En sitten hankkinutkaan haaveilemaani polkupyörää, mistä joku aika sitten tässä blogissani kirjoittelin, vaan uuden kameran. Valokuvaushankinnoissahan pitäisi aina käyttää enemmän järkeä kuin tunnetta, mutta kun näin tämän kameran ja luin siitä kaikki mahdolliset löytämäni arvostelut, tämä härveli oli vain saatava - piste. Noin vuosi sittenhän hankin Fujin X-T10 -kameran, joka oli kyllä valtavan hieno peli, mutta koskapa isäukkoni haaveili uudesta kamerasta, annoin Fujifilmin hänelle - ja sainkin siten itse oivallisen (teko)syyn siirtyä takaisin MFT-järjestelmään. Ja näin muutaman päivän tämän kameran omistettuani voin sanoa, että hankinta oli erinomaisen onnistunut, vaikka siis enemmän tai vähemmän fiilispohjalta sen teinkin.
Olympuksen uusin PEN(iksenjatke) F on ensimmäinen sähköisellä etsimellä varustettu malli, ja malliston "lippulaiva", joka näkyy myös rungon korkeassa hinnassa (1299€ ovh.) Häpeämättömästi retrohenkinen, vanhaa Leicaa etäisesti muistuttava poikkeuksellisen hieno kamera on valmistettu vinkuintiassa kuten ajan hengelle sopii, mutta kuten useat arvostelijat ovat todenneet, on se todella vankan tuntuinen, mainitaan se tässä nyt sitten minunkin toimestani: rungosta ei löydy esimerkiksi yhtään näkyvää ruuvia. Säätökiekot ovat metallia ja hyvin jämäkän oloisia, kuvaustilan kiekko on jopa lukittavissa, vaikken tähän oikein syytä ymmärrä, sillä en oikein keksi miten tuon saisi vahingossa edes pyörähtämään väärään asentoon. Ainoastaan kuvaussäätöihin vaikuttava takapyörä ja laukaisimen ympärillä oleva säädin ovat tuntumaltaan vähän "löysempiä", mutta tämä on ymmärrettävää kuvausmukavuuden kannalta. Ergonomialtaan tämä pieni runko on omiin kätösiini mitä mainioin, peukalotuki on valmistajan OM-D -kameroiden tapaan todella hyvä. Joku arvostelija totesi, että peukalotuen vieressä olevaan Fn1 -nappulaan tulee kuvatessa osuttua vahingossa useasti, mutta tämän täytyy riippua käyttäjän räpylöiden koosta, sillä itselläni näin ei ole tapahtunut vielä kertaakaan.
Takanäyttö on saranoitu, ja sen saa halutessaan kuvausta helpottamaan eri vinkkeleihin (myös tarkennus ja laukaisu onnistuu näyttöä koskettamalla) myös piiloon, joten se ei ota naarmuja vaikkapa kuljetettaessa. Ja kun se on taitettu piiloon, tulee kuvaamiseen väkisinkin (keinotekoista) filmikamerafiilistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Toisaalta kaikki perussäädöt ovat muokattavissa varsin kätevästi vain etsintä ja menu- ja suuntanäppäimiä käyttämällä, joten takanäyttöä tulee tiirailtua vähemmän kuin yleensä, minkä luulisi myös säästävän virtaa. Akunkesto on lyhyen tuttavuuden perusteella ainakin sunnuntaikuvaajalle ihan kohtuullinen, ahkerammat kuvaajat hankkinevat lisäakun. Tosin akkua verottaa Olympuksen mainioksi tunnustettu IBIS-runkovakaaja, mutta sen hyödyt ovat kiistattomat: sain sisätiloissa kehnossa valossa tärähtämättömiä testikuvia käsivaralta jopa sekunnin valotusajalla. Kameran etupuolella on eniten kritiikkiä saanut namiska, jolla saadaan nopeasti valittua mm. mustavalkotila JPEG-kuville. Itselleni tämä on varsin tervetullut uudistus, kun ei tarvitse valikoista selata erikseen väri- ja mustavalkoasetusten välillä. Toisaalta omat suosikkiasetukset (kaikkiaan neljä) saa halutessaan talletettua myös siten, että ne ovat suoraan valittavissa myös kuvaustilan säätökiekosta.
Uutukainen PEN-F on varustettu myös uudella 20 megapikselin kennolla, mutta kun en itse varsinaisesti pikselejä tihrustele, on minun vaikea sanoa onko tämä nyt suurikaan edistysaskel. Halutessaan kameralla voi kuvata myös korkearesoluutioisia, kooltaan jopa 50 megapikselin kuvia, mutta tämä teknologia toimii ainoastaan liikkumattomiin kohteisiin, esim. maisemakuviin ja vaatii käytännössä jalustan tai jonkin tuen kameralle. En ole tätä vielä testannut, mutta täytyyhän tuota tulevaisuudessa kokeilla. Tällä hetkellä olen kuvannut ainoalla omistamallani "hyvällä" MFT-objektiivilla, eli Lumixin 20-millisellä (kinovastaavuus 40mm), se tekee kyllä mainiota jälkeä, mutta tarkennus seilaa eestaas turhan villisti, tämä asia korjaantunee kun saan toivottavasti hankittua pari Olympuksen omaa kakkulaa, jotka onneksi ovat suurimmaksi osaksi suhteellisen järjellisissä hinnoissa.
Entäpä onko minulla jotain negatiivista sanottavaa kamerasta? No, tähän, hivenen suolaiseen hintaan olisi sääsuojaus ollut kyllä kotimaamme vaihtelevia olosuhteita ajatellen enemmän kuin tervetullut, mutta enpä kyllä itse extreme-kuvausta harrasta, joten menköön. Manuaali löytyy vain mukana tulleelta levyltä, joten monet kameran ominaisuudet tulee todennäköisesti löydettyä perinteisellä "oho, ai täällä on tämmöinenkin" (TM) -menetelmällä. Olympuksen menuvalikkohan on tunnetusti vähän sekava... Ehdin jo hihkaista riemusta paketin avattuani, kun käsiini osui 200-sivuinen manuaalivihko, mutta kyseessä olikin onneton perusmanuaali 28 kielellä, suomeksi oli peräti neljä sivua jotakuinkin itsestäänselvää jaarittelua tyyliin "paina laukaisinta ja ota kuva". Mutta kuten sanottua, muuten ovat ensivaikutelmani tästä pienestä kamerasta erinomaiset! Alla vielä Fujin X-satasella napattu kuva omasta yksilöstäni:
Myönnän, että tämänkertaisen blogijeremiadini otsikko on vähän turhan dramaattinen, mutta menköön nyt silti. Kävin nimittäin tänään pitkästä aikaa Turun Akateemisessa kirjakaupassa, jossa käyminen on ollut jo vuosia, itse asiassa kolmisenkymmentä vuotta ajoittaista hupiani. Onpa sieltä satunnaisen selailun ja uutuuksien pällistelyn ohella joskus jokunen nide tai lehti mukaan tarttunutkin. Liioittelisin, että olisin ollut nyt suoranaisen järkyttynyt kaupan ilmeen ja valikoiman uudistamisesta, mutta pettynyt kuitenkin, vaikka jostain muistankin lukeneeni, että kyseinen kirjakauppaketju vaihtoikin omistajaa, ja uudistuksia tehtiin siis rankalla kädellä.
Ensinnäkin kauppaa oli pienennetty oikein reippaasti. Pidin vanhasta, tilavasta kirjakaupasta jossa ei sentään kaltaiseni, hämyisissä varjoissa viihtyvän kulttuurimursunkaan tarvinnut pelätä tulevansa jotain Gordon Ramsayn keittokirjaa alennuksesta metsästävän, myöhäiseen keski-ikään ehtineen kotirouvalauman toimesta tallotuksi ja vetää viime henkäyksensä lattialla Charles Bukowskin pokkari kädessään. Mutta tilan mukana oli myös kadonnut valikoimaa, ja sen saattoi huomata jo pikavisiitillänikin. Ei Akateemisen valikoima viime vuosina muutenkaan parempaan suuntaan ollut menossa. Toki myös kirjojen kauppias vetoaa aina siihen, ettei kannata pitää valikoimassa, jos ei myy, mutta toisaalta kyllähän siinä mahdollinen kysyntäkin vähenee, jollei ole tarjontaa. Lienen sanonut tämän joskus aiemminkin, mutta uskoisin, että etenkin kirjojen kohdalla asia pitää paikkansa.
Sattuipa myös jo ollessani poistumassa kaupasta korviini irrallinen lause eräältä vanhemmalta rouvashenkilöltä, joka kehui vuolaasti henkilökunnan edustajalle uuden kirjakaupan pirteää ilmettä. "Kyllä tämä on sitten nyt viihtyisä, ja on mukavaa, kun kaikkien kirjojen naamatkin on nähtävillä". Vaikka omat opintoni kirjallisuustieteessä jäivätkin aikoinaan vain Hämeenportin approbaturin suorittamiseen ja ovat kääntäen verrannollisia Maksim Gorkin "Nuoruuteni yliopistoihin", sen verran itse kirjan yleisestä fyysisestä olemuksesta on jäänyt niitä jonkin verran hypistelleenä mieleen, että yleensä niissä, ainakin uusina ja hyväkuntoisina, tapaa olla kansi - ei naamaa. Toki valistuneempi nykynuoriso puhuu varsin sujuvasti ns. naamakirjasta, mikä saattoi sekoittaa vanhemman väestön edustajan...
Valistuneesta nuorisosta tuli muuten mieleeni taannoin television suositussa tietovisailussa kilpaillut heppu, olisikohan tämä ollut Oulusta. Tältähän kysyttiin, kuka onkaan kirjoittanut sellaisen maassamme vähemmän tunnetun sepustuksen kuin "Seitsemän veljestä"? Näin kiperään kysymykseenhän ei tämä kansakunnan toivo osannut vastata, mutta kilautus kaverille (joka tässä tapauksessa oli ajan hengen mukaisesti tämän pomo) onneksi pelasti tyypin kiipelistä. Se, miksi otin tämän tähän esimerkiksi kaivannee lisäselvitystä. Minähän en luonteeltani hyvin epä-älyllisenä ja kansalliseen muottiin vaatimattomaksi valettuna yleensä tapaa olemattomilla saavutuksillani briljeerata, mutta ala-asteen ensimmäisellä luokalla päätin kirjoittaa uusiksi tämän kansalliseksi kirjalliseksi aarteeksikin mainitun teoksen, koskapa A. Kiven tunnetumpi alkuperäisversio oli mielestäni turhan raskas (kotonamme oli tuolloin vain antikvakirjaimin Porwoossa painettu vanha versio tästä opuksesta). Oma, postmoderni ja lyhennetty versioni saavuttikin sitten laajaa menestystä mm. koulun opettajanhuoneessa ja myös puhelinsoiton kotiini - kuulemma vanha, isovatsainen perusilmeeltään äreä rehtorikin oli nauranut niin makeasti viimeksi, kun joukko-oppi otettiin käyttöön matematiikan opetuksessa. Finlandia-palkinto jäi minulta kuitenkin saamatta erinäisten plagiointisyytösten vuoksi, ja osin kai siksi, että teokseni varhaisversio ilmestyi vuonna 1983, ennen kuin palkintoa oli edes olemassa.
Lukijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden suunnattomaksi mieliharmiksi esikoisteokseni on nyttemmin kadonnut. Enkä tohdi tässä enää sen enempää sen sisältöä puida, mutta tässä pari hatarasti muistamaani maistiaista, yksi varsin dramaattinen luku kokonaisuudessaan, muistaakseni näin teos myös päättyi:
7. luku (Jossa Aapo kuolee syöpään)
"Miksi Aapo kuoli?" kysyivät muut.
"En tiedä", sanoi Juhani
Ja niin kuusi veljestä jatkoi elämäänsä eteläisessä Hämeessä.
Kuten esimerkistä saattoi huomata, olin jo hyvin nuorena (7 v.) varsin tietoinen suomalaisen koululääketieteen suorastaan hämmästyttävän ylivertaisista saavutuksista 1800-luvulla. Yksi luku käsitteli myös ansiokkaasti Simeonin näkemiä houreisia "luuranko-unia", tässä nuori kirjoittaja saattoi hyvinkin nerokkaasti aavistella miten alkuperäinen kirjailija oli siirtänyt omia deliriumhöyryjään paperille. Ikävä kyllä, muistini pettää minut näiltä osin..mutta onhan tästä jo monen tuhatta auringon kiertoa...
Tässä kevään edetessä tuli mieleeni jälleen kerran yksi kuningasidea. Ajattelin nimittäin hankkia uuden polkupyörän. Ajatushan ei sinänsä ole missään nimessä huono, pyöräily kun on tunnetusti oivallinen tapa liikkua paikasta toiseen, ja kuntokin siinä kohoaa samalla. Itseäni ajatellen asiassa on kuitenkin pari huomioitavaa seikkaa. Niistä ehkä tärkein on se, että olen viimeksi ollut polkupyörän selässä noin kaksikymmentä vuotta sitten armeija-aikanani (enkä silloinkaan varsinaisesti pyörämarsseilla). Ja aktiivisimmillani pyöräilin vuosina 1984-87, eli aivan pikkukakarana. Pyöräilyni loppui kuin itsestään alkusyksystä 1987, kun uskollinen, monia kilometrejä niellyt ja kolhuja kokenut vaaleanvihreä Joponi varastettiin taloyhtiön takapihalta. Näin jälkeenpäin muistellen opetus oli maalta Turkuun muuttaneelle sinisilmäiselle kymmenvuotiaalle aika kova, tärkeän polkupyörän menettäminen jollekin häikäilemättömälle kriminaalille kirpaisi aika lailla - en edes kehdannut pyytää vanhemmiltani uutta pyörää, ja tulevina vuosina pyöräilinkin kesäisin lähinnä sukulaisten erilaisilla kaksipyöräisillä rohjakkeilla lähinnä isovanhempieni mökillä. Eräs serkkuni hirveä, halpa raskas maastopyörän kuvatus on etenkin jäänyt mieleeni...
Olen vuosien saatossa kuitenkin haikallut monasti polkupyörän perään, aina näin keväisin ajatus on salakavalasti tullut kummittelemaan mieleeni. Totta puhuen ajatus autojen seassa pyöräilemisestä saa minut suunnattoman kauhun valtaan, mutta toisaalta onpa Turussa kilometrikaupalla hyviä pyöräteitäkin. Eikä tällä kunnolla pitkiä ja vaativia lenkkejä aluksi tulisi tehtyäkään, kunhan nyt edes pääsisi jokirantaan fiilistelemään. Kun aloin sitten hiljattain vakavissani katselemaan erilaisia pyörämalleja ja aiheeseen liittyvää infoa netistä, menikin tuntikausia aihetta tutkittuani sormi suuhun. Ja kysymyksiä alkoi kasautua uhkaavalla tahdilla: millainen runko, kuinka monta vaihdetta, onko merkillä väliä, mitä maksaa, mitä lisävarusteita, minkämoinen potta päähän, kuinka huolletaan jne...Tietotulvan käsittelyä ei helpottanut alkuunkaan, kun eksyin muutamalle fillarifoorumille ja erilaisiin aihetta käsitteleviin blogeihin. Heti kun löytyi jokin itseäni miellyttävä pyörämalli tai -merkki, oli taatusti joku, joka haukkui kyseisen ajopelin täysin surkeaksi. Toisaalta kun en mitään kilpapyörää ole nopeusennätykset mielessä hankkimassa ja tiedän ainakin suurin piirtein minkäkokoisen rungon tarvitsen, tuskin tässä hankinnassa kovin pahasti voi mennä metsään.
Alkuperäinen budjettini oli korkeintaan tuhat euroa, tällä hinnalla on mielestäni saatava jo kelpo maantiekiitäjä huolettomaan urbaaniin veivaamiseen, mutta hätätilanteessa olen valmis sijoittamaan jopa pari satasta päälle. Tätä kirjoitettaessa ovat vaihtoehdot kaventuneet pariin, kolmeen varsin hyvältä vaikuttavaan ehdokkaaseen, mutta saa nyt nähdä mihin lopulta päädyn. Tärkeimmät kriteerit ovat tietenkin ajoasento, pyörän keveys sekä käytännöllisyys, mutta kyllä sillä ulkonäölläkin hivenen on merkitystä - omaan persoonaani kun ei oikein sovellu kovin moderni räikeän sporttinen ultimate-häkkyrä tuhannella ja yhdellä vaihteella. Pikemminkin tuollainen vanhahtava perusmankeli voisi tulla kysymykseen.
Parhaat, ajan armotta haalistamat pyöräilymuistoni ovat lähes kolmenkymmenen vuoden takaa kesältä 1986, jolloin kesälomalla fillaroin pitkin Euraa sinne tänne Jopollani, kerran mm. kaverini mökille Pyhäjärven rantaan. Jopa lyhyemmät pyrähdykset ihan lähelläkin asuvien kavereiden luo tehtiin aina pyöräillen. Yksi suosimani taival oli mutsini työpaikalle käyttäen hiljaista maaseututietä. Auringon paistaessa kiidin huolia vailla vanhaa kivisiltaa pitkin yli joen, ohi kirkon, maalaistalojen, peltojen, vanhan hautausmaan. Joskus piti muutama kymmenen metriä ajaa vaivihkaa tien laitaa koviksena jopa ilman käsiä - se ei todellakaan ollut järin fiksua aikana, jolloin kukaan ei vielä käyttänyt pyöräilykypärää. Mutta tuota lapsuuteen jäänyttä vapauden tunnetta olen useasti kaivannut, vaikka luultavasti en sitä enää koskaan saavuta.
