Kotimainen fiktiivinen sotakirjallisuus on laji, jota luin nuorempana kohtalaisen paljonkin, jossain vaiheessa jopa kyllästymiseen asti. Alta parikymppisenä mm. Reino Lehväslaiho ja Uula Aapa olivat kovia nimiä, mutta iän myötä sotakirjallisuus on jaksanut kiinnostaa vain tietokirjallisuuden muodossa, tosin poikkeuksena päätin lukea tämän pokkarimuodossa hankkimani Ville Kaarnakarin kirjoittaman teoksen suomalaisista Wiking-divisioonan Waffen SS-vapaaehtoisista. Aihehan on kiehtonut minua jossain määrin pikkupojasta asti, eräs sukulaiseni kun taisteli tuossa suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa. Olen jopa jaksanut lukea aiheesta kannesta kanteen professori Mauno Jokipiin hyvin perusteellisen ja tiiliskiven kokoisen selvityksen "Panttipataljoona".
Kaarnakarin romaani alkaa vuodesta 1961. Entiset aseveljet ovat kokoontuneet Suomeen toverinsa hautajaisiin, jonka jälkeen kokoontumista jatketaan hilpeämmissä merkeissä menneitä muistellen hotellissa Saimaan rannalla. Tarina etenee takautumin sotavuosien ja vuoden 1961 välillä.Teoksen päähenkilö on talvisodan veteraani, luutnantti Klaus Runolinna, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Runolinna päättää ystävänsä kanssa värväytyä monien muiden tavoin välirauhan aikana vapaaehtoisena Saksan asevoimiin, ilman sen suurempaa idealismia. Upseeri, jolla on sotakokemusta ja vankka saksankielen taito hyväksytään luonnollisesti vapaaehtoisten etujoukkoon, ja pääsee johtamaan pikaisesti muodostettua eri kansallisuuksista koostuvaa SS-erikoisosastoa, jonka tehtävänä on taistella yhä vaarallisemmiksi käyneitä vihollisen partisaaneja vastaan. En uskalla hataralla tietopohjallani aiheesta ihan satavarmasti sanoa, muodostettiinko suomalaisista vapaaehtoisista koskaan tällaista osastoa Wiking-divisioonaan, mutta väittäisin että näin ei ollut. Kirjoittaja toki osaa hienovaraisesti yhdistää historiallista faktaa fiktioon.
Ikävä kyllä muuten sujuvasti kirjoitetussa ja etenevässä tarinassa on myös heikkouksia. Henkilöhahmot taustoineen jäävät suurelta osin etäisiksi, ja vaikka eri kansallisuuksista koostuneesta porukasta ja luonnekuvauksesta olisi saanut varmasti irti enemmänkin, kirjailija tyytyy esimerkiksi norjalaista ja tanskalaista SS-sotilasta kuvatessaan toteamaan näiden olevan "kookkaita, vaaleita viikinkejä". Runolinna ja tämän lähin alainen, Kaira kuvataan suomalaisen sotilaan jokseenkin täydellisiksi perikuviksi, mutta ikävä kyllä inhimillisyys ja sodan kaaos jää vähän yksiulotteisin ja paikoin jopa naiivin ja jotenkin niukan asiallisen kerronnan alle. Kenties kirjoittajalla on ollut mielessään vähän nuorempikin lukijakunta. Yhteenotto partisaanien kanssa kuvataan kyllä seikkaperäisesti, mutta oliko se ainoa merkittävä taistelutapahtuma kahden vuoden palveluksen aikana? Esimerkiksi vuosia 1942 ja 1943 ei kirja käsittele ollenkaan. Suomalaisten SS-miesten edesottamuksia on romaanimuodossa kuvattu toki aiemminkin, tunnetuin aihetta käsitellyt kirjailija lienee Niilo Lauttamus (1924-77). Vaikka Lauttamuksen teoksiin on ajan hammas armotta puraissut, niillä on myös omanlaista viehätystään - ei vähiten siksi, että Lauttamus itse palveli suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa.
Kaarnakarin Hakaristin leimaama ottaa myös kantaa entisten SS-miesten vaiheisiin Suomessa sodan jälkeen. Punainen Valpo piinasi useita, ja esimerkiksi valtion laitokset, kuten armeija ja poliisi eivät entisiä sotureita riveihinsä huolineet, vaikka monella olisi ollut varmasti annettavaa näillä aloilla. Wiking-divisioona vapautettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä myös komentajansa, kenraali Steinerin osalta sotarikossyytteistä, mutta hakaristin leima jäi sitkeästi miehiin, joista moni lähti sotaretkelleen puhtaasti seikkailunhalusta. Vaikka kirja oli lukukokemuksena vähän ristiriitainen ja paikoin turhan kevyt, on kirjailijaa pakko kehua ainakin vaikean ja vaietun aiheen esilletuomisesta, vaikka vain romaanin muodossa. Lisäksi historialliset faktat ovat myös kaiketi oikein, joskin välillä vaikuttavat tekstin lomassa turhan alleviivaavilta ja osoittelevilta. Suomalaisten SS-miesten kollektiivinen syyllistäminen ja yksipuolinen parjaaminen on nykyään muutenkin melko turhaa, kun näitä miehiä on enää elossa kourallinen. Mutta sekin pitäisi muistaa, että ne heistä jotka Saksasta kotiuttamisen jälkeen kynnelle kykenivät, taistelivat myös jatkosodan loppuun Suomen armeijan riveissä. Kuten tätä kirjoitettaessa 93-vuotias sukulaiseni.
Sveitsiläinen Tissot on perinteikäs ja Suomessakin hyvin tunnettu suuri kellovalmistaja, jonka historia ulottuu vuoteen 1853 saakka. Satavuotista taipalettaan juhlistaessaan vuonna 1953 Tissot toi markkinoille Visodate-mallin, jossa oli tuohon aikaan suorastaan maaginen lisätoiminto: nimittäin päivyri yhdistettynä mekaaniseen koneistoon...Nykyään moinen kellotekniikan huima edistyaskel tietenkin huvittaa, kun jossain kympin kiinalaisissa patteritoimisissa hilavitkuttimissakin on päivyri, mutta tälläkin vuosituhannella Tissot on tunnettu paitsi innovatiivisista nykykelloistaan, myös perinteitä kunnoittavista malleistaan, joita edustaa ylpeästi mm. kokoelmani uusin tulokas, merkin ns. Heritage-mallistoa edustava uutta ja vanhaa yhdistävä Visodate Automatic, jossa päivämäärän lisäksi näkyy myös viikonpäivä.
Suureen Swatch-konserniin kuuluvan Tissotin eräs perusfilosofia on tuottaa laadukkaita kelloja mahdollisimman kuluttajaystävälliseen hintaan. Mitä tämä sitten kullekin tarkoittaa, riippunee yksilön lompakon paksuudesta, mutta tosiasia on, että Visodate ei ole sveitsiläiseksi automaatiksi läheskään sieltä kalleimmasta päästä (n. 450€), itse asiassa se on jopa edullinen, ottaen huomioon että merkki on varsin arvostettu maailmalla. Toki pienemmiltä valmistajilta saa mekaanisella koneistolla varustettuja alppimaan ajannäyttäjiä huokeammallakin, mutta niiden huolto- ja takuuasiat voivat olla hankalia. Eikä laadustakaan ole välttämättä takeita.
Tissotin Visodate luottaa häpeilemättä ulkoasussaan nostalgiaan ja retrohifistelyyn, kellotaulu on pelkistetty ja asiallisen karu, joskin toimiva tikarinmallisine viisareineen. Metalliset ja kiillotetut tunti-indeksit ovat "tuplatut" kello kahdessatoista, kolmessa, kuudessa ja yhdeksässä. Valmistajan logo on myös muutettu sellaiseksi, kun se oli vuosikymmeniä sitten, mikä tässä mallissa toimii erinomaisesti. Kellon halkaisija on 40mm, joskin kellotaulun osalta hieman kapeampi. Tämä johtuu jännästä kuoren muotoilusta, kello on hivenen leveämpi alaosasta kuin yläosastaan. Kaiken kruunaa hivenen kupera safiirilasi, jota ei kuitenkaan ole valitettavasti suojattu heijastuksia vastaan.
Kellon takakantta hallitsee niinikään lasi, jonka läpi voi kellopornon ystävä niin halutessaan tiirailla 25-kivisen ETA 2836-2 -koneiston suoriutumista armottoman ajan sille esittämästä haasteesta. Kyseinen koneisto on luonnollisesti tässä hintaluokassa varsin peruskauraa, mutta kuitenkin luotettava ja robustiksi todettu - ja sekuntiviisari hakkaa tunnissa etiäppäin peräti 28 800 kertaa, joten se lipuu eteenpäin kellotaululla arvokkaan vakaasti. Tissot on jopa koristellut kullanvärisen vetopainon eli "roottorin" nk. "Geneven raidoilla", mikä on melko yllättävää, kun kyseessä on kuitenkin tällainen suurten tuotantomäärien edullisempi kello.
Ainoa asia, josta minulla tämän kellon suhteen on jotain naristavaa on jälleen kerran ranneke, joka on melko tökerö alligaattorijäljitelmä vasikannahasta väsättynä. Lienee jopa sama kun Tissotin PRC 200-kvartsikronossa. En ole myöskään rannekkeen perhoslukon suuri ystävä. Jollen paremmin tietäisi, tätä olisi varmasti alkuun luullut elukkaoppia huonosti tuntevana siksi kuuluisaksi genuiininnahaksi. Tilasinkin tähän hetimmiten germaaniystävältäni Güntheriltä Vollmerin edullisemman ns. mesh-rannekkeen. Tämäntyyppinen ohut metalliranneke näyttäisi ainakin kuvien perusteella toimivan Tissotin parina erinomaisesti, joskaan aivan varmasti en vielä voi sanoa, saako neljällä kympillä vielä kovinkaan kummoista mesh-viritelmää. Mesh tai "Milanais" -tyyppinen ranneke ylipäänsä sopii mielestäni aika harvaan kelloon. Mutta muuten Tissot on kyllä oiva peli, ja uskaltanen sanoa, että kokoelmani kelloista tyylikkäimpiä.
