Pelin tapahtumapaikkana on Yhdysvaltain Colorado joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Ihmiskunnan rippeet elävät riitaisina heimoina luonnon helmassa, vanhasta maailmasta muistuttavat vain kasvuston peittämät kolkot rauniot. Pahimpina vihollisina ovat mystiset eläinhahmoja muistuttavat tappavat mekaaniset pedot, joita löytyy pelistä moneen lähtöön ja useassa eri kokoluokassa. Lisäksi viime aikoina nämä ihmisiä jahtaavat robottiruttuset ovat käyneet entistä kehittyneemmiksi ja tappavammiksi. Pelin päähenkilö on orpo Aloya -niminen nuori nainen, joka elää Nora-heimon mailla välteltynä hylkiönä kasvattajansa Rostin kanssa, joka niin ikään on syystä tai toisesta karkotettu heimon piiristä. Juuri kun aikuistunut Aloya pääsee heimon jäseneksi osoittamalla arvonsa jonkinmoisessa soturikokeessa, rosvojoukko tappaa hänen toverinsa, tukun muita heimolaisia ja kasvatti-isä Rostin siinä sivussa. Heimon tietäjäeukot ylentävät halveksimansa Aloyan siunatuksi "Etsijäksi", jolla on tehtävänään löytää heimon pelastus ja selvittää tappavien, osin turmeltuneiden koneiden voiman lähde. Siinä sivussa pitää tietenkin kostaa heimon kokema vääryys.
Totaaliselta ö-luokan tusinascifiromaanilta kuulostava juoni, jonka pintaa edellä kevyesti raapaisin istuu peliin kliseistäänkin huolimatta varsin mainiosti, ja etenkin pelin ensimmäiset, opetusosiosta käyvät tunnit pohjustavat jatkoa aika hyvin, vaikka välivideoita saakin katsella riittävästi. Punapäinen Aloya on kaunis ja sisukas sankaritar, jonka kohtaloon ja haluun selvittää hämärä alkuperänsä on miespuolisenkin pelaajan helppo samaistua. Sen sijaan sivuhahmot jäävät lähes poikkeuksetta ohuen oloisiksi, tai ainakin ovat jääneet tähän mennessä oman pelikokemukseni aikana. Itse ihmettelin kovasti kerronnallista ratkaisua, jossa kuin tyhjästä ilmestyvä Rost pelasti Aloyan kuolemalta uhraamalla itsensä, vaikka hetkeä aikaisemmin ukko oli jäähyväiskohtauksessa sanonut, että heidän tiensä erkanevat nyt lopullisesti. Sujuvuudesta ja mukaansatempaavuudesta huolimatta alkupuolella tekijöiden tavassa kuljettaa tarinaa eteenpäin on kömmähdyksiä. Pelin tarjoama värikäs ja kiehtova maailma on kuitenkin niin laaja ja pällisteltävää täynnä, että moisen antaa helposti anteeksi.
Visuaalisesti Horizon Zero Dawnia on sanottu alustansa upeimmaksi peliksi tähän mennessä, en osaa sanoa, onko asia näin, mutta ei tämä totisesti huonoltakaan näytä. Kun äänimaailmakin on pääosin kunnossa, niin ei pienistä grafiikkaongelmista viitsi suuremmin motkottaa. Pelihahmon ohjattavuus on myös hyvin toteutettu, vaikka ei näissä avoimen maailman peleissä pieniltä kömpelyyksiltä etenkään taistelussa voi kaiketi mitenkään välttyä. Ehkä pelin suurin ongelma piileekin siinä, että jos haluaa äityä oikein kriittiseksi ja poistaa tuon tarinapuolen ja sinänsä kiehtovan miljöön ja tulevaisuuden vision, on jäljellä oikeastaan peli, jossa pelillisesti tai mekaniikkaa ajatellen on hyvin vähän mitään uutta tai mullistavaa. "Kerää monenmoista tilpehööriä, päivitä aseita, tapa vihollisia tai tule tapetuksi, tutki maailmaa, suorita pää- ja sivutehtäviä...jne." Pelin ilmeinen sukulaisuus esimerkiksi Ubisoftin peleihin, Witcherin viimeisimpään osaan tai vaikkapa muutaman vuoden takaiseen Skyrimiin on helposti havaittavissa. Mutta täytyy silti samaan hengenvetoon todeta, että kyllä tämä peli omilla (mekaanisilla) jaloillaan jokseenkin horjumatta seisoo, ja jättää suureen varjoonsa monta muuta peliä. Saadakseen minulta erinomaisen arvion, pelin täytyisi kuitenkin tarjota ainakin sata tuntia pelattavaa...vielä tuo rajapyykki ei ole omalla kohdallani tämän pelin osalta toteutunut, mutta onhan se tietenkin mahdollista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti