Peli on pakattu isoon ja tukevaan laatikkoon, jossa on kuitenkin melko maltillisesti tilpehööriä sisällä: 165 erilaista korttia, pahvisia pelin kulun etenemistä helpottavia kaksipuolisia lätkiä, taitettava pieni pelilauta, sääntövihkonen sekä kuusi muovista, painotettua Cthulhu-figuuria, joita voi käyttää merkkaamaan pelissä ns. resurssikorttien tilaa. Tosin näitä mörököllejä ei välttämättä tähän tarkoitukseen tarvita, kuten ei muuten pelaamiseen pelilautaakaan - ne ovatkin vain lähinnä jonkinlaisena esteettisenä lisänä. Pelilaatikon iso koko selittyykin todennäköisesti sillä, että sinne saa säilöttyä tarpeen mukaan hankkimiaan lisäkortteja. Kaiken kaikkiaan komponentit ovat laadukkaita, mutta kaikki muut kuin itse kortit ovat melko helposti korvattavissa vaikkapa kolikoilla tai näppärämpi voi itsekin askarrellapaskarrella kartongista pahvilätkille korvikkeet siinä tapauksessa että syystä tai toisesta sattuisi kadottamaan ne.
Pelin säännöt, niiden opiskelu ja pelaamisen harjoittelu ovatkin sitten asia erikseen. Jos kokemusta tämäntyyppisistä peleistä on sekä tottumusta tapella välillä hyvinkin sekavien sääntökirjojen kanssa, en epäile hetkeäkään, etteikö tämän oppiminen kävisi melko vaivattomasti. Mutta jos pelaaja on tällainen neljääkymmentä ikävuotta pikku hiljaa lähestyvä ukko, jolla ei lapsuudestaan tai nuoruudestaan ole minkäänlaista pelikokemusta tämän lajityypin peleistä, on säännöissä ja pelimekaniikan sisäistämisessä työsarkaa yllin kyllin. Vaikken monessa asiassa olekaan aina se penaalin terävin kynä, sai tämän pelin monta asiaa auki jättäviä sääntöjä tavata oikein ajan kanssa sekä hartaudella. Lisäksi pelin kehittäjän nettitutoriaali oli katsottava muutamaan kertaan. Kun ei tämäkään vielä riittänyt, oli käytävä läpi tolkuton määrä netistä löytyviä englanninkielisiä 'kysy viisaammilta' -viestiketjuja aiheeseen liittyen. Uskokaa minua, kun sanon, että siinä alkoi jo wanhalla Mursullakin olla lähtö lähellä pakkopaidassa cthulhujenhuoneelle tai tursasten puutarhaan. En väitä vieläkään osaavani peliä edes tyydyttävästi, mutta pikku hiljaa se alkaa paljastaa salojaan.
Ja niitähän riittää, sillä CoC on yllättävänkin monimuotoinen ja taktisesti syvällinen peli. Pelissä on tarkoitus voittaa ns. tarinakortteja. Pelaajat voivat vuorollaan 'kiinnittää' resursseilla ostamiaan erilaisia kortteja tarinakortteihin, ja kortteja menestyksekkäästi pelaamalla ansaitaan voittopisteitä (pahvilätkiä) ja viidellä pahviläpyskällä voittaa tarinakortin. Kolmella tarinakortilla taas koko pelin. Siinäpä säännöt pähkinänkuoressa. Kumpikin pelaaja käyttää noin viidenkymmenen kortin pakkaa, johon voi valita haluamiaan kortteja seitsemästä eri 'maasta'. Jos pakasta loppuvat kortit, pelaaja häviää automaattisesti. Peruspeli mahdollistaa parisenkymmentä maakombinaatiota - maat tai oikeastaan ryhmittymät ovat osin tuttuja Cthulhu -mytologiasta: Hastur, Yog-Sothoth, Shub-Niggurath, Miskatonic University jne. Huomattakoon, että CoC on pohjimmiltaan ns. pakanrakennuspeli, eivätkä peruspelin 165 erilaista korttia mahdollista sellaisia pakkoja, joilla pärjäisi peliä pitkään tahkonneita, valtavan korttiarsenaalin omistavia taitavia guruja vastaan. Tämä johtuu jo siitä, että hyviä kortteja voi olla pakassa sääntöjen mukaan kolmekin samanlaista, ja perussetissä mitään korttia ei siis ole kuin yksi kappale. Lisäksi pelissä tarvittavien resurssien suhteen aloittelijaystävällisiä, ns. yhden ryhmittymän pakkoja ei peruslootan korteista voi rakentaa korttien vähyyden vuoksi. Silti peruspeli riittänee satunnaisille pelaajille varsin pitkään.
Pelin eräänä heikkoutena jotkut pitävät sitä, että Lovecraftin & kumppaneiden kuulu ja populaarikulttuuriin vuosien varrella paljon vaikutteita antanut mythos ei oikein tule kortteja läiskiessä esiin, vaan hukkuu välillä turhan monimutkaisen pelisysteemin alle. Voihan se olla näinkin, mutta itse kortit tavoittavat kyllä mielestäni joskus varsin hupaisastikin kirjailijan vinksahtaneen maailman. Tarinakortit eivät kuitenkaan nimestään huolimatta tuo peliin mitään 'tarinaa' tai juonellista elementtiä - vaan ovat vain pelin voiton kannalta tärkeitä osatekijöitä. Pelin omintakeista resurssisysteemiä on myös haukuttu, koska resurssit, joilla 'ostetaan' käteen pelattavia kortteja ovat itse asiassa näitä samoja kortteja, jotka vain 'uhrataan' resursseiksi. Mielestäni tämä systeemi on kuitenkin kohtuullisen hyvä, koska se pakottaa pelaajan tekemään välillä vaikeitakin valintoja. Muutenkin peli kannustaa välillä riskinottoon, mutta yltiöpäisesti sen kummemmin tekemisiään miettimättä pelaava aloittelija ottaa kuitenkin pataan melko varmasti ja vieläpä kunnolla, jos vastustaja osaa vähääkään asiansa.
Suurin ongelma itselläni tämän pelin suhteen tulevaisuudessa lienee kuitenkin peliseuran saaminen. CoC -pelaajia taitaa olla Suomessa vain kourallinen, ja nämäkin ovat todennäköisesti osaamiseltaan sen verran kovaa tasoa, ettei kaltaisellani vähän vanhemmalla noviisilla liene heidän sessioihinsa mitään asiaa. Ikä saattaa myös olla este, vaikka näkemäni kuvan perusteella tätä tahkoavat Yhdysvalloissa yli viisikymppiset harmaapartaiset tanakat äijät, saattaa harrastajakunta täällä olla huomattavasti nuorempaa. Varmuutta asiasta minulla ei tosin ole. Toisaalta CoC on peli, jonka sääntöjen opettelu, eri korttien, korttiyhdistelmien sekä pakkojen kokeilu itsekseenkin käy jonkinlaisesta metapelistä ja ajanvietteestä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti