan sukellusveneaselajin kohtalo toisessa maailmansodassa on aihepiiri, joka on kiehtonut minua vuosikausia. Klassikkoelokuva Das Boot on tullut katsottua varmaan kolmekymmentä kertaa, ja löytyypä kirjahyllystäni metrin verran sukellusvenesotaa käsittelevää kirjallisuuttakin. Kun törmäsin tähän peliin viime vuonna päätin hankkia sen saman tien, hankintaa piti tosin lykätä vuodella, koska ylllättävänkin suuren suosion saanut peli oli loppuunmyyty. Toinen painos kuitenkin rantautui Suomeenkin asti, joten pääsin itsekin kokeilemaan, kuinka hyvin aiheesta tehty yksinpeli mahtaakaan toimia.
Yhdysvaltalaisen Gregory M. Smithin suunnittelema, viitisen kymppiä maksava peli toimitetaan varsin tukevassa laatikossa. Loota sisältää muutaman kaksipuolisen, a4-kokoisen 'sukellusvenekortin', taistelukortin sekä kaksi kaksipuolista taulukkopahvia. Lisäksi mukana on kaksi vihollislaivaluetteloa, 'lokikirja', 28-sivuinen sääntövihko sekä kuusi arpakuutiota, sekä 220 pientä pahvilätkää pelin kulun seuraamisen helpottamiseksi. Varsin perinteinen sotalautapelin sisältö siis, avattuani laatikon tunsinkin hetken vienon tuulahduksen jostain 1980-luvulta, jolloin tämän tyyppisiä pelejä löytyi vielä kirjakaupoistakin. Komponentit itsessään ovat karun asiallisia ja selkeitä, joskin kaipaisivat ehkä hieman värikkyyttä. Peliin eläytyminen vaatiikin hitusen mielikuvitusta ja ennen kaikkea mielenkiintoa aiheeseen.
Pelissä pelaaja valitsee itselleen sukellusveneen, aloitusajankohdan syyskuun 1939 ja kesäkuun 1943 väliltä, keksii veneellensä numeron ja kapteenillensa nimen, merkitsee nämä lokikirjaan, ja sitten keula kohti vaarallisia vesiä. Tavoitteena pelissä on tietenkin upottaa mahdollisimman paljon liittoutuneiden rahtialuksia (ja harvoissa tapauksessa suuren sotalaivankin voi kohdata) ja pysyä hengissä mahdollisimman pitkään. Peli päättyy vuoteen 1943, ja jos oma kippari ja vene selviytyvät tuonne asti, siirretään kapteeni 'koulutustehtäviin'. Totaalinen voitto vaatii kuitenkin upotuksia yli 200 000 tonnin edestä, ja voin sanoa että sen saavuttaminen on todella vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Noppaa saa heittää todella tiuhaan ja taulukoitakin tihrustella niin ikään ahkerasti, mutta se ei liene yllätys, kun tällaisesta pelistä on kyse. Pelaaja onkin jatkuvasti kohtalon armoilla, kun huono arpatuuri voi upottaa oman paatin rauta-arkuksi hyiseen hautaan.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pelaaja olisi vain ja ainoastaan tuurin armoilla. Pelissä on mukana vahva riskinottamisen ja palkitsemisen elementti, esimerkiksi todennäköisyys upotuksiin kasvaa, jos hyökkäyksen suorittaa halutessaan lähietäisyydeltä keskipitkän tai pitkän matkan sijaan, mutta samalla kasvaa myös olennaisesti riski sukellusveneen havaitsemiseen ja syvyyspommimoukarointiin. Pelaaja voi halutsessaan valita saattueen kohdatessaan maksimissaan neljästä aluksesta lihavimman maalin, ja päättää myös koettaako hyökätä päivällä vai yöllä, pinnalla vai pinnan alla. Samoin päätettävissä on kuinka monta torpedoista käyttää. Yksinäiset rahtilaivat ilman saattajia ovat luonnollisesti parhaita maaleja, koska riskiä oman veneen menetyksestä ei ole. Torpedohyökkäys vaatii peräti kolme tarkistusta, ennen kuin maali kenties uppoaa. Ensin heitetään luku sille osuuko jytky ylipäätään vai ei, sen jälkeen heitetään siitä oliko kyseessä räjähtämätön suutari, ja jos sitten osui ja räjähti heitetään vielä yhtä noppaa ja katsotaan taulukosta tekikö torpedo riittävästi vahinkoa vai ei. Esimerkiksi neljän torpedon laukaistu satsi ei käytännössä oikeastaan koskaan tällä systeemillä aiheuta samanlaista lopputulosta. Yksinäisiä aluksia voi kurmoottaa ja pienen laivan jopa upottaa myös kansitykillä. Jos vihollisalus havaitsee pelaajan alkaa sitten toisenlainen ja kolkompi nopparalli. Syvyypommitus voi vahingoittaa miehistöä eriasteisesti, veneen runkoa, aiheuttaa vuotoa tai tehdä monia veneen järjestelmistä käyttökelvottomiksi. Jos pelaaja selviää syvyyspommeista, eikä tätä havaita uudelleen, tämä voi yrittää korjata joitakin vaurioita - noppa ja taulukko määrittävät jälleen onnistuuko korjaus vai ei. Myöskään ilmavaaraa ei ole unohdettu, se käy yhä konkreettisemmaksi mitä pidemmälle peli etenee - mikä piti paikkansa myös historiallisesti.
The Hunters on siitä mielenkiintoinen peli, että alkuun se vaikuttaa jopa melko yksitoikkoiselta ja suoraviivaiselta taulukkojen syynäämiseltä ja puurtamiselta, mutta muutaman pelikerran jälkeen ja tarkemmin sääntöihin tutustumalla alkaa yhä enemmän arvostaa paitsi sen historiallista tarkkuutta pienine vivahteineen myös eräänlaista salakavalaa kerronnallista tai jopa roolipelimäistä elementtiä. Pelissä tulee myös vastaan useasti 'läheltä piti'- tilanteita, jossa vain yhden osuman päässä uppoamisesta olevalla vaurioituneella veneellä pelaaja onnistuu juuri ja juuri nilkuttamaan partiosta takaisin tukikohtaan korjauksia varten. Yhdessä pelissä sain esimerkiksi maalikseni päivällä brittiläisen taistelulaivan saattoaluksineen, päätin koettaa parantaa hyökkäysmahdollisuuksia koettamalla vaihtaa vuorokauden yöksi. Tulos: kontakti menetetty. Toisella kertaa sain tammenlehviä rautaristin ritariristiin metsästäessäni onnenkantamoisella maalikseni pelin suurimman kauppa-aluksen, yli 40 000 -tonnisen Empress of Britainin. Neljä torpedoa matkaan, kaikki näistä ohi, sitten omaan niskaan rypäs syvyyspommeja ja U-38 upposi. Eräällä kerralla taas kapteeni kuolla kupsahti onnettomasti kesken partion - ja peli oli ohi. Juuri tämä vaihtelu kannustaa uudelleenpelaamiseen, mutta melko ankara ja armoton pelin systeemi kieltämättä on - sukellusvenekapteenin henki oli tunnetusti höllässä todellisuudessakin, eikä The Hunters unohda tätä. Etenkin jos pelissä selviää vuosiin 1942-43.
Entä sitten huonot puolet? Joku voisi valittaa mm. siitä, että pelissä ei ole minkäänlaista pelilautana olevaa karttaa. Itse asiassa eräs ranskalainen on kehittänyt varsin näyttävän pelilaudan, jonka kaiketi saa tulostaa ilmaiseksi netistä. Pelin mukana tuleva 'lokikirja' voisi olla parempikin, tähänkin löytyy avuksi pelin fanien tekemiä parempia versioita netistä. Itse käytän yksinkertaisesti kynää ja paperia- ja siirrän tulokset myöhemmin tietokoneelle. Sääolosuhteita ei ole pelissä lainkaan, toisaalta ymmärrän että sään mallintaminen mutkistaisi peliä kenties tarpeettomasti, mutta osin partiomatkat kaipaisivat kenties hieman väriä lisää. Tärkein kysymys tämän pelin suhteen on kuitenkin, onko kyseessä edes peli vai eräänlainen taulukoihin ja niiden modifikaatioihin verhottu satunnaisuutta korostava simulaatio sukellusvenesodasta? Itse sanoisin, että yksittäinen pelaaja tekee tästä mieleisensä pelin, millä tarkoitan sitä, että mielenkiintoa aiheeseen täytyy olla ja ripaus mielikuvitusta - kuten totesin jo edellä. Itse pidän tästä kyllä. Säännöt ovat jopa helpot, etenkin jos vertaa sotalautapeleihin yleensä - ja oppimiskynnystä madaltavat entisestään netistä löytyvät havainnolliset opetusvideot. Ja taipuupa peli melko vaivattomasti myös kaksinpeliksi.
