Peliarvio: Conflict of Heroes - Awakening the Bear! (2. painos) -lautapeli

Alun perin jo vuonna 2008 ilmestynyt Conflict of Heroes: Awakening the Bear! (jatkossa CoH) on saksalaisen, ahkeran ja mukavan miehen maineessa olevan pelisuunnittelijan Uwe Eickertin ja Academy Gamesin julkaisema kehuttu sotalautapeli, josta tuli markkinoille jokunen vuosi sitten toinen painos, jossa mm. pelilautaa oli paranneltu, samoin pelimerkkejä sekä sääntöjäkin viilattu asteen toimivammiksi.  Kuten tarkkasilmäisimmät saattavat ylläolevasta sotaisasta pelilaatikon kansikuvasta päätellä, käsittelee tämä(kin) peli toista maailmansotaa ja tarkemmin Saksan ja Neuvostoliiton välistä ja kesällä 1941 alkanutta veristä yhteenottoa, jonka saksalaiset nimesivät tunnetusti "Operaatio Barbarossaksi". Itse asiassa tämä on CoH-pelisarjan ensimmäinen osa, joka käsittelee nimenomaan sodan alkuvaihetta. Mittakaava pelissä on varsin pieni, mukana olevat skenaariot tai "tulitaistelut" ovat joukkue- tai korkeintaan komppaniatason yhteenottoja. CoH:in systeemiä on kehuttu mm. siitä, että se luopuu tuhannesta ja yhdestä monimutkaisesta poikkeussäännöstä sekä jatkuvasta taulukkojen selaamisesta, josta esimerkiksi paria luokkaa raskaampi Advanced Squad Leader tunnetaan. Pelin pitäisikin mennä melko aloittelijaystävällisenä jakeluun vähän uunommallekin yksilölle ilman sotakorkeakoulun loppututkintoa - ja itse olen tästä hyvä esimerkki. Toki vähän viitseliäisyyttä opettelu vaatii, ei tämä toisaalta ole sentään niin kevyttä kamaa kuin vaikkapa joku Memoir '44 -nopparalli.

Ulkoasultaan peli on todella hieno, pelilauta koostuu upeista ja pikkutarkoista karttamoduleista, jotka näyttävät lähes kolmiulotteisilta. Näkee selvästi, että suunnitteluun on käytetty aikaa ja rahaa. Sama pätee myös pelimerkkeihin, eri yksikköjä kuvaavat pahvilätkät ovatkin erinomaisen selkeitä, tukevia ja vieläpä vähän kookkaampia kuin useimmissa saman genren peleissä. Sääntökirja ja mukana tulevat peliä helpottavat apulaput ovat selkeimpiä koskaan näkemiäni. Lisäetuna itse kookas pelilaatikko on toteutettu fiksusti, niin että kaiken sälän saa ängettyä takaisin siistissä järjestyksessä, ilman pakollisia minigrip-pusseja. Pelin säännöt alkavat helpoimmista peruskäsitteistä ja monimutkaistuvat pikku hiljaa, joten pelaajaa ei suinkaan heitetä heti alkuun syvään päähän, vaan tämä voi edetä pikku hiljaa kohti rankempia mittelöitä. Ei ensimmäistä skenaariota kuitenkaan ihan 5-10 minuutissa pysty aloittelija haltuun ottamaan, vaikka näinkin olen nähnyt väitettävän. Pelin mekaniikasta jonkun verran on saanut arvostelua osakseen ns. yksiköiden aktivointisysteemi ja toiminta- sekä komentopisteet, mutta jo se, että systeemin oppiakseen ja pelaamisesta nauttiakseen ei tarvitse omaksua kaksisataasivuista opaskirjaa (parikymmentä sivua riittää) ja opiskella tuntitolkulla pientä pränttiä alaviitteineen mielestäni kumoaa tämän kritiikin. Myös se, miten yksikkö ottaa osumaa on mallinnettu mainiosti. Se, tuhoutuuko ryhmä kokonaan, lyökö maihin vai valahtavatko mosureilla vetelät lederhoseneihin selviää nostamalla satunnainen vahinkoa ilmaiseva lätkä.  Tällaisen "keltaisen kortin" saanut yksikkö voi vielä yrittää palata iskukykyiseksi, mutta toisesta lapusta (osumasta) saapuu noutaja. Mukana tulevilla korteilla voi sodasta saada vielä kaoottisemman, samoin säännöistä löytyy variantti, joilla toimintapisteet arvotaan. Noppaa saa kyllä heitellä tässäkin, mutta lopulta pelaajan omat valinnat ratkaisevat.

