Siitä on vierähtänyt jo jokunen vuosi aikaa, kun luin Beevorin Stalingrad- ja Berliini 1945 -teokset, mutta jotenkin tätä uutukaista lukiessani en oikein saanut lukemastani otetta. Toki Beevor tuntee aiheensa perin pohjin, käyttää tuttuun tapaansa paljon eri lähteitä (käsittääkseni myös uusimpia) ja osaa monin paikoin taitavasti ja kiintoisasti valaista myös sodan pieniä yksityiskohtia ja suunnatonta inhimillistä kärsimystä niin sotailaiden kuin siviilienkin näkökulmasta, mutta jotenkin puuduttava ja sekava tämä teos kokonaisuutena oli - kuten kaiketi kuvaamansa taistelukin todellisuudessa. Ehkäpä tätä ennen olisi pitänyt lukea alle Beevorin kirja Normandian maihinnoususta... Esimerkiksi sotilasjohtajista kirjoittaja tuo tuttuun tapaansa esiin pieniä luonteenpiirteitä, heikkouksia ja vahvuuksia, mutta latelee niitä tällä kertaa vähän puolihuolimattomasti, ikään kuin liukuhihnalta. Yleisesti melko päteväksi kuvatusta saksalaisesta sotamarsalkka Gerd von Rundstedtista annetaan tässä kuva taistelun kulusta pihalla olevana alkoholistina. Von Rundstedt olikin kaiketi kuutamolla kuin lumiukko Ardennien taistelusta, mutta hänen tiedetään vastustaneen suunnitelmaa siitä kuultuaan - eikä hän tiettävästi myöskään saanut tarpeeksi tietoja operaatiosta sen aikana muodostaakseen asiasta selkeää kokonaiskuvaa. Tässä teoksessa 'pahan pojan' rooli lankeaa kuitenkin brittiläiselle sotamarsalkka Bernard Law Montgomerylle, josta annetaan puolestaan kuva tärkeilevänä, tunteettomana ja laskelmoivana egoistina, jota vihasivat käytännössä kaikki amerikkalaiset kenraalit. Eisenhowerin mukaan Monty oli aiheuttaa koko sodan pahimman kriisin Normandian jälkeen käytöksellään ja oli horjuttaa pahemman kerran liittoutuneiden keskinäistä luottamusta. Poliitikoksi sotilaan univormussa kutsuttu Eisenhower kutsui entistä alaistaan myöhemmin 'psykopaatiksi' ja katkaisi välinsä tähän. Vihjaapa Beevor Montyn sairastaneen lievämuotoista Aspergerin syndroomaa. Montgomeryn tiedettyyn rasismiin ja epäiltyyn homoseksuaalisuuteen Beevor ei sentään ota kantaa, mutta muuten käsitystä El Alameinin varakreivistä ja tämän sankarillisuudesta murjotaan armotta.
Amerikkalaisista aimo annoksen lokaa niskaansa saa teoksen sivuilla yllättäen etenevien joukkojen mukana 'sotakirjeenvaihtajana' rellestänyt ja sikaillut kirjailija Ernest Hemingway, kenties osin aiheellisestikin, mutta mielestäni tässä sorrutaan jo lähes juorulehtitasolle, mikä on Beevorille välillä valitettavan tyypillistä. Toki kuva omaa virtsaansa saksalaisessa pappilassa pullottaneesta ja sitä hutikassa juoneesta tulevasta Nobel-kirjailijasta on kieltämättä melko värikäs, mutta sen sotahistoriallinen merkitys on vähäinen. Amerikkalaisista kenraaleista esimerkiksi vähintäänkin outona persoonana tunnettu George Patton, jonka toisen etunimen ensimmäinen kirjain ei muuten ole C kuten teos väittää, olisi varmaan jonkun toisen kirjailijan käsissä saanut kovempaakin kriittistä käsittelyä. Sen Beevor tosin toteaa, että mielellään runoja rustaillut ja reinkarnaatioon uskonut kenraali ei varsinainen runoniekka ollut, Pattonin hämärästä lyriikasta löytyykin kirjasta hieno tyylinäyte. Hupaisa oli myös ärtyneen Pattonin rukouskäsky paremman taistelusään saamiseksi, sää kirkastui ja sotilaspastori sai kunniamerkin! Saksalaisen Waffen-SS joukkoihin kuuluneen panssariupseerin, Standartenführer Jochen Peiperin osaston tehtailemat sotarikokset saavat huomiota, mikä toki oikein onkin. Outoa muuten on, että sodan jälkeen Peiper uskalsi uhkarohkeasti asua vuosia Ranskassa, ja hänet tapettiin siellä vuonna 1976 'Kostajiksi' itseään kutsuneen ryhmän toimesta. Tasapuolisuuden vuoksi Beevor tosin toteaa, että saksalaisten julmuudet aseettomia sotavankeja kohtaan kostettiin amerikkalaisten taholta samalla mitalla. Kirjan lopussa yhteenvedossaan Beevor antaa selvästi kunnian väsyneille amerikkalaisjoukoille, jotka pysäyttivät Hitlerin epätoivoisen hyökkäyksen, mutta on myös muistettava ettei koko offensiivilla alun perinkään ollut laajemmassa mitassa käytännössä onnistumisen mahdollisuuksia. Operaatioon käytettyjä resursseja olisi kaivattu kipeästi itärintamalla, jossa Neuvostoliiton ylivoima kasvoi entisestään Ardennien huonosti suunnitellun operaation vuoksi. Lopultakaan Ardennien taistelu ei mielestäni ainakaan Beevorin tulkintana kasva lukijan mielessä merkittäväksi sotahistorialliseksi tapahtumaksi, eikä asiaa auta vähääkään se, että kirjasta ainakin minulle välittyi jotenkin kirjailijan väsymys tai ainakin teos vaikutti vähän kiireessä kirjoitetulta. Voin toki olla väärässäkin. Vaikka Beevor pyrkii puolueettomuuteen, on jokseenkin selvää että aiheesta kiinnostunut amerikkalainen lukijakunta on tässä ensisijaisesti huomioitu, se että suositusta Band of Brothers -televisiosarjasta tuttu Winters mainitaan kirjassa on tästä käypä esimerkki. Yhdysvalloissa Ardennien taistelua pidetäänkin mielestäni paljon merkittävämpänä, mitä se todellisuudessa oli.