Pelin yksiköitä laudalla. Saksalaisten fransmanneilta sotasaaliiksi nappaama Somua-panssarivaunu kyttää tiellä eteneviä neuvostoyksiköitä, samoin 37mm:n pst-tykki. Jalkaväkiyksikkö lymyilee taaempana.

Vaikka peli on tarkoitettu kaksinpeliksi ja taipuu kaiketi neljällekin pelaajalle, kuulemma yksinpelikin onnistuu hyvin. CoH sai yksinpelilisäosan joku aika sitten, pelin ystävien rukouksiin vastattiin - voitaneenpa tässä yhteydessä jopa puhua pienestä ihmeestä, sillä hartaasti odotetun soololaajennuksen tulo viivähti käsittääkseni parilla vuodella luvatusta, mutta saapui kuitenkin lopulta. En ole valitettavasti (vielä) päässyt sitä testaamaan, mutta maailmalla kehuvat erinomaiseksi ja käytännössä ainoaksi lajissaan. Ongelmana voidaan kuitenkin pitää yksinpelilisäkkeen turhan korkeaa hintaa: noin viisikymppiä sääntö- sekä skenaariovihosta ja pakasta kortteja on kyllä mielestäni liikaa, olipa kehitystyö vaatinut millaisen aivoriihen tekemää kolmivuorotyötä hyvänsä. Myös erikseen myytävä työkalu omien skenaarioiden tekemiseen maksaa saman verran. Eli melko tyyristä, kun peruspelikään ei ole halvimmasta päästä - toisaalta vaakakupissa painaa myös pelin korkea laatu. Monet jenkkifirmat myyvät vastaavan hintaisia ja jopa kalliimpia pelejä huomattavasti kehnommilla komponenteilla - jopa maineikas GMT Games. Tästä pelistä on olemassa myös tietokonepeliversio, mutta sitä pelanneena sanoisin, että kovin onnistuneesta käännöksestä ei ole kyse. 

 

Ajassa: Bulova 'Moonwatch' -kronografi (96B251)

Suurin osa kelloharrastajista varmasti tietää klassisen Omega Speedmaster Professional -kellon, kuuluisan "kuukellon", jonka NASA tunnetusti kelpuutti astronauteille Apollo-lennoilleen erinäisten testien jälkeen. Luonnollisesti tällä maineella kyseistä mallia myydään kuluttajille edelleenkin, vaikka uuden kellon hinta on lähestulkoon tuplaantunut kymmenessä vuodessa - ollen tätä nykyä kaiketi lähes neljän tonnin luokkaa. Vuosien ajan Omega myös mainosti "Speedyä" seuraavasti: "ensimmäinen ja ainoa kello (jota on käytetty) kuussa". Muuten hyvä, mutta mainos ei pidä paikkaansa. Nimittäin heinä-elokuussa 1971 Apollo 15 -lennon komentaja, astronautti Dave Scott käytti lahjaksi saamaansa henkilökohtaista Bulovan kronografia, koska hänen Omegastaan irtosi syystä tai toisesta tehtävän aikana kellolasi. Scott itse muisteli vielä 1990-luvulla, että hänen lennolle ottamansa 'varakellonsa' olisi ollut Waltham, mutta vuonna 2014 lennolta jääneitä muistoesineitä tarkemmin tutkittaessa paljastuikin, että kyseessä oli Bulova. Tuo ainoa yksityisomistuksessa ollut "kuukello" kaupattiin sittemmin huutokaupassa huikeaan 1,6 miljoonan dollarin hintaan, astronauttien Speedmasterithan ovat yhä valtion omaisuutta. Nyt lukijaa saattaa askarruttaa, miksei Bulova sitten lyönyt rahoiksi, kun heilläkin oli kuussa käynyt kellomalli? Syistä pätevin lienee NASA:n virallinen sopimus Omegan kanssa, Bulova kun ei ollut virallisesti mukana lennolla. Eikä Scottin käyttämää mallia koskaan edes tarkoitettu sarjatuotantoon. Mutta nyt, 45 vuotta myöhemmin Bulovallakin joku hoksasi, että onhan tässä sentään ihan kelpo tarina, joten miksei siitä voisi kehitellä sen pohjalta uuden kellomallikin...ja uusi kuukello syntyi.

Ensimmäinen asia mikä tästä uusversiosta pitää sanoa on se, mikä on eniten herättänyt kellofoorumeilla kritiikkiä. Eli Bulovan kuukello on rannekelloksi melkoisen iso. Kellon halkaisija on muhkeat 45mm, ja pystysuunnassa korvakkeesta korvakkeeseen hulppeat 53mm. Tämä oli itsellenikin pieniranteisena kieltämättä seikka, joka jarrutti hankintapäätöstä, mutta kellon saatuani saatoin huokaista helpotuksesta. Suuresta koostaan huolimatta kello istuu ranteeseen melko mukavasti, ja kohta siihen totuinkin. Toki joku 41-42 -millinen olisi ollut lähempänä alkuperäistä, mutta ilmeisesti 262 kHz taajudella toimiva kronokoneisto vaatii vähän jykevämmän kuoren, mene ja tiedä. Muutenhan kello on taulultaan aika uskollisesti mallinnettu alkuperäisestä, joka taas haki selvästi vaikutteita NASA:n kelpuuttamasta Speedmasterista. Se ei ole huono asia, sillä mattamusta kellotaulu on selkeä, asiallinen ja vaaleine indekseineen luettavuudeltaan mainio. Kronografin ajanottotoiminto tosin resetoituu tunnin käytön jälkeen, mutta se on sivuseikka. Kellotaulua suojelee paksu safiirilasi, joka on hyvä suoja naarmuja vastaan, mutta koskapa lasi on vailla suojaa reunoiltaan täytyy isompia kolauksia yrittää vältellä - osuin itse keittiön puisen ruokapöydän reunaan sillä seurauksella, että safiirilasiin tuli pieni kupru noin kello yhdentoista tietämille, eikä osuma edes ollut kovin raju. Eli työkelloksi tai kovempaan rymyämiseen en tätä lähtisi suosittelemaan. Jonkinmoinen roiskesuojaus kellossa toki on, ja ruuvattu pohja. Pohjaan on stanssattu tiedot Apollo 15 -lennon ajankohdasta.

Hintaa kellolla oli Saksasta hommattuna 599€, joka on kvartsipeliksi melkoisesti ja monelle epäilemättä liikaakin, mutta toisaalta onhan tämä myös aika erikoinen ja kieltämättä hieno kello. Enkä usko, että näihin ihan joka päivä törmää - ainakaan Suomessa. Lisäksi, kuten aiemmin totesin Omega on hinnoitellut Speedmasterinsa viime vuosina mielestäni melko röyhkeästi yläkanttiin, joten tällaiselle kuukellon kansanmallille on kyllä ollut selkeästi tilaa kellomarkkinoilla. Ilmeisesti myös tilausta, sillä ensimmäinen tuhannen erä myytiin loppuun todella ripeästi... Tarkka tämä kyllä on, vähän yli kuukauden aikana tämä on jätättänyt noin sekunnin - joka on hyvä ellei peräti erinomainen saavutus jopa tarkkuudestaan yleisesti tunnetuille kvartsihärveleille. Lisäksi sekuntiviisari ryömii eteenpäin 262kHz koneistossa nakuttaen pari sykäystä sekunnissa, eli vähän vikkelämmin kuin yleisimmissä aasialaisissa tai sveitsiläisissä patterikoneistoissa. Ajanotossa käytettävä sekuntiviisari liukuukin eteenpäin kuin mekaanisessa kellossa. Kellosta on olemassa kaksi versiota, metallirannekkeella sekä toinen nahkarannekkeella/tekstiilirannekkeella. Ensin mainitun hankinnassa kannattanee muistaa, että jousitapit kiinnittyvät metallirannekeversioon eri kohtaan korvakkeiden väliin, joten tähän versioon nahkarannekkeen sovittaminen jälkikäteen on työn ja tuskan takana. Toisaalta myöskään nahkarannekeversioon ei metalliranneketta saa jälkikäteen väkerrettyä. Siksipä hankittaessa kelloa omat mieltymykset rannekkeen materiaalin suhteen ratkaisevat. Itse ostin remmeillä varustetun version, ja pitihän tuohon vaihtaa arvokkuutta tuomaan Hirschin punaruskea Ascot -nahkaranneke: